Viipuri 1918

Viipuri 1918, melkoisen veristä touhua.

Sain joululahjaksi Teemu Keskisarjan  Viipuri 1918:n (Siltala 2013), joka oli toki heti luettava. Odotusarvot olivat tietenkin korkealla, kun kyseessä oli TietoFinlandia ehdokkaaksi asetettu kirja. Tämä ei tosin ollut ainoa syy, vaan pystyin tiedostamaan niitä useampia. Ensin mainittakoon puhdas uteliaisuus. Toiseksi voisi sanoa sen, että en edelleenkään tiedä/tunne vuoden 1918 tapahtumia niin hyvin kuin tahtoisin.

Kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin, on tietenkin henkilökohtainen syy. Nimittäin isoäitini synnyinkaupunki on kyseessä! Hän tosin syntyi 1921, joten suoraa kokemusta ei sisällissodasta ollut. Mutta suuren perheen isä, äiti ja vanhemmat sisarukset olivat kokijoina. Syytä on olettaa jonkinlaista epäsuoraa vaikutusta.

Keskisarjan Viipuri kattaa koko sisällissodan ja tietä kohti Viipuria kuljetaan sodan alusta alkaen. Amatööreistä koostunut punakaarti otti Viipurin hallintaansa melko nopeasti. Valkoisia poistui kaupungista ja jotkut painuivat niin sanotusti maan alle. Mutta mitähän mahtoivat isoäitini perhe tehdä? Rehellinen vastaus, ei mitään tietoa. Tämä on asia, josta ei puhuttu. Vai kysyiköhän edes kukaan, en tiedä.

Keskisarjan kuvaus Viipurista saa melkein toivomaan, että olisivat olleet kaupungista poistuneiden joukossa. Kyseessä ei ole kaunis osa Suomen historiaa vaan verinen ja surkea. Keskisarja kirjoittaa niin, että kokemukset välittyvät lukijalle. Paikoin kielenkäyttö on kyllä jopa turhan lennokasta.

Pari asiaa jäivät pyörimään päähäni erityisesti. Miten punakaarti pystyi toimimaan rintamademokratiansa puitteissa? Jos käskyt eivät oikein napanneet, niin valittiin uusi pomo. Toiseksi, jälleen kerran ihmettelen sisällissodan punaista ja valkoista terroria, teloituksia ja murhia. Tapahtuneista ei ole edes vielä sataa vuotta.

Itsenäisyyspäivä

Se on jälleen itsenäisyyspäivä. Suosittelen jälleen kaikille tutustumista itsenäistymisen alkuvaiheisiin. Kuinkahan moni olisi silloin uskonut, että tässä sitä edelleen vuonna 2013 mennään. Tilanne sisällissodan jälkeen oli kaikkea muuta kuin selkeä.

Ensin sota, jossa suomalaiset taistelivat toisiaan vastaan ja johon oli sekaantunut myös pari muuta valtiota. Saksan vaikutus sisällissodan jälkeen ei ollut kovin vaatimaton. Suomeen kuningas ja armeija kasaan saksalaisin opein!

Mutta ei tästä nyt tämän enempää, nauttikaa itsenäisyyspäivästä!

Saksalainen vaikutus?

(Clues, bei Syke, Syker Fotograf, Wikimedia Commons)

Olen tutkiskellut perusteita, jotka ovat vaikuttaneet - tai pikemmin saattaneet vaikuttaa - työvoiman sotilaalliseen käyttöön toisessa maailmansodassa. Koska tutkimuskohteeni on sotilaallisesti käytetty työvoima, on otettava lukuun sotalaitoksen-puolustuslaitoksen-puolustusvoimien historiallinen kehitys ja koetettava löytää sieltä mahdollisia johtolankoja.

