Sotavangit ja kansainväliset sopimukset Suomessa ja Neuvostoliittossa

Sotavankien työvoiman käyttö on yksi aihe, joka kiinnostaa minua tutkimukseni kannalta. Suomessa varsinkin sotavankityövoimalla voitiin paikata akuuttia työvoimapulaa ainakin jollain tasolla. Suomen haltuun joutui toisen maailmansodan aikana jopa noin 67 000 sotavankia. Suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa liikkuvat luvut ovat Dmitri Frolovin väitöskirjan Sotavankina Neuvostoliitossa mukaan jossain noin 3 100 ja 4 500 välissä. Molemmissa valtioissa sotavangit laitettiin töihin jatkosodan (tai Neuvostoliitossa Suuren isänmaallisen sodan) aikana. 

"Suomalaisten töitä tekeviä sotavankeja leirissään." SA-kuva.

Sotavankien asemasta oli sovittu kansainvälisin sopimuksin, voimassa tuolloin oli Haagin yleissopimus 1907 ja Geneven sopimus vuodelta 1929. Tätä sopimusta ei ratifioitu Suomessa eikä Neuvostoliitossa. Frolovin mukaan Neuvostoliitto otti valtaosan kansainvälis-oikeudellisista normeista omaan säädäntöönsä ja näin de facto hyväksyi nämä. Suomessa ongelmaksi katsottiin sopimuksen olevan ristiriidassa sotaväenrikoslain kanssa. Myös Suomi oli luvannut kunnioittaa Geneven sopimusta.

Jatkosodan alkaessa Suomessa todettiin, ettei Haagin sopimuksen vastavuoroisuuden periaatetta tarvitse soveltaa, kun Neuvostoliitto ei ole sopimusta ratifioinut. Geneven sopimuksesta puolestaan oli todettu, ettei se ollut juridisesti sitova, kun Suomi eikä Neuvostoliitto sitä ollut hyväksynyt. Nämä aikalaisväitteet tuo esille esimerkiksi Mirkka Danielsbacka väitöskirjassaan Vankien vartijat. Mitenhän näihin sopimuksiin suhtauduttiin talvisodan alkaessa?

Joka tapauksessa Suomi oli luvannut kunnioittaa kansainväisiä normeja, samoin kuin Neuvostoliitto. Näissä normeissa oli myös määritelty sotavankien työvoiman käyttö. Minulta kysyttiin, miten nämä kansainvälis-oikeudelliset sotavankien työvoimana käytön normit toteutuivat Suomessa ja Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana. Välitön vastaukseni: vaihtelevasti. Sama asia kyllä oli kaikkien normien kanssa.

Otetaan tähän loppuun vielä lainaus Frolovilta kohdasta, jossa hän käsittelee sotavankien terveydenhoitoa sotavankileireillä.


”Leirin johto arvioi objektiivisesti sotavankien lääkintähuollon puutteet ja virhelaskelmat. Lisäksi he olivat aidosti huolissaan asiain tilasta. Huolestuneisuus ei johtunut niinkään humaanisuudesta ja ihmisystävällisyydestä kuin sotavankien ja internoitujen asiain hallinnon vaatimuksista saada sotavankien työvoima käyttöön.” Frolov, 181.

Mainitsemani väitöskirjat:

Frolov, Dmitri: Sotavankina Neuvostoliitossa. Suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana. Bibliotheca Historica 91. SKS, Helsinki 2004.

Danielsbacka, Mirkka: Vankein vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944. Helsingin yliopisto 2013.

Sotavangeista ja vartijoistaan

Olin seuraamassa Mirkka Danielsbackan väitöstilaisuutta 5.12., jossa tarkastettiin "Vankien vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944". Mielenkiintoinen tutkimus!

Lähtökohdiksi mainitaan kysymykset: miksi suomalaisten ottamista sotavangeista kuoli noin kolmannes, miksi Suomi erosi muista demokraattisista valtioista sotavankien kuolleisuudessa ja miksi sotavankien kohtelu oli kaksijakoista?

