sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Jouluna 1941



Jäin miettimään jouluja ajalta 1939-1944. Ajatukseni suuntautui välittömästi linnoitusrakennuspataljoona 211:n jouluun vuonna 1941, joten otin muistiinpanoni esille ja ryhdyin katselemaan niitä. Tässä muutama huomio ja sitaatti 2./LinRP211:n sotapäiväkirjasta.

Linnoitusrakennuspataljoona 211:n toinen komppania, jossa isoisäni toimi joukkueenjohtajana, oli siirtynyt tietöihin Tokarin suuntaan joulukuun 17. päivänä 1941. Kyseinen komppania oli sotavangeista kokoonpantu. Erilaisten kommelluksien jälkeen osasto pääsi perille 18.12. Vangit oli marssitettu noin 20 kilometrina matkan kohti Sovginski Pogodaa. Kuorma-autot kuljettivat suomalaisen päällystön, sotilasvirkamies Mäkisen mukaan lukien. 

Tietöihin sotavangit marssivat 19. päivänä:

Vangit lähtivät työmaalle marssien klo 7.30 kompp. päällikön ja joukkueen johtajien jo aikaisemmin katsomille työpaikoille. Vänr. Hukkasen joukkue aloitti ohituspaikkojen teon ja sot.virk. Hyypiän joukkue tien leikkaukset, sekä sot.virk. Mäkisen joukkue jossa on osa sotatyömiehiä alkoi majoitus alueella telttojen pystytyksen.

Työt jatkuivat aloitettuun malliin, työaika oli 8.00-16.00. Jouluaatto lähestyi, mutta mitään ohjeita sen viettämisestä ei ollut annettu. 

Jouluaattona 1941:

Vangit olivat työssä 4 tuntia. […] Työt jatkuivat kuten edellisenä päivänä. Tiedusteltiin tarkemmin joulunvietosta, josta ei ollut ennen varmempaa ilmoitusta. Luutn. Vuorinen ilmoitti kirjeellisesti, että 2 kompp. viettää joulujuhlan majoituspaikallaan omassa keskuudessaan. Koska tieto tuli näin myöhään, emme ehtineet järjestää minkäänlaista juhlan viettoa vartiomiehille. Jouluruuat oli ryhmäpäällikkö kuitenkin järjestänyt täysin kiitettävällä tavalla.

***

Jokainen voi itse yrittää miettiä, millaisia jouluja tuolloin vietettiin.

Joka tapauksessa... Hyvää joulua 2012!

maanantai 10. joulukuuta 2012

Maginot?

Mietin tuossa taas tutkimuksellisia asioita ja erityisesti kansainvälistä kontekstia. Jos mietimme vaikka sotien välistä aikaa Euroopassa, niin linnoitustöitä taitaa osua silmiin yksi jos toinenkin. Tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan merkittävämmät voisivat olla Saksan Westwall (Siegfriediksikin kutsuttu) ja Ranskan Maginot.

American soldiers at the Maginot Line (Hochwald West Fortress, Bloc 13) , 1944 (Wikimedia Commons).


Saksalaisten puolelta on löydettävissä enemmän kirjoja. Maginotista, vai pitäisikö kirjoittaa Maginot'sta, ei sen sijaan löydy paljon mitään. Esimerkiksi Taisto-kirjastotietokannasta hakusanalla "maginot" löytyy vain 12 viitettä. Pitäisi varmaan kartoittaa tarjontaa verkkokauppojen kautta. Mutta siinä taas on se huono puoli, mikä verkkokaupanteossa aina on - ei saa käpälöidä tai kurkkia lähdeluetteloa.

Ehkä joku osaisi minulle osoittaa hyvän ja laadukkaan Maginot-kirjan, jossa tulisi esille työvoiman käyttö?

Sillä Maginot'n merkitys oli otettu huomioon myös Suomessa linnoitustöitä tehtäessä. Mitenhän sen nopea murtuminen vaikutti Salpalinjan rakentamiseen, vai vaikuttiko? Muistan graduvaiheessa selanneeni läpi varmasti toistakymmentä sivua laajan esitelmän Maginot-linjasta. Mutta koska se silloin ei ollut tärkeää tietoa... niin pitääpä etsiä se uudestaan! Sellaista se vähän on muutaman muunkin jutun kohdalla.

Tälläistä tällä kertaa. Over and out.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Talvisota ja KTR 8

Edellisessä tekstissäni siteerasin Mauri Tuomen kirjettä vaimolleen ja rupesin taas miettimään talvisotaa. Mauri siis palveli talvisodassa kahdeksannessa kenttätykistörykmentissä, joka kuului 8. divisioonaan.

Sotahistorian laitokselta löytyy kopiot kortistosta, jossa on kaikkien yksiköiden perustiedot. Esimerkiksi KTR 8:n osalta löytyi kolmen patterin tiedot. II/KTR 8, jossa Mauri palveli, perustettiin Seinäjoella 13.10.1939. Miehistö kutsuttiin palvelukseen Seinäjoen sotilaspiirin alueelta. Koko 8. divisioona oli käytännössä Etelä-pohjanmaan miehistä koottu.

II/KTR 8 perustettiin siis heti liikekannallepanon alkaessa 13.10. Sotilaspassin merkintöjen mukaan Mauri reagoi käskyyn nopeasti ja astui palvelukseen 14.10. Mauri määrättiin taistelulähetiksi. Varusmiespalveluksen hän oli tosin suorittanut ilmavoimissa vuonna -29 ja kotiutui reserviin lentosotamiehenä.

8. divisioona lähetettiin kohti vastuualuettaan YH:n aikana. Sodan alkaessa 8. divisioonan tehtäväksi oli määrätty oma alue Mannerheim-linjalta. Vasemman puoleinen lohko oli nimetty Kiviniemen lohkoksi - ja tänne oli sijoitettuna Maurin yksikkö.

Käytännössä yksikkö oli samoilla sijoilla koko talvisodan ajan. Yksikön kortistoon on merkitty luettelo "huomattavimmista taisteluista", joihin joukko-osasto (tai sen erikseen nimetty osa) on osallistunut.

Luettelo on seuraavanlainen:
Kiviniemen sillanpääasema-taistelut 30.11.-6.12.39
Kiviniemn torjuntataistelut 6.12.39-13.3.1940
Vuosalmen taistelut 27.2.-13.3.40

Tästäkin aiheesta tekisi mieleni tietää enemmän. Aiheeseen liittyen julkaistiin kirja 30.11.2012, nimeltään Kiviniemen lukko. Huomasin aiheesta jutun Ilkan verkkosivuilta.

