Rooman nimeen!

Luin hetki sitten Adrian Goldsworthyn kirjan "In the name of Rome. The men who won the Roman empire". Oli oikein mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu opus. Goldsworthy käy Rooman historiaa läpi kenraalien kautta. Siinä mielessä melko perinteistä suurmiesten historiaa. Saa kyllä ehdottaa roomalaiseen sotahistoriaan liittyviä kirjoja, jos mieleen tulee! Lukulistalla on jo Caesarin Gallian sota.

Kun itse tutkin 1900-lukua pääosin, niin nostan kyllä isosti tohtorin hattuani Rooman ja muutenkin antiikin historian tutkijoille. Lähdepohja on ns haastava! Jotain on kirjoitettu ja jokin osa siitä on säästynyt muodossa tai toisessa, joistakin teksteistä on viitteitä toisissa ja niin edelleen.

Historian sivuilta tuttuja nimiä on paljon, Scipio Africanus, Caius Julius Ceasar, kaksi nyt mainitakseni. Millainen vaikutus johtajalla oli (on) lopputulokseen? Saattoi olla huomattava! Ja toiset vaan ovat taitavampia kuin toiset. Johtaminen, resurssien ja toimintaympäristön käyttäminen usein ratkaisivat (ratkaisevat) taisteluita. Englanniksi on hyvä sanonta: "to dictate a battle". Taistelun johtaja ratsasti taistelulinjojen takana, ohjasi taistelun kulkua, kannusti sotilaita ja näytti sen, että näkee niin uroteot kuin pelkuruuden ynnä muun.

Samalla kävi hyvin ilmi, että vaikka suurmiehet olivat tässäkin ne, joiden nimi jäi historiankirjoihin, oli roomalaisen legioonan johtaminen delegoitua. Kenturiot ja kumppanit tiesivät, mitä piti tehdä, jolloin taistelun johtaminen korkeimmalta taholta saattoi kohdistua kriittisimpiin kohtiin. 

Roomalainen käsitys sodasta ja rauhasta on myös mielenkiintoisia. Rauhahan oli mahdollinen vasta sen jälkeen, kun Rooma oli voittanut sodan. Ja sodan häviäminen ei ollut sellainen mahdollisuus, jota edes voitiin ottaa huomioon. Tästä mielestäni oiva esimerkki toinen Puunilaissota ja se, kuinka kaikkien Hannibalin voittojen (Cannae ym.) jälkeen Rooma kuitenkin tuli, näki ja voitti.

Joose Hannula kirjoittaa Sotataidon historiassaan vuodelta 1930 taktiikan kehityksestä ja roomalaista sivulla 210 seuraavasti:

”Taktiikan kehitys vanhalla ajalla muodostaa kiinteän kokonaisuuden saavuttaen Caesarissa huippunsa. Johtajan tapa käyttää voimiaan taistelussa on aina oleellisesti riippuvainen hänen käytettävissään olevan välineen laadusta, ja juuri vanhan ajan taktiikan kehitystä seurattaessa voidaan erikoisen selvästi havaita, kuinka johtajan taktilliset voimankäyttömahdollisuudet kasvavat rinnan välineen kehittymisen kanssa.”

Työskentelyn aloittaminen ja tavoitteet

Rakentaminen on aina aloitettava taktillisesta heikoimmilla kohdilla eikä työskentelyn suhteen mukavimmilla paikoilla.

• Kenttätyöohjesääntö II (1931)

Yllä oleva sitaattihan on tarkoitettu nimenomaan rakentamisen aloittamiseen, kun puheena on vaikkapa kenttälinnoitettu puolustusaseman tai vastaavan osa. Kun vihollisen tulivaikutus uhkaa, on silloin aloitettava uhanalaisimmasta paikasta. Ei siitä, missä työskentely on helpointa. 

Mielestäni tämän sitaatin voi myös yleistää aika moneenkin työskentelyyn, eikä vain kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Kuinka paljon mukavampaa onkaan aloittaa urakka jostain muusta, kuin "taktillisesti heikoimmasta" kohdasta? 

Pätee myös historian tutkimiseen. Vähän kärjistäen, liikutaanko tutkimusongelman liepeillä, vai käydäänkö syvään ytimeen kiinni. 