Jatkosodan alkuvaiheessa suomalaiset ottivat paljon sotavankeja. Valtaosa sotavangeista otettiin syksyllä 1941 ja valtaosa kuolleista sotavangeista kuoli talvella 1941-42. Danielsbackan mukaan sotavankeja otettiin kaikkiaan noin 67 000 ja näistä 19-22 000 kuoli. Karuja lukuja, mutta niissä ei mitään uutta ole. Tässä kategoriassa Suomi oli vähemmän kunniakkaassa sarjassa Neuvostoliiton, Saksan ja Japanin kanssa.

Danielsbacka tutkii sitä, miksi sotavankien ensiksi annettiin kuolla ja toisaalta sitä, miksi suunta muuttui kevään 1942 jälkeen dramaattisesti. Teoreettista viitekehystä hän hakee evoluutio- ja sosiaalipsykologiasta. Näistä nousee perustaviksi tekijöiksi ihmismielen alttius itsepetokseen ja toisen epäinhimillistämiseen. 

Tuli välittömästi mieleen graduvaiheessa löytämäni asiakirja, jossa joku onneton oli mennyt antamaan sotavangeille sitä ruokaa, jota suomalaisten piti saada.

”Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä.”

Omien tutkimuskiinnostusten kauttahan minä tätäkin peilaan, joten on hienoa että käsittelyyn tulevat myös sotavankien työt. On myös kannustavaa, että Danielsbacka näkee esimerkiksi sotavankikomppanioissa tutkimuksen aihetta. Sotavangit työvoimana tulevat saamaan jonkinlainsen roolin tutkimuksessani, sillä kyseessä oli ehdottomasti sotilaallisesti käytettyä työvoimaa.

Sotavangeista olen tänne blogiin aiemminkin kirjoittanut. Tematiikka kiinnostaa minua, erityisesti työvoiman kannalta. Danielsbackan väitöksessä on esillä myös sotarikoksista tuomittu E.V. Nero, josta olen myös kirjoittan blogissani sekä maininnut Agricolaan kirjoittamassani arvostelussa. Nerosta joskus lisää myös.

Täytyy vielä perehtyä enemmän ja palata asiaan.

"Vangit järjestetään riviin." SA-kuva (Tämä kuva on myös Danielsbackan väitöskirjan kannessa.)

Tutkimusaihe ja kahden minuutin show

Minulle annettiin tehtäväksi esitellä aiheeni kahdessa minuutissa, pelkän puheen välityksellä. Tartuin tehtävään ja ensiksi mietin, että mitä ihmettä kahdessa minuutissa ehtii sanoa. Konsultoin aiheesta O.A. senioria, joka on esitelmiä pitänyt enemmän, tai jopa vielä enemmän. 

Ensimmäinen neuvo oli, että jos kotona harjoitelessa menee kaksi minuuttia, menee tositilanteessa kolme. Pitää siis laskea sössötys-, jumitus- ja jäätymisvaraa. Otin tavoitteeksi esitetyn ja rupesin miettimään, sitten tarkemmin sisältöä. Tässä päädyin melko yksinkertaiseen ratkaisuun, eli kolmeen kysymyssanaan: mitä, miksi, miten. 

Kotona sekuntikello pysähtyi 1 minuuttin ja 38 sekuntiin. Yllättävän paljon siinäkin ajassa ehtii sanomaan. Mutta sanottavansa on kyllä tarkasti mietittävä. Pätee toki kaikkeen esiintymiseen. Tulee mieleen useampi kerta eri luentosaleista, kun joku tahtoo kysyä kysymyksen, muttei vielä kolmannentoista virkkeenkään jälkeen ole siihen kyennyt.

Mutta omassa esityksessäni en toivottavasi selitellyt. Yhtenä kärkenä oli toki työvelvolliset, jotka ovat oleellinen osa tutkimusaiheenani olevaa sotilaallisesti käytettyä työvoimaa. Myös sotavangit ja psykiatriseen hoitoon joutuneet sotilaat otin mukaan.