Viimeisimpänä luin Terä - Tervasmäen Puolustusministeriön historian ykkösosan (tästä vielä joskus enemmän) ja Puolustuslaitos 1918-1939 kirjajärkälettä olen lukenut useasti. Samoin motiivein luin myös Arimon puolustussuunnitelmat. Johtolankoja on löytynyt, mutta myös muita kuin täysin omaa aihettani koskettelevia.

Yksi tällainen on saksalainen vaikutus armeijan luomisessa. Nyt en tarkoita jääkäreitä, vaan niitä saksalaisia upseereita, jotka kutsuttiin laittamaan putiikki kuntoon. Tämän on mainittu olleen myös viimeinen tikki Mannerheimin erolle.

Lopulta sotaväki, sotaministeriö ja yleisesikunta järjestettiin saksalaiseen (pitäiskikö sanoa preussilaiseen) malliin. Ja kyseisen yleisesikunnan de facto päällikkönä oli saksalainen eversit von Redern, joka toimi tehtävässään 13.12.1918 asti. Silloin saksalaiset poistuivat.

Tämä pitää tietenkin asettaa kontekstiinsa; Suomi oli erittäin vahvasta saksalaisiin päin. Kuningas saksasta, ye-päällikkö saksasta... Tämä suuntaushan toki loppui Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa. 

Tästä kaikesta nousee jälleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta sehän vain kuuluu asiaan, kun historiantutkimus on kyseessä. Eli: Olikohan tällä saksalaisella influenssilla vaikutusta työvoiman käyttöön? Tai oliko jääkäritaustalla millainen vaikutus linnoitustöiden johtajan Edvard Hanellin näkemyksiin linnoitustöiden johdossa?

Itsenäisyyden alkuvaiheesta

Luin juuri Reino Arimon tutkimuksen Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 ensimmäisen osan Ensimmäiset vuodet 1918-1919. Tutkimus on vuodelta 1986, jos sattuu kiinnostamaan. Teoksen otsikko ja sisältö eivät kohtaa sataprosenttisesti, sillä sisällä on paljon-paljon muutakin kuin puolustussuunnitelmia. Vahvasti tulee esille poliittinen historia ja sotahistoria. Tämä on kyllä varsin hyvä asia. Ja toisin kuin Arimo "Ärrän" opus magnumissa Suomen linnoittamisen historia 1918-1944, tässä käsillä olevassa teoksessa on lähdeviitteet ruksailtu nootteihin.

Ensimmäisiin vuosiinhan mahtuu aika paljon sekamelskaa, jos näin sallitaan sanoa. Valkoisesta armeijasta tulee valtion viralliset sotajoukot, jonka ylipäällikkönä on kenraali Mannerheim. Valkoiset vastaan punaiset tappelu päättyy valkoisten voitoksi höystettynä molemmin puolisena terrorina. Ensin oli vuorossa punaiset, sitten valkoiset. Seurauksena valtava määrä punaisia vankileireillä ja kansakunnan sisäisiä arpia pitkälle tulevaan. Arimo kirjoittaa vapaussodasta ja kapinasta, joiden seurauksena tuli veljessota tai kansalaissota.

Niin, ja se Saksan apu. Tästähän kirjoitin jo taannoin jonkin verran blogini aivan alkuvaiheessa. Nimittäin Helsinki ja vuosi 1918 oli otsikkona. Saksan apu ei rajoittunut tosiaan vain sotatoimiin. Käytännössä koko sotalaitoksen järjestely luotettiin saksalaisten käsiin. Ja olihan Suomeen lopulta tulossa saksalainen prinssi kuninkaaksi. Silloisen yleisesikunnan todellisena päällikkönä oli saksalainen eversti von Redern.

Saksalaiskausi kesti Saksan antautumiseen asti ja ehkä vähän sen päälle. Mutta siis keväästä loppuvuoteen 1918 Suomen sotalaitos oli saksalaisten johdossa. Tässä on mielenkiintoinen asia, joka on syytä muistaa ja yrittää pohtia tuon ajan tilannetta. Ja muutenkin, mukana on Suomen saksalaissuuntautuminen ja jääkäriliike, nämä vaikuttivat myöhemminkin.