Samaan kategoriaan pääsee myös Clausewitz (tai ehkäpä tässä pikemminkin todettava niin, että suomalainen ohjesäännön laatija oli Clausewitzinsä lukenut):

Lähellä olevan tavoitteen tosin saavuttaa helpommin kuin etäisen; mutta jos lähellä oleva tavoite ei meitä tyydytä, tästä ei vielä seuraa, että keskeytys, väliaikainen lepo, auttaisi meitä juoksemaan matkan jälkipuoliskon nopeammin. Lyhyt hyppy on helpompi kuin pitkä, mutta kukaan leveän ojan yli pyrkivä ei silti loikkaa ensin puolella voimalla ojaan

• Carl von Clausewitz

No niin, se siitä. Itsehän juuri en totellut näistä kumpaakaan ja päätin lounastauolla hypätä puolella vauhdilla blogosfääriin.

Sodankäynnin taidosta

Klassikoita muuten kannattaa aina lukea. Itse tartuin kirjaan Sodankäynnin taito, joka on merkitty mestari Sun nimiin. Kirjan kannessa lukee Sun Tzu, mutta oliko se niin, että nimi nykyään kirjoitettaisiin mieluummin Sunzi.

Lyhyesti sanottuna erittäin kiehtova ja mielenkiintoinen kirja sodasta ja sodankäynnin taidosta. Jotkut jakeet ovat luonnollisesti aikaansa sidottuja (aikaan joka ei ole aivan selvä, mutta puhutaan kuitenkin noin 2300 vuotta vanhoista asioista). Jotkut puolestaan ovat hyvin ajattomia ja sellaisia, joista voi ottaa oppia vielä tänäkin päivänä. Otan tähän muutaman sattumanvaraisen lainauksen, jotka olin itselleni merkinnyt ylös. Sattumanvaraisen siksi, etten niitä kaikki merkitsemiäni tähän jaksa kirjoittaa...

"Voittamattomuus perustuu puolustuksen, voiton mahdollisuus hyökkäykseen."

"Ilmesty siellä, mihin hänen on pakko kiiruhtaa, liiku nopeasti sinne, mihin hän ei odota sinua."

"Sen, jolla on pienet joukot, on valmistauduttava vihollista vastaan, se, jolla on suuret joukot, pakottaa vihollisen valmistautumaan hänen varalleen."

"On teitä, joita ei pidä seurata, joukkoja, joiden kimppuun ei pidä rynnätä, kaupunkeja, joihin ei saa hyökätä, ja maastoja, joissa ei pidä taistella."


Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=3710032

Eräs näkemys sotataidosta

"Kiroileminen on puolet kaikesta hyvästä sotataidosta eikä suinkaan vähemmän tärkeä puoli. Minun kiroukseni ovat vain viatonta lapsenjokellusta todella suurten sotaeverstien kuten esimerkiksi jonkun von Sickingenin tai Frundsbergin rinnalla, joiden pelkkä nimi herättää ihailua ja kauhua jokaisessa hirttämättömässä lurjuksessa, joka kolmen guldenin hintan myy nahkansa heidän lippujensa alle."

Näin kertoi mestari Scwarzschwanz Mikael Karvajalalle ja jatkoi:

"Harjaantunut pyssymies oppii toistasataa komentosanaa ja tottelee niitä, olipa hereillä tai nukuksissa, eikä keihäsmiehen ammatti ole sen helpompi. Luuletko, että tällainen oppi saavutetaan päänsilityksellä. Ei, se on loppumattoman kirouksen, porun ja hammastenkiristyksen kaunis tulos. Kuta mahtavammin esimies kiroaa, sitä suurempaa kunnioitusta hän herättää alaisissaan ja sotaeverstin on osattava karjaista Jeesusmaria sellaisella äänellä, että se voittaa tykkien jyrähdyksen ja saa vedet valahtamaan turkkilaisenkin housuihin."

Sitaatit siis ovat Mika Waltarin historiallisesta suurromaanista Mikael Karvajalka. Kirjat olen joskus aiemmin lukenut, mutta päätin ottaa kesälomalukemiseksi. Sellaista vietin jopa kaksi viikkoa, ja voin tunnustaa, että Karvajalka taisi olla hieman liian massiivinen sellaisen loman aikana luettavaksi, jossa tekemistä on niin paljon, ettei mitään ehdi tekemäänkään.

Mutta loistava kirja mielestäni, ja oli aivan pakko ottaa lainaus tuosta 1500-luvun sotataidon kuvauksesta by Waltari.