Paljonko siinä kovassa tilanteessa kesti, no enpä ottanut aikaa, mutta hyvin meni.

Sotavangeista ja Kurileiristä

Luin Arvo Myllymäen kirjan Kurileiri. Sotavankileiri 24 ja muut neuvostosotavankien erityisleirit jatkosodan aikana (Minerva 2013), joka kertoo siis eräästä sotavankileiristä. Tämä on jo toinen "Sotavankileiri-kirja" lyhyen ajan sisään. Eihän siitä ole kovinkaan pitkää aikaa, kun Tenho Pimiältä tuli kirja Sotavankileiri 23:sta, josta kirjoitin oman postauksensa taannoin. Tekisi mieleni osallistua keskusteluun ja kirjoittaa sotavankikomppanioista (kustantajat huomio!). 

Sotavangeista olen itsekin täällä kirjoittanut useamman kerran. Ja kuten on ehkä saattanut tulla ilmi, aihe kiinnostaa minua tutkimuksellisista lähtökohdista. Miten kaiken kaikkiaan sotavankeja käytettiin työvoimana, se vaatii mielestäni kokonaiskatsauksen. Nythän jo toki tiedetään, että sotavankeja oli maatiloilla, sotavankileirien metsä- ja tietyömailla, sotavankikomppanioissa linnoitustöissä ja niin edelleen. 

"Korsutyömaa, jossa sotavangit työskentelevät aina 400 miestä vuorossa: Hirttä vedetään pitkin rautaa." SA-kuva.

Palataan Kurileiriin. Panin tyytyväisenä merkille, että Myllymäki huomioi sotavankikomppanioiden olemassa olon. Ja myös sen, kuinka suomalaiset käyttivät tätä sotavankityövoimaa kansainvälisten sopimusten vastaisella tavalla. Sotavankityövoimaa ei saanut käyttää sotatoimia hyödyttävään työhön. On selvää, että sotatoimiyhtymien alaiset sotavankikomppaniat, jotka työskentelivät näiden yhtymien vastuualueilla, tekivät sotatoimia hyödyttävää työtä. Tai tarkemmin ainakin: sellaista työtä, jonka tarkoitus oli hyödyttää sotatoimia. 

Tuossa edellä olevan linkin takaa löytyy myös arkistosta aikoinani kaivama taulukko linnoitusosastolle alistetuista sotavankikomppanioista maaliskuulta 1942. Tuolloin oli pelkästään linnoitustosaston alaisissa sotavankikomppanioissa yli 9 000 sotavankia. Sitä en tiedä, että oliko tuossa vaiheessa sotavankikomppanioita alistettu muillekin tahoille. Myöhemmin organisaatiota tarkastettiin ja sotavankikomppaniat alistettiin suoraan sotatoimiyhtymille. 

"Sotavangit töissä Kurkijoella." SA-kuva.

Sellaista tällä kertaa. Voitte olla varmoja, että sotavankiasioihin tulen vielä palaamaan - tavalla tai toisella. 

IS: "Suomalaisten tekemät julmuudet ovat yhä tutkimatta"

Mediassa kirjoitettiin, kuinka suomalaisten sodan aikaisia julmuuksia ja raakuuksia ei ole tutkittu. Julmuudet, kuten "suomalaisten tekemät vankien ampumiset". Ampumisia on kyllä tutkittu ja käsitelty useammassakin teoksessa, esimerkiksi Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa (WSOY 2008). Nytkin minulla on lukemistossa Arvo Myllymäen Kurileiri, jossa myös sotavankien kohtelua käsitellään.

Määrittelynä "julmuus" on historiatukimuksen kannalta kovin vaikea. Se on hyvin latautunut sana ja ennen kaikkea sidoksissa tähän hetkeen, jota me elämme, ja vielä sen lisäksi kuhunkin yksilöön erikseen moraalisella ja eettisellä tasolla. 