Mutta Mannerheim ei tunnetusti pitänyt saksalaissuuntauksesta ja otti eron, mutta kuitenkin palasi kun hänet pyydettiin valtionhoitajaksi. Täytyy sanoa, että tämä Mannerheimin valtionhoitajakausi on myös erittäin kiinnostava asia, josta tekisi mieli lukea lisää.

Sanottakoon vielä, että Arimon lähteet ovat pääsääntöisesti luotettavia alkuperäislähteitä, mutta mukaan mahtuu myös nippu muistelmia. Esimerkiksi Mannerheimin muistelmat. Muistelmien lähdearvosta tulee käydä melko tarkkaa lähdekriittistä tarkastelua, eikä Arimo sellaisesta ainakaan tekstissään kirjoita.

Vanhoja kuvia Pohjanmaalta

Haltuuni joutui neljä vanhaa valokuvaa, jotka tätini lähetti minulle. Vanhat kuvat ovat kiehtovia! Välittömästi avattuani kirjekuoren, jossa kuvat olivat (ja ovat tälläkin hetkellä), tuli aivoihini vahvoja muistijälkiä muutamasta samanlaisesta kuvasta. Ellei peräti samasta?

Ensimmäinen näistä oli painunut mieleeni. Kuva vuodelta 1918, jossa oli sotilaspukuisia miehiä. Studiossa otettu kuva, jossa kuvatekstin mukaan on vääpeleitä. Tämä löytyikin Kauhajoen museon sivuilta, jossa sen oli aiemminkin nähnyt. Hallussani olevassa kuvassa näkyy myös tarkasti teksti "1918 Jääkärit". Kuvassa keskimmäisenä oleva sotilas on isoäitini eno (jos vain oikein muistan?), Knuutti Nummikoski. Tai Nuutti Nummikoski, en ole aivan varma siitä, että kumpi on virallinen versio. Liekö sillä nyt tässä mitään väliäkään.

Olisikin äärimmäisen kiehtovaa kaivaa käsiin nimilistat niistä suomalaisista, jotka olivat saksalaisten opissa jääkäreinä. Oliko kuvassa poseeranneet miehet tosiaan Saksassa sotaoppinsa saaneita jääkäreitä? Ja jos olivat, missä vaiheessa olivat aktivoituneet?

Googlettamalla Nuutti Nummikoskea löytyi myös hieman vähemmän sukua mairitteleva kuva Lapuan liikkeen ajoilta, Wikipediasta nimittäin. Onkohan tämä sama mies? Luulenpa niin.

Kuvatekstissä sanotaan:

"Lapualaiset Iisakki Valkama ja Nuutti Nummikoski oikeustalon ulkopuolella kirjapainojupakan todistajan, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen kimpussa. Nieminen, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli vihjannut olevan punaupseeri, vedettiin oikeustalosta ulos ja pahoinpideltiin lapualaisten toimesta, samoin kuin toistakymmentä muuta paikalla ollutta." lähde

Ilmeisesti Nuutti oli vahvasti valkoisen Suomen mies.

Toinen kuva oli perhekuva, jossa myös esiintyy samainen Knuutti (tai Nuutti). Linkittämäni kuva on hieman erilainen verrattuna siihen, joka minulla nyt on työpöydälläni. Nimittäin tuosta verkossa olevasta kuvasta on leikattu tausta kokonaan pois? Vai mikä tausta olisi noin läpivalkoinen? Tuon kuvan rajaus on myös hieman korkeampi, sillä minulla olevassa kuvassa Hunni-koirasta näkyy vain päälaki. Netissä kuvausvuodeksi määritellään vuosi 1896. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä kuvan tiedot on saatu.