EDIT 3.12.2014

Oikea yksikkö oli I/KTR 8 ja sotahistorian laitokselta löytyi kolmen PATTERISTON kortit.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Marraskuun 30.päivä

Kuluneen viikon aikana sain postia yliopistolta. Tarkoittaa sitä, että jatkotutkinnon suoritusoikeus myönnettiin oppiaineena poliittinen historia. Ensimmäinen askel on siis saavutettu. Joku voisi veistellä, että ei kai tässä enää tarvi muuta tehdä, kuin se itse työ.

Talvisodan alkamisen vuosipäivä on mennyt vailla suurempia huomioita aiheeseen. Ei tainnut vuosien määrä antaa aihetta otsikointiin? 73 vuotta sitten näihin aikoihin oli ylimääräiset harjoitukset olleet käynnissä jo pitkään. Liikekannallepanoa alettiin jo purkamaan ja Marski oli eroamassa, mutta sota ehti ensin.

Liekö olen joskus maininnut, että minulla on skannattuna isäni isoisän vaimolleen lähettämät kirjeet talvisodasta. Oikeammin jo yh:n ajalta. Mauri palveli KTR 8:ssa, jonka palvelukseen hän oli astunut 14.10.1939. Hänet oli sijoitettu taistelulähetin tehtävään.

Mauri kirjoitti vaimolleen Sannille 30.11.1939.

"Terveiset nyt täältä rintamalta, nyt se siis on alkanut, jota on odotettu, mutta ei suinkaan toivottu. Mitään erikoista ei tällä kertaa vielä ole tapahtunut tällä paikkaa, mutta valmiina tässä ollaan."

Kirjeestä nousee epätietoisuus tulevasta ja tietoisuus siitä, mitä sota voi yksilölle tarkoittaa. Mauri kuitenkin vakuuttaa, että "pelkoa ja epäröintiä ei huomaa".

"Tuntuu vähän sellaiselta vähän kummalta, sillä tykkien jyske kuuluu tänne jo melko selvästi, mitään muuta ei sodasta vielä tiedä."

maanantai 19. marraskuuta 2012

Salpalinja ja urakoitsijat



Välirauhan aikana Salpalinjaa oli rakentamassa useampi rakennusurakoitsija. Armeijan piiristä ei oikein löytynyt tarvittavaa rakennusteknillistä osaamista, jota linnoitustyöt vaativat. Rakennusliikkeillä oli jo valmiina työnjohto ja tarvittavat laitteet, joten miksipä niitä ei olisi hyödynnetty?

Jäin miettimään tätä urakoitsijoiden käyttöä linnoitustöissä, luonnollisesti omista lähtökohdistani käsin, eli työvoiman sotilaallisen käytön suunnalta. Linnoitustoimisto toimi töiden tilaajana ja valvojana, rakennusfirmat toteuttivat työt. Sivusin hieman urakoitsijoiden käyttöä Salpalinjan työmailla juuri ilmestyneessä artikkelissani (Sotilasaikakauslehti 11/2012).

 Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Katsoin tietysti, mitä legendaarinen R. Arimo asiasta kirjoitti linnoittamisen historiassaan. Ei kovinkaan laajasti. Perusperiaatteet toki tuli Arimon kerrottua, kuten esimerkiksi että urakoitsijoita oli töissä kerrallaan 8-14, joista valtaosa II armeijakunnan alueella. Osa urakoitsijoista oli linnoitustoimiston urakkatöiden valvontatoimiston valvonnassa, osa taas työpiirien.

Kysymys valvonnasta onkin kiehtova. Betonisten linnoituslaitteiden oli oltava tasalaatuisia ja vahvuuksien oli täsmättävä. Linnoitustoimistolla oli siis urakkatöiden valvontatoimisto ja kaikkien betonitöiden valvonnasta vastuussa ollut suunnitteluosaston tarkastustoimisto.

Tässä virkistykseksi lainaus insinööri Olavi Talvion tarkastuskertomuksesta vuodelta 1941:

Helmikuun 15 p:nä tarkastettiin korsun 67 sisäpinnat, sisälaudoituksen tultua puretuksi. Paikalla olivat insinööri Tuompo, Bryk, Harjunen ja allekirjoittanut. Seinissä havaittiin lukuisia pienenpiä valuvikoja. Epäonnistunein oli kuitenkin pst.aukko. Sen vasen reuna oli vajaa niin, että raudat olivat näkyvissä. Pinnassa oli vielä betonia, joka vaikutti pehmeältä ja pilaantuneelta. […] Kun laudoitusta ryhdyttiin purkamaan, valui esiin sitomatonta sementtivelliä. Ympärillä oli pehmeää kovettumatonta betonia, jota poistettiin n. 5-10 sm syvyydeltä. Katsottiin, että betoni oli jäätymisen takia pilaantunutta.

Kaikki ei aina mennyt ihan putkeen urakoitsijoilla, mutta ei varmasti mennyt työryhmien työtkään. Urakoitsijoiden töiden merkityksen arviointi vaatii aiheen tutkimista. Tulevassa tutkimuksessani tulen ottamaan tarkasteluun myös urakoitsijoiden käytön Salpalinjan työmailla.

Onkohan kukaan koonnut tietoja ylös, että kuinka suuri oli urakoitsijoiden rakentamien linnoituslaitteiden suhteellinen osuus kaikista?


Lainauksen lähde: Tarkastustoimiston toimistopäällikön insinööri B. Brykin kirje Suunnitteluosaston päällikölle, 27.2.1941, 466/S/Sal/15/T12561, Kansallisarkisto. Kirjeen liitteenä insinööri O. Talvion tarkastuskertomus sekä insinööri Muottisen kirje yli-insinööri A.I. Eerikäiselle. 

maanantai 12. marraskuuta 2012

Marraskuussa 1942

Jäin tuossa miettimään, että mitähän ukkini, sotilasvirkamies V.V. Mäkinen, mahtoi tehdä 70 vuotta sitten tähän aikaan -  12. marraskuuta 1942. Päämajan linnoitusosaston KT-toimiston tehtävissähän tuo oli ollut jo kesästä saakka. Ei kai sitten muuta, kuin tuijottelemaan vanhoja arkistomuistiinpanoja!