Ja miten nämä suhtautuisivat sodan ajan todellisuuteen ja siihen aikaan, jota silloin elettiin? Siitä tulisi nähdäkseni menneisyyden tutkimista nykypäivän käsittein, anakronismia siis. Ja jos tutkimustehtävänä on löytää julmuuksia sodan aikaisesta toiminnasta, voi olla varma, että niitä kyllä löytyy.

Mutta kunnollisella käsitteellistämisellä ja kriittisellä otteella näitä asioita voi ja pitää tutkia. Mutta se asettaa kovat vaatimuksen lähtökohtiin, premisseihin, metodologiseen ymmärrykseen ja käsitteelistämiseen - sanalla sanoen tutkijaan.

Jouluna 1941

Jäin miettimään jouluja ajalta 1939-1944. Ajatukseni suuntautui välittömästi linnoitusrakennuspataljoona 211:n jouluun vuonna 1941, joten otin muistiinpanoni esille ja ryhdyin katselemaan niitä. Tässä muutama huomio ja sitaatti 2./LinRP211:n sotapäiväkirjasta.

Linnoitusrakennuspataljoona 211:n toinen komppania, jossa isoisäni toimi joukkueenjohtajana, oli siirtynyt tietöihin Tokarin suuntaan joulukuun 17. päivänä 1941. Kyseinen komppania oli sotavangeista kokoonpantu. Erilaisten kommelluksien jälkeen osasto pääsi perille 18.12. Vangit oli marssitettu noin 20 kilometrina matkan kohti Sovginski Pogodaa. Kuorma-autot kuljettivat suomalaisen päällystön, sotilasvirkamies Mäkisen mukaan lukien. 

Tietöihin sotavangit marssivat 19. päivänä:

”Vangit lähtivät työmaalle marssien klo 7.30 kompp. päällikön ja joukkueen johtajien jo aikaisemmin katsomille työpaikoille. Vänr. Hukkasen joukkue aloitti ohituspaikkojen teon ja sot.virk. Hyypiän joukkue tien leikkaukset, sekä sot.virk. Mäkisen joukkue jossa on osa sotatyömiehiä alkoi majoitus alueella telttojen pystytyksen.”

Työt jatkuivat aloitettuun malliin, työaika oli 8.00-16.00. Jouluaatto lähestyi, mutta mitään ohjeita sen viettämisestä ei ollut annettu. 

Jouluaattona 1941:

”Vangit olivat työssä 4 tuntia. […] Työt jatkuivat kuten edellisenä päivänä. Tiedusteltiin tarkemmin joulunvietosta, josta ei ollut ennen varmempaa ilmoitusta. Luutn. Vuorinen ilmoitti kirjeellisesti, että 2 kompp. viettää joulujuhlan majoituspaikallaan omassa keskuudessaan. Koska tieto tuli näin myöhään, emme ehtineet järjestää minkäänlaista juhlan viettoa vartiomiehille. Jouluruuat oli ryhmäpäällikkö kuitenkin järjestänyt täysin kiitettävällä tavalla.”

***

Jokainen voi itse yrittää miettiä, millaisia jouluja tuolloin vietettiin.

Joka tapauksessa... Hyvää joulua 2012!

Sotavankileiri N:o 23

Joitakin aikoja sitten huomasin, että oli ilmestynyt sotavankeja käsittelevä kirja. Asiaan jonkun verran tutustuneena innostuin peräti ostamaan kyseisen opuksen, kyseessä oli Tenho Pimiän Sotavankileiri N:o 23. Kuolemaa, kulkutauteja ja rautatienrakennusta.

Pikakritiikkina on pakko todeta, että allekirjoittaneen silmin luettuna kirja painui kokonaisuutena lievästi pettymyksen puolelle. Otetaan seuraavaksi hieman erittelyä tälle kokemukselleni.

Aivan alkupuolella Pimiä esittelee jatkosodan aikaisen sotavankiorganisaation, mutta jättää sotavangeista muodostetut sotavankikomppaniat käsittelemättä. Kyseisiä komppanioita käytettiin sotatoimiyhtymien toimesta ja niiden alueilla. Komppanioita käytettiin vuoden 1942 aikana paljon myös Päämajan linnoitusosaston johtamissa töissä.