On  aivan selvää, että minulla oleva perhepotretti ei missään nimessä ole originaali, vaan myöhemmin otettu kopio. Seikkaa tukee ensinnäkin valokuvapaperi ja toiseksi tuo mainitsemani Hunni-koira. Kuva valkoisista sotilaista sen sijaan saattaa hyvinkin olla vuodelta 1918.

Näiden lisäksi oli siis vielä kaksi muutakin kuvaa, joista ainakin toisesta kirjoitan joskus myöhemmin lisää. Sitä ennen pitää harjoittaa hieman skannausta.

1918

Katsottiin vaimon kanssa uudempi elokuvaversio loistavasta trilogiasta Täällä Pohjantähden alla. Ei kyllä ollut mikään hyvänmielen elokuva, mutta eipä kai sitä kukaan odottanutkaan. Ei vaan hyvin kuvattiin sisällistappelujen aikaa. Ensiksi punaisten terrori, sitten valkoisten vastaava. Paljon pistettiin multiin tuoreen tasavallan kansalaisia. Täytyy jossain vaiheessa lukaista trilogia uudestaan, sillä elokuva ei vienyt tarinaa loppuun.

Mutta sitä voi kanssa välillä pohtia, kuinka suuri määrä suomalaisista oli aseissa sisällissodan (vai vapaussodan tai kapinan, tai mikä se nyt sitten olikaan) aikana. En nyt muista tarkkaan, mutta olisiko se ollut jossain maksimissaan 200 000 miestä aseissa, yhteensä siis. Tai 100 000 valkoista ja 75 000 punaista? Täytyy tarkistaa faktat, palaan tähän siis myöhemmin.

Ja se on hämmentävää, kuinka siitä sodan nimestä saadaan väännettyä vieläkin. Kun eihän se nyt ole se asian ydin, millä nimillä asioista puhutaan, kunhan puhutaan (tai kirjoitetaan). On se vaan sitä menneisyyden hallintaa, jossa suomalaisilla on vielä kipupisteitä. Sekä tietysti aina yhtä mielenkiintoista historiapolitiikkaa. Näihin aiheisiin tulen siis vielä palaamaan.

Helsinki ja vuosi 1918

Oliko se vapaussota vai luokkasota? Vai sisällissota vai kapina? Näitähän tunnetusti riittää. Itse olen päätynyt siihen, että sisällissota on yhtä hyvä, kuin muutkin hyvät termit. Yltiöneutraali vuoden 1918 sota on syystä tai toisesta alkanut ärsyttämään.

Joka tapauaksessa, olen prof. Hentilän luentokurssin osana kirjoittamassa esseetä aiheesta saksalaiset Helsingissä vuonna 1918: saksalaisten hyökkäys ja liikkeet, taisteluista jääneet jäljet ja niin pois päin. Aihe on varsin mielenkiintoinen ja olen jopa mieluusti lueskellut kirjallisuutta. Esseetäkin kirjoittanut huomattavan aikaisin, eli ennen annettua aikamäärettä.

Suomen senaatti pyysi Saksalta apuretkikunnan lähettämistä ja niinhän niitä saksalaisia sitten tuli. Mannerheim muistelmissaan esittää hyvin närkästyneitä kommentteja saksalaisten kutsumisesta.

Kuinka on yleensä käsitettävissä, että hallitus ensin suostuu nimittämään ylipäällikön, joka ennen vastuun ottamista on asettanut tinkimättömäksi ehdoksi, ettö ulkomaista interventiota ei pyydetä, ja sitten tällä lailla panee hänet tapahtuneen tosiasian eteen - edes neuvottelematta hänen kanssaan ja kysymättä hänen mieltään niistä poliittisista, strategisista ja teknillisistä kysymyksistä, jotka sellaiseen toimenpiteeseen liittyvät, puhumattakaan siitä, että olisi ennakolta ilmoittanut toimenpiteeseen ryhtymisestä! (Mannerheim, Gustaf: Muistelmat I, 297.)