Gradua tehdessäni kokosin tiedot kaikista VV:n komennuksista ja lomista KT-toimiston ajoilta yhteen ja samaan exceliin, joten siinä oli varsin loogista lähteä liikkeelle. Marraskuun 1942 kohdalta löytyi kaksi komennusta.

Ensimmäinen merkittiin alkavaksi 3.11.1942 klo 11:50 (jolloin taisi Myllykoskelta lähteä juna). Littera oli välille Myllykoski-Nurmes. Komennustodistuksen mukaan tarkoituksena oli "järjestely ja tarkastus" Nurmeksen, Kuhmon ja Lieksan alueilla. VV:n oli määrä ilmoittautua Nurmeksessa kapteeni Laineelle aamulla 5.11., mutta tekikin sen jo 4.11. klo 18:30. Komennus oli määrätty loppuvaksi 10.11. Sen suurempia johtolankoja ei ole, mutta näistäkin voi päätellä yhtä ja toista.

Matka oli osa normaalia arkea KT-toimistossa, jonka tehtävänä oli mm. kunnossapitää ja tarkastaa välirauhan aikana rakennettua puolustuslinjaa. Siis sitä, mitä nykyään kutsutaan Salpalinjaksi. Mitä sitten konkreettisesti "järjestely ja tarkastus" tarkoittivat? Erittäin mielenkiintoinen kysymys.

Toinen marraskuun aikainen komennustodistus oli merkitty alkavaksi 17.11.1942. VV:llä oli siis komennuksien välissä viikko aikaa toimittaa asioita toimistolla. Havaintojen puhtaaksi kirjoittaminen oli yksi tällainen tehtävä. Siinä siis yksi mahdollinen vastaus alun kysymykseen.

Jälkimmäisen komennuksen tarkoituksena oli "työasiat" kuudenteen tarkastuspiiriin, aikalaisin osoitemerkinnöin se oli 7506/2kpk. Määränpää oli Taavetissa, joka VV:lle oli tullut tutuksi jo välirauhan aikana. Komennukselle VV lähti kantaen aseenaan omaa FN-pistoolia. Komennus oli määrätty jatkumaan aina kuun loppuun. KT-toimiston arkistomerkinnöistä voi kaivaa esille VV:n työtehtävistä sellaista, että kyseessä oli mm. jonkinlaista kuljetustoiminnan organisointia ja tavaran saamista Taavetin varastolle.

Lähteet

Kansallisarkiston yksiköistä 26/T12840 ja 32/T12840

tiistai 23. lokakuuta 2012

Alpo K. Marttinen

Kuten edellisessä postauksessa uhkasin, tulee tässä hieman lisää Pasi Tuunaisen kirjasta Marttinen - Kahden armeijan soturi. Luin kyseisen kirjan ja kirjoitin siitä kirja-arvostelun Agricolan kirja-arvosteluihin, kas tuossa!


Täytyy kyllä suositella kaikille, joita kiinnostaa melko erikoinen upseerin elämäkerta. Ja niille, joita kiinnostaa talvi- ja jatkosota. Ja muuten vielä niillekin, joita kiinnosta kylmä sota. Allekirjoittaneelle erityisesti tuo Marttisen "toinen elämä" Yhdysvalloissa ja palvelus kylmän sodan aikana jenkkien armeijassa, oli kirjan kenties parasta antia.

Eipä tässä sen kummempia tällä kertaa!


maanantai 22. lokakuuta 2012

Uutta lukemista

Hetki sitten luin Pasi Tuunaisen kirjoittaman elämäkerran Alpo K. Marttisesta. Kirjan nimihän on Marttinen - Kahden armeijan soturi. Oli muuten erittäin hyvä opus (siitä lisää joskus toiste).

Olen huomannut, että aivot kaipaavat aktiviteettia ja lukeminen on yksi erittäin hyvä keino. Ja koska tahdon jatkuvasti kehittää omaa ajatteluani historian osalta, usein luettavaksi tulee historiaa. Tavoitteeni ovat kahden suuntaisia: tahdon tarkastella kirjoja metodologisella tasolla: miten historiaa on kirjoitettu, millä perusteilla ja motiiveilla ja niin edelleen; toinen suunta on tietysti historiallisen tietämyksen lisääminen.

Niin, olin siis lukenut edellisen kirjan ja seuraava pitäisi valita. Kirjastovaihtoehdot tuomitsin pois, sillä omasta hyllystä löytyy aikamoinen jono. Mutta mitä sitten, mietin mielessäni. Ei ainakaan toista maailmansotaa. Koselleckia pitäisi lukea uudestaan, mutta ei nyt. Jatkoin kirjojen selkien selaamista.

Lopulta päädyin Andrew Wiestin toimittamaan Vietnamin sota -nimiseen kokoomaan. Siinäpä vasta aihe, enhän tiedä tuosta juuri mitään (siksi kai sen kirjan olin ostanutkin). Aloitin tuota jo lukemaankin.

Johdantoluvussa kirjan toimittaja Wiest kysyy kysymyksen siitä, oliko Vietnamin sota amerikkalainen sota? Eipä tainnut olla ihan kokonaan. Odotan mielenkiinnolla, millaisia esityksiä kirjan loput artikkelit ovat. Toivottavasti mielenkiintoisia ja laadukkaita.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Sotavankileiri N:o 23

Joitakin aikoja sitten huomasin, että oli ilmestynyt sotavankeja käsittelevä kirja. Asiaan jonkun verran tutustuneena innostuin peräti ostamaan kyseisen opuksen, kyseessä oli Tenho Pimiän Sotavankileiri N:o 23. Kuolemaa, kulkutauteja ja rautatienrakennusta.

Pikakritiikkina on pakko todeta, että allekirjoittaneen silmin luettuna kirja painui kokonaisuutena lievästi pettymyksen puolelle. Otetaan seuraavaksi hieman erittelyä tälle kokemukselleni.

Aivan alkupuolella Pimiä esittelee jatkosodan aikaisen sotavankiorganisaation, mutta jättää sotavangeista muodostetut sotavankikomppaniat käsittelemättä. Kyseisiä komppanioita käytettiin sotatoimiyhtymien toimesta ja niiden alueilla. Komppanioita käytettiin vuoden 1942 aikana paljon myös Päämajan linnoitusosaston johtamissa töissä.

Tässä seuraavassa taulukossa perusteita ihmettelylleni. Kyseessä ei ollut kuitenkaan komppania tai kaksi, vaan yli 9 000 sotavankia. Luvut ovat päivätty päivämäärälle 24.2.1942 ja kyseessä on ainoastaan Päämajan linnoitusosastolle alistetut sotavankikomppaniat.