Tässä seuraavassa taulukossa perusteita ihmettelylleni. Kyseessä ei ollut kuitenkaan komppania tai kaksi, vaan yli 9 000 sotavankia. Luvut ovat päivätty päivämäärälle 24.2.1942 ja kyseessä on ainoastaan Päämajan linnoitusosastolle alistetut sotavankikomppaniat.

Lähde: Päämajan Linnoitusosaston Lin.3:n päällikön insinöörimajuri R. Vornasen kirje, 24.2.1942, 5973/12/T12532, Kansallisarkisto.

Lisäksi teos vaikutti silmissäni melko pirstaleiseilta ja kokonaiskuvan hahmottaminen vaati työtä. Tätä efektiä lisäsi se, että osa luvuista (tai alaluvuista) vaikutti olevan lähinnä lähdemateriaalin referointia, kun taas toisissa analyysi nousi esille selvästi. Tason poukkoilu muokkasi siis kokemuksestani sirpaleisen. Ehdottomasti jäin kaipaamaan jonkin tasoista metodologista keskustelua kysymyksistä ja lähdemateriaalista. Muutamien aivan yksinkertaisten seikkojen täsmällisempi ilmaisu olisi nostanut yleistä kokemusta paremmaksi. Esimerkiksi tarkempi kronologia leirin vaiheista vaikka heti aluksi.

Positiivista kirjassa oli jatkosodan aikaisen työvoimakysymyksen sotavankiosuuden tuominen esille entistä paremmin. Ja tämä nimen omaan kotirintaman puolelta. Leirin arjesta myös rakentuu näkemys, joskin olisin kaivannut enemmän asiaa siitä rautatienrakennuksesta.

Kirja kuitenkin oli lukemiseen käyttämäni ajan arvoinen, puutteistaan ja kritiikistäni huolimatta. Paremmankin siitä olisi varmasti voinut tehdä. Uskallan väittää näin ilman perehtymistä lähdeaineistoonkin. Esille nousee uskoakseni yleistettävä sotavankikysymykseen liittyvä tunneilmasto, tai jokin sellainen. Jotain läpileikkaavaa sotavankien työvoimana käytöstä olen haistavaninani tämän Pimiän tekstin ja oman aiheeseen tutustumiseni perusteella. Ei ollut sotavangin kohtalo Suomessakaan helppo.

"Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä."
Lähde: Linnoitustöiden johtajan (vt.) eversti O. Bonsdorffin kirje 5. Lin.Korj.Pajan päällikölle, 25.11.1941, 14774/Lin1/1r/14/T12529, KA.

Kohti jatko-opintoja

Kävin tuossa keskustelemassa professori Pauli Kettusen kanssa jatko-opinnoista. Olen tässä ajan kuluessa vakuuttunut siitä, että historian tutkiminen on se juttu, jota tahdon tehdä. Nyt oli hyvä hetki laittaa liikkeelle Operaatio jatko-opinnot. Professori Kettunen oli sitä mieltä, että minun kannattaa tarttua tutkimusaiheeseen, joten seuraavaksi hieman luonnostelmaa myös tähän blogiini.

Ajatukseni väitöstutkimuksen suhteen pohjautuvat graduuni Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44. Ei ehkä kovinkaan yllättävää? Mutta kuitenkin tematiikka "töitä sodassa" saa jatkoa, sillä mielestäni aihe ansaitsee tutkimusta.

Varsinkaan Suomessa aihetta ei ole paljoakaan tutkittu. Kenties oleellisimmin aihepiiriin liittyvä tutkimus on Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityö vuodelta -83 Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana : inhimillisten resurssien käyttö kriisiaikana 1939-1944. Sarasteen tutkimuksen suunta on kuitenkin vahvasti kotirintaman suunnalla, ja kuten otsikkokin sen sanoo, työvoimahalllinnossa ja -politiikassa.

