Mistä sotatalouden mallia vuonna 1925?

Vuonna 1924 asetettiin Kaarlo Castrénin johdolla sotatalouskomitea selvittämään sitä, miten sotatalous tulisi Suomessa järjestää.

Olen kyseisen komitean osalta tutkinut erityisesti sen tuottamaa kuudetta mietintöä "Työmarkkinoista sodan aikana". Tämä 29 sivuinen salainen mietintö valmistui toukokuussa 1925. Maailmansodasta ei vielä ollut pitkääkään aikaa ja sen sodan kokemuksista lähdettiin liikkeelle käytännössä jokaisessa asiassa - siis tässä mietinnössä.

Suomella oli joitain omia kokemuksia, joista saattoi olla iloa. Suuriruhtinaskunta oli saanut osansa sotaa tukevan teollisuuden tilauksista ja myös omia kokemuksia elintarvikepulasta. Varsinaiset sotatoimet rajoittuivat sisällissotaan. Mutta kokemuksista lähdettiin liikkeelle. Ja jos ei ollut omia kokemuksia, pyrittiin ottamaan oppia toisten kokemuksista. Tässä työmarkkinamietinnössä oli viisi valtiota, joihin Castrénin komitea kiinnitti huomionsa: Saksa, Englanti, Ranska, Italia ja Ruotsi.

Tämä on mielestäni varsin kiinnostava yhdistelmä, jossa on mukana voittajat ja häviäjät sekä sodassa sivussa pysynyt läntinen naapuri. Mietinnön tekstin sävy on melko neutraali, eikä siinä suoraan eritellä eri ratkaisujen paremmuutta. Pikemmin asioita perustellaan sillä, että jokaisessa em. maassa tehtiin samankaltaisia ratkaisuja, esimerkiksi sotateollisuuden työvoiman paikallaan pysyttämiseksi tai jonkinlaisen työvelvollisuuden tai vastaavaan aikaasaamiseksi.

No, tämä vuosien 1924-1925 sotatalousasioista!

Kaarlo Castrénin arkisto, #sotatalouskomitea @Kansallisarkist kaikki mietinnöt, joita ei meinannut mistään löytyä! pic.twitter.com/cQ2DBdzL2j

— Otto Aura (@auraotto) July 31, 2015

9. tutkimuskuukausi

Kulunut kuukausi oli hyvin intensiivisen kirjoittamisen kuukausi. Sen seurauksena uskon, että myös valtaosa maailmansotien välisen ajan jutuista on aikalailla kasassa. Tärkein tässä nyt näyttää olleen taloudellinen puolustusneuvosto ja sen tekemät suunnitelmat säännöstelyorgansiaatiosta ja työvoimakysymyksistä. Lisäksi jo vuosien 1924 ja 1926 sotatalouskomiteat olivat omalta osaltaan merkittäviä.

Ehkä yksi kiinnostavimmista asioista on se, että jo 30-luvun alkupuolella taloudellisen puolustusneuvoston toimistosta todettiin, että työvelvollisuuslain luonnos oli jo valmiina puolustusministeriössä. Samaan syssyyn todettiin myös se, että sitä ei ennen tarvetta edes aleta käsittelemään eduskunnassa. Tekstit ja asetukset olivat pöytälaatikossa!

Oliko lokakuussa 1938 sitten tilanne sellainen, jota suunniteltiin vuosikymmenen alussa vai todettiinko lain tarpeellisuus "muuten vaan"? Joka tapauksessa laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana vahvistettiin 16.6.1939 ja sen toimeenpanosta määrättiin jo 13.10.1939.

Olen myös jo ehtinyt aloittaa talvisodan ajan materiaalin keräämisen. Ensimmäisenä on vuorossa kansanhuoltoministeriö, jonka vastuulla oli säännöstelyn ohella työvelvollisuusasioiden toimeenpano.

Italialaista sotataloutta m/1930

Kaikenlaista löytyy, kun arkistoja kaivelee.