Lähde: Päämajan Linnoitusosaston Lin.3:n päällikön insinöörimajuri R. Vornasen kirje, 24.2.1942, 5973/12/T12532, Kansallisarkisto.

Lisäksi teos vaikutti silmissäni melko pirstaleiseilta ja kokonaiskuvan hahmottaminen vaati työtä. Tätä efektiä lisäsi se, että osa luvuista (tai alaluvuista) vaikutti olevan lähinnä lähdemateriaalin referointia, kun taas toisissa analyysi nousi esille selvästi. Tason poukkoilu muokkasi siis kokemuksestani sirpaleisen. Ehdottomasti jäin kaipaamaan jonkin tasoista metodologista keskustelua kysymyksistä ja lähdemateriaalista. Muutamien aivan yksinkertaisten seikkojen täsmällisempi ilmaisu olisi nostanut yleistä kokemusta paremmaksi. Esimerkiksi tarkempi kronologia leirin vaiheista vaikka heti aluksi.

Positiivista kirjassa oli jatkosodan aikaisen työvoimakysymyksen sotavankiosuuden tuominen esille entistä paremmin. Ja tämä nimen omaan kotirintaman puolelta. Leirin arjesta myös rakentuu näkemys, joskin olisin kaivannut enemmän asiaa siitä rautatienrakennuksesta.

Kirja kuitenkin oli lukemiseen käyttämäni ajan arvoinen, puutteistaan ja kritiikistäni huolimatta. Paremmankin siitä olisi varmasti voinut tehdä. Uskallan väittää näin ilman perehtymistä lähdeaineistoonkin. Esille nousee uskoakseni yleistettävä sotavankikysymykseen liittyvä tunneilmasto, tai jokin sellainen. Jotain läpileikkaavaa sotavankien työvoimana käytöstä olen haistavaninani tämän Pimiän tekstin ja oman aiheeseen tutustumiseni perusteella. Ei ollut sotavangin kohtalo Suomessakaan helppo.

"Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä."
Lähde: Linnoitustöiden johtajan (vt.) eversti O. Bonsdorffin kirje 5. Lin.Korj.Pajan päällikölle, 25.11.1941, 14774/Lin1/1r/14/T12529, KA.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Salpalinja-museon luennosta

Olin tosiaan sunnuntaina 23.9. pitämässä luennon Salpalinja-museossa. Se meni oikein mukavasti ja yleisö oli hienosti mukana. Huomasi, että joukossa oli linnoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä! Jos joku tahtoo luentoni ppt-kelmut, niin annan ne pyydettäessä.

Kuulijoiden joukossa oli myös Salpalinjat salat -blogia pitävä Terho Ahonen, joka jo ehtikin blogiinsa kirjoittaa luentoni herättämistä ajatuksista. Hyviä huomioita!

Luennon pitäminen oli mukavaa. Suurin jännityksen aihe, ajankäyttö, toimi yllättävän hienosti. Puitteet luennon pitämiseen olivat erinomaiset. Ja historiallinen paikallisuus teki mielenkiintoisen lisänsä, juuri niissä maastoissa ukkini teki töitä!

Itse museossa kävin vasta ensimmäistä kertaa, mutta varmasti en viimeistä! Nytkään en ehtinyt kiertää näyttelyä tai käydä maastossa, mutta ne puutteet täytyy korjata.


torstai 20. syyskuuta 2012

Tutkintotodistus ja luento

Eilen sain todistuksen valtiotieteiden maisterin tutkinnosta. Sanoisin, että mukavaa! :-)

Sunnuntaina tulee vastaan pitkään odottamani hetki, eli allekirjoittaneen luento Salpalinjamuseossa Miehikkälässä. Hieman jännittää, mutta sehän vain sopii. Asia kuitenkin on hallussa, joten eiköhän sitä juttua löydy. Eniten kysymysmerkkejä on kuitenkin ajasta. Tiedän toki, kuinka pitkään olen suunnitellut luennon kestävän, mutta mitähän se sitten on todellisuudessa?

Kuten nykyään kuulu asiaan, olen kasannut ppt-esityksen itselleni. Otin copy-pastella koko graduni siihen. Erittäin pienellä fontilla ja dia täynnä. Isäni kehoituksesta animoitu tulemaan äänen kanssa yksi kirjain kerrallaan. Tai ehkä ei kuitenkaan.

Teinpä sellaisen ppt-esityksen, että jos luennon perusteella pitäisi vastata tenttiin, ei se onnistuisi kummoisesti pelkkiä dioja katsomalla. Lupaan kyllä, että en aio tenttiä pitää tästä luennosta. Paitsi jos joku ehdottomasti tahtoo.

Ensi viikolla pääsenkin taas työstämään tutkimussuunnitelmaa. Jatko-opintojen hakuaika päättyy 15.10., joten siinä on viimeinen deadline. Ja ennen tuota päivämäärää pidetään vielä keskustelu prof Kettusen kanssa tekstistäni.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Digitoinnin heikkouksista

Muokattu 19.9.

Yksi heikkous arkistoaineksen digitoinnista tulee mieleen. Nyt kun tuota meidän arkistolaitosta uudistettiin ja Sörnäisten toimipisteen palvelut poistettiin, on kuitenkin hienoa että esimerkiksi sotapäiväkirjojen digitointi on edennyt. Nyt on mahdollista katsoa vaikka paljon käyttämääni linnoitusrakennuspataljoonan 211 sotapäiväkirjaa omalla koneella, jos vaikka tarvisi tarkastaa jotain! Mutta se heikkous? Tuosta linkistä voi halutessaan katsoa ja arvata, mitä tarkoitan. Tai sitten voi lukea pari lausetta lisää.

Digitointi on suoritettu osittain huolimattomasti. Osa tekstistä on lukukelvotonta kahdesta eri syystä - joko teksti on kuvassa palanut täysin valkoiseksi tai tummunut aivan mustaksi. Siinä sitten arvailemaan! Omana henkilökohtaisena mielipiteenäni voin sanoa, että olkoon digitoitu: tahdon silti katsoa alkuperäiskappaletta. Silloin ei tarvitse kirota edellä mainittuja, vaan voi keskittyä ymmärtämään silloista käsialaa. Olen kyllä huomannut, että silloinkin saa välillä arvailla. Mutta eiköhän se ole parempi arvailla vain yhden kerroksen läpi, jos tällainen ilmaus sallitaan.