Tutkimuksen perustaksi olen muodostellut ajatusta työvoimasta sodassa: esimerkiksi kuinka Suomen armeija käytti työvoimaa toisen maailmansodan aikana? Mistä se työvoima muodostui ja mitä työtä määrättiin tehtäväksi? Millaisia työvoiman sotilaallisen käytön perusteita oli, millaista kehitystä tapahtui organisaatiotasolla - vai tapahtuiko? Millaisia poikkeuksellisen tilanteen luomia erityispiirteitä työvoimassa oli?

Tämän aiheen pintaa olen siis hieman raapinut gradussani, joten lähden liikkeelle siinä ymmärryksessä, että työvoimaryhmiä, joita on syytä tutkia oli (ainakin) kolme: työvelvolliset, sotavangit ja toipilaat. Näin ollen tulen tarkastelemaan Päämajan linnoitusosaston johtamia linnoitustöitä, joka on toinen aihe, jota ei ole pahemmin tutkittu. Lisäksi täytyy harkita sotilaallisen työvoiman, eli pioneerien, sisällyttämistä aiheeseen. Näistä varmasti vielä lisää jatkossa. Mutta varsinkin sotavangit työvoimana on erittäin mielenkiintoinen aihe.


Seuraavana tehtävänä on muodostaa pään sisällä olevista ajatuksista tutkimussuunnitelma ja hankkia relevanttia lukemistoa. Otan muuten erittäin mielelläni vastaan lukuvinkkejä, jos jollakulla on sellaisia tarjota! 

Tämä aihepiiri on herättänyt ajatuksia päässäni aiemminkin, katso vaikka teksti lokakuulta 2011.

Eräs näytös marraskuulta 1944

Muokattu 30.9.2012

Tarkastelin tuossa yhdessä kirjoitelmassani linnoitusrakennusjoukkojen asioita. Yksi mielenkiintoisimmista asioista oli (omasta mielestäni ainakin) sotavankien kohtalo. Sotavankejahan käytettiin myös linnoitustöissä, näistä esim tekstini syyskuulta ja lokakuulta. Sotavankien kohtelu nousi kysymykseksi välirauhan 1944 yhteydessä. Tähän liittyy seuraava teksti, joka itseasiassa on muokattu pätkä yhdestä graduni luvusta.

Eräästä sotavankikomppanian johtotehtävissä toimineesta kapteeni Nerosta annettiin pidätysmääräys Linnoitusosastolle, josta se puolestaan välitettiin eteenpäin. Pidätyskäsky saapui perille yksikköön 23.10.1944 erinäisten viestimurheiden jälkeen vasta noin klo 21 illalla.

Myöhemmin marraskuussa asioita ryhdyttiin tarkemmin selvittelemään. Näin ollen vastasi Majuri Laajarinne, 23. Linnoitusrakennuspiirin päällikkö, kapteenin pidättämiseen liittyviin kysymyksiin kirjeitse. Laajarinne kertoi, että Nero oli käynyt aikaisemmin saman päivän iltapäivällä, jolloin pidätyskäsky oli tullut, hänen luonaan toimistossa. Nero oli pyytänyt komennusta Myllykoskelle, jossa tahtoisi ottaa selville mikä olisi hänen kohtalonsa. Hän mainitsi erään alaisensa tulleen juuri pidätetyksi.

”Kapteeni Nero oli erittäin hermostunut vavisten koko keskustelun ajan kuin kuumetautinen.” Tyynnyttelyt eivät tehonneet. Nero kertoi jonkun toisen linnoitusrakennuspiirin virkailijan ampuneen itsensä – uhkasi samalla tehdä samoin, mikäli häntä tultaisiin pidättämään.

Lopulta majuri Laajarinne kuitenkin antoi periksi ja kirjoitti himoitun komennustodistuksen, jonka Nero kävi hakemassa kello 18 aikaan. Hänen käytöksensä oli, jos mahdollista, vielä hermostuneempaa kuin aiemmin päivällä.

”Loppujen lopuksi hän lähtiessään komennustodistus kädessään, käännähti ympäri ovella ja sanoi lähtevänsä kuitenkin takaisin yksikköönsä repien samalla komennustodistuksensa kappaleiksi. Tämän jälkeen kapteeni Neroa ei tiettävästi ole tavattu.” 