Saksalaisia pyydettiin ja saksalaiset tulivat - hätiin tai ei, mutta tulivat kuitenkin.

Saksalaiset perustivat apuretkikuntaa varten uuden sotatoimiyhtymän, Itämeren divisioonan jonka johtoon määrättiin kreivi von der Goltz. Lisäksi saksalaiset perustivat joitakin muita osastoja.

Aamulla 3.4. saapuivat Saksan laivasto-osastot Hangon edustalle ja neuvottelija rantautui Russarön linnakesaarelle, jossa oli venäläinen varuskunta. Venäläiset joukot antautuivat ilman vastarintaa ja punaiset poistuivat junalla Hangosta vieden veturit mukanaan. Saksalaisten etujoukot miehittivät tärkeimmät sijainnit ja nostivat Saksan sotalipun salkoon kaupungin korkeimmalla paikalla.

Aamulla 5.4. Itämeren divisioona aloitti marssin kohti Tammisaarta. Merkittävää vastarintaa saksalaisjoukot kohtasivat Karjaalla, joka valloitettiin 6.4. Punaisten joukot vetäytyivät ja Itämeren divisioonan pääjoukot etenivät kohti Helsinkiä marssien Snappertunan ja Inkoon kautta Kirkkonummelle. Yleistilanteeseen vaikutti oleellisesti Mannerheimin joukkojen voitto Tampereesta 6.4. sekä punaisen kansanvaltuuskunnan siirtyminen Helsingistä Viipuriin huhtikuun 5. päivä, punakaartin esikunta seurasi esimerkkiä ja siirtyi myös Viipuriin kaksi päivää myöhemmin. Osasto Brandsteinin joukot nousivat Loviisassa maihin 6.4.

Leppävaaran, joka oli Helsingin maalinnoitusten läntisen rintaman edessä, saksalaisjoukot saavuttivat 11.4. Saksalaiset vaativat punaisten antautumista neuvotteluissa, joita osapuolten välillä käytiin. Punaisten johdon toiminta oli epävarmaa, lopulta antautumiskäskyä ei annettu ja Itämeren divisioona kävi tykistön tukemana hyökkäykseen.

Punaisten johto oli siis poistunut Helsingistä - voin kuvitella että se vaikutti punakaartin toimintaan!

Saksalaiset löivät punakaartin puolustuksen. 13.4. oli punainen Helsinki, kuten sanotaan, historiaa. Eipä siinä pitkään kestänyt, kun taistelut kaupungista alkoi varsinaisesti 12. päivä. Saksalaisten sotataito kaikkine aspekteineen oli varmasti aivan toista luokkaa, kuin punakaartilla. Varsinkin, kun punakaartin parhaat ainekset jauhautuivat Tampereen puolustuksessa - Helsingissä olleet joukot olivat sodan aikana pääasiassa suorittaneet vartiointitehtäviä. Osa oli myös puolipakolla värvättyjä.

Loppuun vielä toinen lainaus itseltään Mannerheimilta: 12. päivänä saksalaiset tunkeutuivat Helsinkiin kaupungissa olevien suojeluskuntaosastojen tukemina, ja 14. huhtikuuta oli valtaus saatu päätökseen. (Mannerheim, Gustaf: Muistelmat I, 329.) Täytyy todeta, että tapahtumat eivät välttämättä noin yksioikoisesti tapahtuneet, ja ehkäpä ne saksalaiset tunkeutuivat lähestulkoon omin voimin Helsinkiin. Valkoiset kyllä nousivat Helsingissä maan alta tappeluihin mukaan, sitä ei käy kieltäminen. Lukemani perusteella olen muodostanut käsitykseni siitä, että saksalaisten työ, marssia Helsinkiin ja valloittaa se, ei vaatinut juurikaan apuja valkoisten sotureilta.

Kannattaa käydä metsästämässä jälkiä pääkaupunistamme, jotka ovat huhtikuulta -18!