Tällä tekstillä en tietenkään tahdo tuomita arkistojen digitointia! Se on hyvää kehitystä, sillä se mahdollistaa tutkimisen vapaavalintaisena kellon aikana. Mikä sen mukavampaa, kun ei tarvitse manata aikataulujen ja aukioloaikojen heikkoa yhteensopivuutta.

Se mitä tahdon sanoa: digitointi pitää tehdä niin, että dokumentit ovat lukukelpoisia. Työ pitää tehdä kunnolla.

Omat kokemukseni digitoiduista arkistoista ovat hyvin rajalliset, mieluusti kuulisin muidenkin kokemuksista.

Lisäys

Laitoin viestiä arkistolle ja selvisi, että sotapäiväkirjat ovat mikrofilmeistä digitoidut. Näin ollen yllä oleva digitointikritiikkini osuu osittain aiheen viereen. Nämä heikosti mikrofilmatut voisi tietysti ottaa uusiksi alkuperäisten avulla. Sehän olisi helppoakin, käyttäjilät palaute heikosta laadusta ja ei muuta kuin uusiksi. Digitaalisena kun kuitenkin on hurja määrä täysin priimaa tavaraa, niin ei nyt sentään koko settiä tarvitsisi uusia. Tässä maailmantilassa se vaan taitaa viedä liikaa rahaa, jota Arkistolaitoksellakaan ei ole tarpeeksi.

Tämä ei kuitenkaan poista kärkeä mielipiteeltäni: työ pitää tehdä kunnolla.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Työvoimasta jatkosodan linnoitustöissä

Jatkosodan alkaessa perustettiin peräti 43 linnoitusrakennuspataljoonaa, yhtä monta kuin oli suunniteltukin. Määrävahvuuksiin ei tosin ylletty. Keskimäärin pataljoonaa kohden oli listoilla noin 400 henkilöä heinäkuun toisella puoliskolla 1941. Liikekannallepanosuunnitelmien mukaan linnoitusrakennuspataljoonan määrävahduuden piti olla 765, mutta lkp:n alkaessa se muutettiin luvuksi 531 (esikunta, 2 rakennuskomppaniaa, varastokomppania).

Elokuun alussa Linnoitusosastolla koottiin listalle kaikkien linnoitusrakennusjoukkojen vahvuudet ja tulokseksi saatiin 17 140 henkilöä. Voisi todeta, että aika paljon. Itse asiassa se oli enemmän kuin mitä yhden sodan ajan divisioonan määrävahvuudeksi oli määrätty. 

Työvoima oli jatkuva ongelma. Ammattitaitoista väkeä ei riittänyt joka paikkaan ja sen lisäksi oli muodostunut suoranainen kolmiodraama. Työvoimaksi kelpaavaa suomalaista miestä tarvittiin kolmella suunnalla: armeijassa sotilaana, armeijassa työvoimana, kotirintamalla työvoimana. Sodanpäämäärät olivat tunnetusti etusijalla. Naiset ottivat kantaakseen suuren työmäärän kotirintamalla. Linnoitusrakennusjoukot joutuivat haastavaan osaan kaksinkertaisesti luovuttavana osapuolena.

Välirauhan aikana luotiin linnoitustyöorganisaatio ja työtä tehneet työryhmät, jotka toimivat runkona jatkosodan linnoitusrakennuspataljoonille. Työvoima oli kuitenkin vapailta markkinoilta ja valtaosin se koostui reserviläisistä. Mitähän siitä sitten seurasi jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä? Linnoitusrakennusjoukot saivat varata vain kaikista tärkeimmät reserviläiset, kovimman luokan ammattilaiset.

Heinäkuun 27. päivä 1941 ilmoitettiin, että reserviläisten määrä linnoitusrakennusjoukoissa sai olla noin 8-10 %. Jo elokuun 20. päivänä vt linnoitustöiden johtaja eversto Otto Bonsdorff antoi määräyksen, jonka mukaan 1.9. mennessä piti olla kaikista linnoitusosaston alaisissa joukoissa palvelleista reserviläisistä siirrettävä kenttäarmeijaan noin 50 %.

Myöhemmin syksyllä tuli käsky, jonka mukaan oli siirrettävä työvelvollisia kotirintamalle. Tämä itsessään aiheutti mielenkiintoiselta näyttävän tilanteen, jossa kotirintaman vaatimukseen työvoiman saannista vastattiin, mutta samalla tahdottiin pitää linnoitusjoukkojen työteho mahdollisimman korkealla. Näin ollen päätettiin muun muassa, että ensisijaisesti ”heikot, työkyvyttömät ja vanhat kotiutetaan”.[1]
 
Ja ongelmat työvoiman suhteen eivät tietenkään tähän loppuneet, mutta ehkä enemmän joku toinen kerta. Tässä oli tarkoitukseni hieman nostaa ylös arkistolähteisiin perustuvia lukuja työvoimasta sotavoimissa. Tahdon edelleen korostaa sitä, että a. aihe vaatii tutkimusta, ja b. minä aion sellaista tehdä.


[1] Muistio neuvottelusta eversti O. Bonsdorffin huoneessa, 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529


maanantai 10. syyskuuta 2012

Siegfried ja Salpa

Salpa ja Siegfried. Suomen Salpalinja ja Saksan Siegfried-linja. Mietiskelin tuossa näiden kahden yhtäläisyyksiä, kun luin Neil Shortin kirjaa Siegfried-linjasta (Short, Neil: Hitler's Siegfried Line. Sutton Publishing, 2002.). Ainakin muutama yhtäläisyys on helppo keksiä, mutta niin on toki myös eroavaisuuksien kanssa.

Ensinnäkin voidaan huomata, että yleisessä puheessa molemmista puhutaan "linjoina". Tähän on kuitenkin huomautettu, että oikeasti molemmat olivat pikemminkin "asemia", sillä puolustus oli järjestetty myös syvyyteen. Tällä armeijaslangin sanalla tarkoitetaan tietysti sitä, että erilaisia puolustuslaitteita ei ollut ainoastaan monta vierekkäin vaan myös peräkkäin. Salpalinjan sijaan olisi oikeellisempaa puhua Salpa-asemasta. Mutta nämä menevät semantiikan puolelle.