Nyt tuli vastaan jonkun suomalaisen upseerin kirjoittama selostus Italian Sotakorkeakoulun sotatalouden luentosarjalta 1930. Allekirjoitusta ei ole, mutta kai sen jostain saisi esille, kuka/ketkä tuolloin Italian sotakorkeakoulussa opiskelivat. Vaan eipä se nyt tässä ole tärkeintä.

Teksti itsessään pistää kyllä silmään kovin erilaisena suomalaiseen verrattuna. Otan tähän hieman lainauksia dokumentista. Heti alkuvaiheessa tehdään seuraava huomio:

"Äärimmäisyysvasemmistopuoleet ja pasifistiporvarit ovat harjoittanete laajaa propagandaa sotaa vastaan."

Hieno niputus, ei voi muuta sanoa. Kertonee jotain mentaliteeteista?

Luennoilla puhuttiin myös ensimmäisestä maailmansodasta ja esimerkiksi propagandasta.

"Ulkomaista propagandaa hoitivat aluksi lähettiläät ja konsulit ja annettiin sittemmin salkuttoman ministerin hoitoon, jonka onnistui vähitellen todistaa sotilaallinen ponnistuksemme, sotateollisuutemme ja meidän neroutemme."

Mitenkä Italia muuten pärjäsikään ensimmäisessä maailmansodassa?

Otetaan loppuun vielä katsaus keinoista, joita Italia selostuksen mukaan käytti aikana, jolloin työläisistä oli puutetta. Luonnollinen keino oli vapauttaa miehiä rintamapalveluksesta, sen lisäksi lapsille ja naisille otettiin käyttöön yötyö ja sunnuntaityö. Kolmanneksi työintoa "kiihdytettiin" palkinnoilla.

Neljäs keino, joka todella kiinnitti huomioni, pakkotyön käyttö. Tarkennuksena  "sotavangit, vanhukset, rangaistuvangit j.n.e."! Viidentenä keinona oli myöntää maataloutta varten lomia kylvöihin ja elonkerjuuta varten. Kuudentena ja viimeisenä mainittiin kovin epämääräinen keino luoda "spesialityövoimaa".

Että semmoista tällä kertaa.

8. tutkimuskuukausi

Lokakuun varsinaisena teemana oli väitöstutkimukseni aikarajauksen "alittaminen". Tarkastelussa oli siis maailmansotien välinen aika ja se, miten tilanne muodostui sellaiseksi kuin se talvisodan alkaessa oli.

Pääpaino oli työvoiman suunnittelussa säännöstelyn näkökulmasta ja pääasiallinen toimija oli taloudellinen puolustusneuvosto. Taloudellinen puolustusneuvostokin on mielenkiintoinen toimija, jota on tutkittu kovin vähän. Suoranaisesti asiaan liittyy vain Ilkka Seppisen Ahdinkoajan varalle. Taloudellinen puolustusneuvosto ja puolustustaloudellinen suunnittelukunta huoltovarmuuden kehittäjänä 1929-1955-1995. Tässäkin taloudellinen puolustusneuvosto saa vain parisenkymmentä sivua osakseen.

Tätä ajanjakson tarkastelua varten kävin arkistossa läpi kaikki taloudellisen puolustusneuvoston asiakirjat, jotka löysin. Paljon mielenkiintoisia asioita löytyikin ja niistä monia on tullut jaettua esim. Twitterissä.

Nyt on hahmoteltuna jonkinlainen käsitys siitä kehityskulusta, joka tapahtui. Seuraavaksi onkin syytä tehdä paluu arkistoon ja ottaa käsittelyyn työvoiman sotilaallinen käyttö talvisodassa.

Pioneerien hyökkäyshenkeä?

"Rakenteilla olevaa Syvärin siltaa. Voznesenja 18.3.1942." SA-kuva.

 Luin juuri vuonna 1931 kirjoitetun Pioneerin käsikirjan. Kyseessä oli opaskirja, joka oli tarkoitus jakaa kaikille pioneerikoulutukseen käsketyille varusmiehille.

Mielenkiintoista tässä on mm. jonkinasteinen hyökkäyksellisyys. On "pakko" laittaa tähän vähän pidempi lainaus suoraan kyseisestä kirjasta. Antaa hieman kuvaa siitä, mitä tarkoitan ja samalla saatte nähdä millaiseen lennokkaaseen tyyliin pioneerivarusmiehiä tahdottiin kouluttaa!