Majuri Laajarinteen oman arvion mukaan Nero oli toteuttanut uhkauksensa. Toinen vaihtoehto oli pakeneminen, mutta näistä kummastakaan ei ole jäänyt jälkiä juuri tähän asiayhteyteen. Tämän yksittäisen kirjeen perusteella rakennetun esityksen kautta muotoutuu yksi mahdollisuus, tulkinta siitä, miten asiat saattoivat olla.

Lisäys

Sattumalta eksyin wikipediassa artikkeliin tästä Nerosta, kannattaa tarkistaa, vaikka en luotettavuudesta tiedäkään! 

Lähde:
Linnoitusosaston päällikön eversti O. Bonsdorffin kirje Sotavankileirien tutkimuskeskuksen päällikölle kenraaliluutnantti H. Hägglundille, 30.11.1944, 31416/Lin.1/Kom/4/T12544, Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

Stalingrad

Luin juuri Antony Beevorin kirjan Stalingrad. Toistamiseen, itse asiassa. Olkoonkin popularisoitu historiateos, on se silti mielestäni ansiokas. Suorat lainaukset on varustettu lähdeviittein, mutta muuten ei. Joka tapauksessa alkuperäislähteitä on työssä käytetty. Ja valtavan inhimillisen tragedian kuvaus on rakennettu melko hyvin molemmat osapuolet, ja siviilit, huomioiden.

Jos kirjaa lukee ajatuksella, en suosittele sitä iltalukemiseksi. Saksan 6. Armeija motitettiin ja tuhottiin. Saksalaiset sotamiehet joko kuolivat vihollisen tuleen, tai kenties vielä useammin kylmyyteen, nälkään ja kulkutauteihin. Mieti siinä sitten: ulkona kolmatta kymmentä astetta pakkasta, päällä improvisoitu talvivarustus (kun varsinaisia ei ollut jaettu), ruokana pieniä kimpaleita jäätynyttä kuolleen hevosen lihaa, puhdasta vettä ei ollut juotavaksi – saati sitten peseytymistä varten.

Entä Stalingradin siviilit? On laskettu, että taistelujen ajan kaupungin raunioissa asui noin 10 000 siviiliä. Stalin ei antanut lupaa evakuointiin kovin herkästi. Saksan Luftwaffe muutti kaupungin kasoiksi romua, rautaa ja murskaa.

Puna-armeijan 62. armeija puolusti Stalinin nimikkokaupunkia ja kärsi myös valtaisat menetykset. Miehiä pakko-otettiin vastamuodostettaviin pataljooniin. Rintaman takana oli Volga, jota pitkin huolto täytyi kuljettaa jokilaivoin ja vastaavin, saksalaisten tykistötulen alla. Tätä armeijaa johti Tsuikov, joka myöhemmin nähtiin Berliiniä valloittamassa.

Pauluksen johtama 6. Armeija motitettiin täysin. Mottiin jäi eri arvioiden mukaan 250 000 -290 000 henkeä, saksalaisia, romanialaisia ja vapaaehtoisia puna-vankeja. Vangiksi jäi kenties 90 000. Sotamiehistä ja aliupseereista kuoli sotavankeudessa noin 95 prosenttia. Ylempien upseereiden osalta esitetään prosenteiksi vain viittä. Moni ei päässyt takaisin. Mutta sama oli

Saksan ottamien neuvosto-sotavankien kanssa, ehkä kolmannes lähes viidestä miljoonasta jäi henkiin (kunnes joutui Stalinin leireille maanpetturuudesta).

Mitä sitten olivat Neuvostoliiton tappiot? Aivan järkyttäviä myös, ja niistä tuskin saadaan koskaan selvää lukua. Ei muuta kuin avorivissä hyökkäykseen, rivi toisen perään! Jos miestä meni, niin miehiä haettiin lisää.

Toinen maailmansota oli aivan käsittämätöntä ihmishenkien hukkaan heittämistä.