Otetaan tähän väliin yksi ero. Nimittäin rakennusaika. Siegfried-linjan rakentaminen alkoi Kolmannessa valtakunnassa jo 1936 ja jatkui muutamassa eri vaiheessa toisen maailmansodan alkupuolelle saakka. Saksan miehitettyä mm. Ranskan alkoi Siegfriedin tarkoitus olemaan turha. Hitler päätti rakennuttaa Atlantin vallin. Suomen Salpa rakennettiin välirauhan aikana. On toki selvää, ettei Suomen ja Saksan kokonaisresurssit rakentamiseen olleet samanlaiset.

Siegfried linja toteutti tarkoituksensa Shortin näkemyksen mukaan. Nimittäin siinä vaiheessa kun Saksa aloitti offensiivin Puolaa vastaan, ei Ranska lähtenyt hyökkäykseen tietäessään edessä olevan linnoitetun aseman. Ennaltaehkäisevä puolustus siis? Mutta ei suinkaan murtamaton, kuten tapahtumat Normandian 1944 jälkeen osoittivat.

Tässä tekisi mieleni vetää yhteen mahdollinen yhtäläisyys. Nimittäin se, että pelkkä olemassaolo vaikutti vastapuolen hyökkäystahtoon. Jo tuolloin oli selvää, että vahvasti linnoitettujen puolustusasemien murtaminen vaati paljon verta. Yhteys Siegfriedin ja Salvan välillä voisi siis löytyä siitä, kuinka Ranska ei hyökännyt Siegfried-linjaa vastaan 1939 ja siitä, kuinka Neuvostoliitto kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen pysäytti etenemisen ennen Salpalinjaa.

Joku toinen kerta kenties hieman lisää eroja ja yhtäläisyyksiä!

Loppuun voisin vielä todeta, että onneksi muiden maiden kohdalta löytyy tutkimusta linnoittamisesta. Mutta edelleen, miksi Suomen linnoittamisen historia on kiinnostanut (kärjistetysti) vain R. Arimoa?

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Huippuluokan luento 23.9.2012

No niin! Aivan huippuluokan luento tulossa, kuten otsikkokin sen sanoo. Nimittäin allekirjoittanut esitelmöi Miehikkälän Salpalinjanmuseon sotahistorian luentosarjalla 23.9.2012.

Tässä tiedoitteen teksti:

"Su 23.9. klo 14 VTM Otto Aura luennoi Salpalinja-museolla aiheenaan ”Rakennusmestarina jatkosodassa – Mikrohistoriallinen näkökulma linnoitustöihin 1941–44”. Luennolla käsitellään varsin vähän tutkittua linnoittamisen historiaa rakennusmestarin näkökulmasta välirauhan ja jatkosodan ajalta. Millaiseksi muodostui erään rakennusmestarin jatkosota, joka alkoi ja loppui Salpalinjan työmailla? Millaisia olivat työt KT-toimistossa ja millaisena linnoitustöiden yleinen organisointi näyttäytyi? Minkälaista työvoimaa oli rakennusmestarin johdettavana? Luento pohjautuu Otto Auran pro gradu -tutkielmaan ”Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941–44”.
Paikka: Miehikkälän Salpalinja-museo, Säästöpirtintie 70."



Ja VTM tosin olen vasta 19.9., mutta luennon kannaltahan se on vain oikein!

Tässä vielä linkki koko luentosarjaan

torstai 16. elokuuta 2012

Koselleck ja selventävä kasku "horisontista"

Keskeisimpiä asioita Koselleckin Futures Past kirjassa ovat käsitteet, tai historialliset kategoriat, "Space of Experience" ja "Horizon of Expectation", kokemus ja odotushorisontti. Näihin lupaan palata tarkemmin tulevaisuudessa: kokemuksenne tästä lupauksestani muodostakoon osansa odotushorisontistanne.

Mutta siihen kaskuun. Koselleck räjäytti potin selventäessään horisontin käsitettä. Seuraavassa esitetyn lähteeksi merkitään sivu 261 teoksessa Koselleck, Reinhart: Futures Past. Lainaukseni kursivoituna, lainausmerkit alkuperäisestä.

Koselleck siis kirjoittaa odotushorisontista ja siitä, kuinka tulevaisuudesta ei voi olla kokemusta.

A recent joke throws light on this:

"Communism is already visible on the horizon", decleared Khrushchev in a speech.

Question from the floor: "Comrade Khrushchev, what is 'horizon'?"

"Look it up in a dictionary", replied Nikita Sergeevich.

At home the questioner found the following explanation in a reference work: "Horizon, an apparent line separating the sky from the earth, which retreats as one approaches it."


maanantai 13. elokuuta 2012

Lähteistä ja Reinhart Koselleckista

Olen lukenut Reinhart Koselleckin artikkelikokoelmaa Futures Past. Erittäin mielenkiintoinen kirja, vaikka otsikko onkin hassusti käännetty (saksaksi Vergangene Zukunft)! Suosittelen, mikäli kiinnostaa vaivata aivoja oikein kunnolla historian metodologian parissa. Ja täytyy muuten sanoa, että Koselleckia on hieman vaikea taivuttaa suomenkielelle. Se on selvästi ollut haasteellistä kääntää englanniksin, sillä usein tekstissä vilisee saksankielisiä alkuperäistermejä. It is all about semantics! Joten on syytä pitää merkitykset kunnossa.

Tässä otan kuitenkin esille muutaman lainauksen lähteistä, nimittäin lähteiden rooli historiantutkimukselle on luonnollisesti avainasemassa. Ensimmäinen lainaus sivulta 111 kuuluu seuraavasti:

The sources provide control over what might not be stated. They do not, however, prescribe what may be said.

Erittäin hyvin sanottu. Lähteet asettavat tietyt rajat mahdollisiin väittämiin, kuten Koselleck sanoo. Lähteillä on valtaa siihen, mitä niiden perusteella ei voi väittää. Lähteet eivät kuitenkaan kuvaile, mitä niiden perusteella voi sanoa. Jos lähteet itsessään kertoisivat sen, mitä historiasta voi sanoa, tarvitseeko tutkimusta tehdäkään?

There is always more at stake in historical knowledge than what is contained in the sources. A source can exist or be discovered, but it can also be missing. This, then, makes it necessary here to take the risk of making statements which are perhaps not completely founded.”