Tietöiden merkityksestä puhuttaessa seuraavasti:

”Tietöitä tulee tulevaisuuden sodassa pioneereille varmasti hyvin paljon. Ensinnäkin on meillä Suomessa rajaseuduilla samaten kuin rajojemme ulkopuolellakin tieverkko yleensä vähäinen.”

Entäs tämä:

”Jos jalkaväki, edetessään vihollista vastaan, kohtaa niin voimakasta vastarintaa, että se ei ryömienkään pääse eteenpäin, pysähtyy se. Kaikki hyökkääjät ovat tällöin maassa pitkänään, ja jos vähänkin yrittää nostaa päätä turpeesta, vingahtaa vihollisen kuula arveluttavan läheltä.

Tällöin saa komppania tavallisesti käskyn kaivautua maahan. Mutta tämä ei tapahdu siten, että me huutaisimme viholliselle, ettei se nyt ystävällisesti ampuisi meitä, koska me ryhdymme kaivautumaan maahan, ja kun vihollinen olisi myöntynyt pyyntöömme, me laittaisimme kiväärit yhteen, panisimme tupakaksi ja aloittaisimme ampumahautojen kaivamisen kuten rauhan päivinä ojatyöt!

Ei. Näin yksinkertaisesti työ ei käy, vaan siinä on monta mutkaa matkassa.”

"Suomalaiset pioneerit korjaavat huonoa tietä ryssän puolella.
Vasonvaara 1941.07.01" SA-kuva.

... vai matka sittenkin?

Olen tässä seurannut jännityksellä vuonna 1926 asetetun sotatalouskomitean pöytäkirjoja. Pääsikö puheenjohtaja Wuolle matkaan? Esityksessä oli tiedonkeruu Tukholmaan ja Berliiniin, mutta aloite hylättiin.


Mutta katsokaapa tätä! 11.10.1926 pidetyssä kokouksessa

”Professori Wuolle kertoi äsken tekemältään matkalta saamistaan tiedoista, jotka koskevat komitean toimintaa."


 Listalla ovat Sveitsi, Saksa ja Ruotsi!


Annetaan jälleen pöytäkirjan kertoa. (en siis jaksa itse kirjoittaa...)

”Sveitsissä ei ole toistaiseksi mitään tehty sotavalmiuden hyväksi. Viljamonopoli on vielä olemassa.

Saksassa ei ainakaan virallinen ja sotilaallinen Saksa tiedä mitään tehdyksi sotavalmiuden hyväksi. Siviilihenkilöiltä sai tietää, ettei tiettävästi ole voitu mitään tehdä. Kuitenkin on myöhemmin luvattu antaa pieni promemoria, joka koskisi yksinomaan teollisuuden valmiutta.

Ruotsissa sanoi p.j. tavanneensa kenraali Hultcranzin y.m. sotilashenkilöitä, jotka johtavat Ruotsin sotavalmiustöitä, ja olivat he luvanneet, että jos täältä tulee virallisesti henkilöitä asioita tiedustelemaan, kenties voitaisiin antaa tietoja. Teollisuuden suhteen on tärkeintä, että Kommerskollegion pääjohtaja Fryxell sanoi olevansa valmis epävirallisesti hankkimaan ja antamaan tietoja siitä, mistä ja miten heiltä voisi saada sitä, mitä meiltä puuttuu.”


Aikamoista meininkiä!

Ei matkasta tullut mitään...

Edellisessä postauksessa kirjoitin sotatalouskomitean puheenjohtajan esityksestä. Tahtona oli suorittaa tutkimusmatka ainakin Tukholmaan ja vielä mahdollisesti Berliiniinkin asti.

Sinänsä molemmat kohteet ovat kovin ymmärrettäviä. Ruotsi oli lähellä ja Saksan suuntaan Suomella oli perinteisesti pitkät perinteet. Mutta silti Berliini! Tahtoisin tällä huudahduksella viitata Versailles'n rauhansopimukseen.