Tästä lainauksesta sivulta 149 tulee esille jälleen historiantutkimuksen vaatimus historialliselle mielikuvitukselle. Mitään ei tietenkään saa sepittää, mutta "tyhjiä" kohtia jää oman kokemukseni perusteella väkisinkin. Jos haluaa saada aikaan uskottavan kokonaisuuden historiallisesta tiedosta (vai miten historical knowledge nyt parhaiten kääntyisi?), joutuu ottamaan riskejä, kuten Koselleck kirjoittaa. Tahtoisin myös painottaa toisen lainauksen ensimmäistä virkettä: There is always more at stake in historical knowledge than what is contained in the sources."

Jatketaan edelleen, nyt lainaus sivulta 150.
"History is never identical with the source that provides evidence for this history. If this were so, then cleanly following source would be the history we sought.

Juuri näin! Tarvinneeko tätä lainausta enempää avata? Jatketaan siis seuraavalta sivulta löytyvään kohtaan, joka kuuluu seuraavanlaisesti.

That which makes a history into historical cannot be derived from the sources alone: a theory of possible history is required so that the sources might be brought to speak at all. 

Aivan selkeästi: pelkät lähteet eivät riitä, jotta voi tuottaa kunnollista historian tutkimusta. Koselleckin mukaan vaaditaan jokin teoria mahdollisesta historiasta, jotta lähteistä voi saada jotain irti. Mietin tätä ja totesin sen osuvan aikalailla oikeaan. Omasta mielestäni historiantutkimuksen tekemisen lähtökohdan tulee olla hyvin perustelluissa kysymyksissä. Voisiko olla niin, että jo kysymysten perustavalla tasolla vaaditaan jonkinlaista teoreettista ajattelua siitä, mikä oli mahdollista ja mikä toteutui?

Täytyy myös muistaa, että tapahtunut historia ei ole koskaan ollut "se yksi ja ainoa vaihtoehto". Tästä aiheesta lisää jokin toinen kerta. 

tiistai 7. elokuuta 2012

Tutkimuskirjallisuutta

No niin, työt on tosiaan loppu, mutta tekeminen ei. Kävin tänään Maanpuolustuskorkeakoulun pääkirjastolla hakemassa kirjoja, jotka ovat tutkimuksellisesti kiinnostavia. Aika väkeviä teoksia taitavat ollakin, nimittäin painoa lainoilleni tuli reilusti toistakymmentä kiloa. Reppuni oli kovin painava kotimatkalla. 

Näyttää siltä, että muualla maailmassa on myös toisen maailmansodan aikaiset rakentamiset kiinnostaneet enemmän kuin Suomessa. Tämä seikka jaksaa ihmetyttää minua!

Erityisesti Yhdysvaltain armeija teki toisen maailmansodan päätyttyä laajan tutkimussarjan otsikolla U.S. Army in the World War II. Sarjasta löytyy esimerkiksi laaja katsaus aiheesta ”Technical Services”, jonka alta puolestaan löytyy selostuksia insinöörijoukkojen (The Corps of Engineers) toiminnasta. Mainittakoon tästä esimerkiksi osa nimeltä The Corps of Engineers. The War against Germany[1], jossa käsitellään erittäin paljon aiheeni kannalta mielenkiintoisia seikkoja USA:n maavoimien näkökulmasta. 

Esiin on syytä nostaa toinen samankaltainen kirjasarja, mutta Tyynenmeren sotanäyttämöltä, nimeltään Engineers of the Southwest Pacific 1941–45. Tyynenmeren sotatoimissa oli rakennustoiminta erittäin tärkeässä roolissa, joten kirjasarja tulee olemaan mielenkiintoinen tämän tutkimusaiheen kannalta. Sarjan kuudes osa on nimeltään Airfield and Base Development[2] ja tästä löytyy mielenkiintoista kontekstualisoivaa tietoa suhteutettuna Suomen ilmavoimien lentokenttien rakentamiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, mistä työvoima saatiin.[3]

Tutkimukseen on myös syytä ottaa mukaan näkökulma Saksasta. Tämän mahdollistaa muun muassa Kurt Burkin tutkimus Die Deutschen Landesbefestigungen im Osten 1919–1945[4] ja esimerkiksi Rudi Rolfin Der Atlantikwall. Die Bauten der deutschen Küstenbefestigungen 1940–1945[5]. Näissä molemmissa puututaan myös työvoimaan. Samalla muodostuu mahdollisuus pieneen vertailuun eri armeijoiden kesken.
Näin varsinkin, jos otetaan mukaan vielä Neuvostoliitto. Neuvostoliiton puolelta on tosin hyvin haasteellista löytää tutkimusta esimerkiksi englanniksi, mutta ainakin yhden olen löytänyt. Neil Short on tehnyt aiheesta kirjan nimeltään The Stalin and Molotov Lines. Soviet Western Defences 1928–41[6]. Lisäksi Neuvostoliiton suunnalla on mahdollista syventää tietämystä aiheesta puna-armeijan sotataidon kautta. Tästä on Jukka Kulomaa tehnyt tutkimuksen Syvään taisteluun. Johdatus Neuvostoliton maavoimien sotataitoon 1917–1991[7]

Näistä opuksista uskon löytäväni vaikka mitä oleellista tulevan tutkimukseni kannalta. Kansainvälinen näkökulma on otettava jossain määrin huomioon, sillä Suomenkaan historia ei toisen maailmansodan aikaan tapahtunut missään tyhjiössä.


[1] Beck, Alfred M., Bortz, Abe, Lynch, Charles W., Mayo, Lida & Weld, Ralf: The Corps of Engineers. The War against Germany. Sarjassa United States Army in the World War II. Technical services. Center of Military History, United States Army, Washington D.C. 1985.
[2] Casey, Hugh J.: Airfield and Base Development. Volume VI sarjassa: Engineers of the Southwest Pacific 1941-1945. United States printing office, Washington 1951.
[3] Casey, 9-10.
[4] Burk, Kurt: Die Deutschen Landesbefestigungen im Osten 1919–1945. Biblio Verlag, Osnabrück 1993.
[5] Rolf, Rudi: Der Atlantikwall. Die Bauten der deutschen Küstenbefestigungen 1940–1945. Biblio Verlag, Osnabrück 1998.
[6] Short, Neil: The Stalin and Molotov Lines. Soviet Western Defences 1928–41. Osprey Publishing, Oxford – New York 2008.
[7] Kulomaa, Jukka: Syvään taisteluun. Johdatus Neuvostoliiton maavoimien sotataitoon 1917–1991. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, Helsinki 2004.

torstai 2. elokuuta 2012

Elokuun alussa

Toukokuusta heinäkuuhun olin korkeakouluharjoittelijana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella. Valitettavasti kolme kuukautta meni liian nopeasti! Työtehtävät oli mielenkiintoisia, mutta parasta antia oli kyllä kahvitauko- (ja muut) keskustelut historiasta ja sotahistoriasta. Työkaverit olivat aivan huippuja!

Nythän on tilanne sitten se, että allekirjoittaneella ei ole opintoja maisterin tutkintoa  varten enää lainkaan suorittamatta. Kunhan saan harjoittelujakson opintopisteet rekisteröitä, niin "A vot", kuten Hannula sanoisi!

Tekemistähän kyllä riittää enemmänkin kuin mitä ehtii tehdä. Mutta palkkatöitä vailla olen! Tässä olisi nyt yksi erittäin hyvä työntekijä tarjolla tehtäviin, jotka vaativat ajattelua.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Liian janoisia sotilaita m/41

Elettiin jatkosodan alkuvaihetta, ja hyökkäys eteni. Perääntyviltä neuvostojoukoilta jäi jälkeensä hävityksen ja sulutuksien ohella myös materiaalia, jota kutsuttiin sotasaaliiksi. Sotasaaliilla on aikojen saatossa ollut suuri merkitys Suomen armeijalle. Vasta itsenäistyneen Suomen sotavoimien aseistus oli valtaosin sotasaalisaseita.

Mutta miten tämä sitten liittyy otsikossa mainittuihin liian janoisiin sotilaisiin? Entäpä jos sotasaalis olikin nestemäistä? Seuraavaksi lainaan kokonaisuudessaan Päämajan komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E. Tuompon kirjeen joukoille. Kirje on kirjattu lähetetyksi 18.8.1941 ja kuuluu näin:

”Eräässä rykmentissä nautti 15.8.41 n. 50 aliupseeria ja miestä viholliselta sotasaalina saaduista tynnöreistä nestettä, jota luulivat spriiksi. Neste oli kuitenkin etyleenikloriidia, joka on voimakasta myrkkyä pienissäkin erissä nautittuna. Vuorokauden kuluttua oli näistä miehistä kuollut 14 ja 19 oli heikossa tilassa sairaalassa sekä loput joukko-osastossa sairaina.

Yllämainittu on saatettava varoittavana esimerkkinä joukkojen tietoon.

Samalla määrätään, että kaikkiin sotasaalina saatuihin ja vallatulla alueella tavattuihin elintarvikkeihin ja muihin aineisiin on suhtauduttava suurella varovaisuudella, eikä niitä saa ottaa käyttöön ennen kuin ne on asianmukaisella tarkastuksella todettu käyttöön kelpaaviksi.

On muistettava, että kevytmielinen suhtautuminen näihin määräyksiin saattaa aiheuttaa meille kohtalokkaita tappioita, joihin meillä ei ole varaa.”

Hyökkäävän soturin jano oli ilmeisen suuri. Tämäkin kirje on tietysti alistettava lähdekritiikille. Jokin syy kirjeen kirjoittamiselle selvästi oli. Täysin eri asia on se, että ovatko kirjeessä esitetyt luvut totuudenmukaisia vai muunneltuja - mutta sillä ei niin ole väliä. Ja miksi kirjeen oli allekirjoittanut juuri kenraali Tuompo, mitä tekemistä sotasaalismyrkyillä oli komentoesikunnan päällikön kanssa? Vastauksia en tässä osaa antaa.

Se mikä tästä lähteestä tekee mielenkiintoisen, on sen tuottama aikalaiskuva. Mitä se kertoo suomalaisesta sotilaasta? Ja toisaalta mitä se kertoo, että Päämaja otti asiaan kiinni vaikka kyseessä oli ilmeisesti vain noin kahden joukkueen kokoinen osasto, joka sotasaalisnesteellä oli juopotellut?

Lainauksen lähde:
Komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E. Tuompon kirje 18.8.1941, 419/1/T9003, Kansallisarkisto.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Metodologisia mietintöjä

Operaation Jatko-opinnot käynnistämisen myötä tulee taas historian metodologia haasteineen esille. Millaiselle pohjalle tulen rakentamaan oman tulkintani menneestä? Tässä on käsillä kysymys, johon ei tule lopullista tai oikeaa vastausta.

Aiemmin olen perehtynyt esimerkiksi Carlo Ginzburgin johtolankoihin, ja aiheesta nousevat ajatukset ovat edelleen kiehtovia. Tarkkaa lukua vaativat lähteet antavat mielenkiintoisen haasteen omille aivoille, jokainen pieni yksityiskohta voi olla ratkaiseva jonkun tulkinnan kannalta. Tämä myös tarkoittaa sitä, ettei etukäteen voi päättää mikä on merkityksellistä ja mikä ei. (Ei ollut kerta tai kaksi, kun gradun arkistotyövaiheessa sain palata jo tarkastettuun dokumenttiin, josta en ollut tehnyt muistiinpanoja.) Näköjään jo marraskuussa 2010 tuli tekstiä metodologiasta ja teoriasta, jotka edelleen pääosin allekirjoitan.

Vaikka Ginzburg onkin mikrohistorian legenda, olen sitä mieltä että johtolankaparadigma soveltuu yleisemminkin historian tutkimukseen. Miksipä ei soveltuisi? Ja olen varma siitä, että tulen säilyttämään tulevassa tutkimustyössäni jotain ginzburgilaista siitä huolimatta, että en ole suunnitellut käyttäväni mikrohistoriallista otetta.

Oli sitten metodologinen pohja mikä tahansa, tulisi pystyä tiedostamaan omat valintansa tutkimustyön kuluessa. Miksi esitän juuri näitä kysymyksiä ja millä perustein esitän tulkintoja? Kummalla olikaan enemmän merkitystä, syillä vai seurauksilla? Miten pystyn analysoimaan sodan aikaisia tekstejä ja sisältöjä niin, etteivät nykyajan normit vääristä? Näin nyt esimerkiksi.

Helppoja kysymyksiä, vaikeita vastauksia.

Olenkin kerännyt (jälleen) listaa kirjoista, joissa käsitellään historian metodologiaa ja/tai teoriaa. Seuraavana lukulistalla taitaa olla saksalainen Reinhart Koselleck: Futures Past, kunhan saan sen käsiini. Tavoitteeni on lukea mahdollisimman laajasti erilaisia ajatuksia historian tutkimuksesta. Ajatukset vaativat polttoainetta ja aivot harjoitusta.