8.6.1926 pidettiin seuraava sotatalouskomitean kokous. Pöytäkirjan mukaan:

”Puheenjohtaja ilmoitti, ettei edellisessä kokouksessa mainitusta matkasta Tukholmaan komitean asioissa tullut mitään, koska tänne oli Tukholmasta saapunut majuri Söderbom, ollakseen asiantuntijana täällä intendentuuria järjesteltäessä, ja hän myöskin on asiantuntijana useissa komitean käsiteltäväksi tulevissa asioissa, joten hänen apuaan mahdollisesti voidaan käyttää täällä. Saattaa kuitenkin vielä myöhemmin kysymykseen tulla tällainen matka.”

Konkreettista pohjoismaista yhteistyötä siis oli ilmassa, kun ruotsalainen majuri saapui asiantuntijaksi. 

Olisi muuten sinänsä mielenkiintoista tietää, noudattiko Wuolle komitean esitystä Berliinin mukaan ottamisesta matkasuunnitelmaan. Ja jos otti, miten siihen reagoitiin.

Ruotsiin ja Saksaan?

Olen tässä viime aikoina tutkinut muun muassa vuonna 1926 asetettua sotatalouskomiteaa, jonka puheenjohtajan toimi Bernhard Wuolle.

Kokousten pöytäkirjat ovat itsessään aika suppeita, mutta joitain mielenkiintoisia seikkoja niistäkin löytää. Tässä seuraavaksi lainaus kokouksesta, joka pidettiin 5.5.1926 Teknillisen Korkeakoulun tiloissa. Läsnä olivat puheenjohtaja professori B. Wuolle ja jäsenet fil.tri K.T. Jutila, "agronoomi" S. Mattson, toimittaja O. Puro, everstiluutnantti Kurt Wallenius ja ylijohtaja V.M.J. Viljanen.

”Puheenjohtaja ilmoitti ehdottaneensa puolustusministerille, että puheenjohtajalle annettaisiin tilaisuus tehdä matka Tukholmaan, voidakseen siellä käsin tutkia mihin käytännöllisiin tuloksiin Ruotsin sotatalouskomitean aikaisemmat työt olivat siellä johtaneet, siinä mielessä, että täten nopeammin saataisi käytännöllinen pohja komitean tulevalle työlle. Komitea kannatti ehdotusta yksimielisesti esittäen että matkaa kentiesi olisi jatkettava myös Berliiniin samassa tarkoituksessa.”

Mielenkiintoista, mutta ei ehkä yllättävää! Vai mitä tuumisitte?

Taloudellinen puolustusneuvosto ja Ramsay vuonna 1929

Edellisessä postauksessani otin esille taloudellisen puolustusneuvoston ja sen ensimmäisen kokouksen vuodelta 1929. Kokouspöytäkirjan ensimmäisenä kohtana (ja liitteenä) on taloudellisen puolustusneuvoston pj:nä toimineen Henrik Ramsayn puhe, "jossa hän esitti neuvoston kokoonpanon, selosti neuvoston tehtävien luonnetta ja viitoitti eräitä neuvoston työn suuntaviivoja”.

Tämä on kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen ja aikaansa kuvaava puhe, jossa perustellaan toimintaa ja toimintaympäristöä sen lisäksi, että kerrotaan neuvoston kokoonpano ja tehtävät.

Taloudellista puolustusvalmiutta oli käsitellyt kaksi komiteaa 1924 ja 1926, mutta ilmeisesti mitään konkreettista tulosta ei ollut. Nämä komiteat täytyy muuten vielä kaivaa esille ja muutenkin näistä enemmän myöhemmin. 

Tässä otan muutaman lainauksen, jotka mielestäni puhuvat puolestaan.

"Ministeri Henrik Ramsay.
Helsinki 1941.10.29" SA-kuva.

Ramsay aloitti puheensa: ”Edessämme oleva työ on erittäin laajakantoinen ja merkittävä.”

”Tehtävä ulottuu itse asiassa yhteiskuntaelämän kaikille aloilla ja muodostuu erittäin komplikoiduksi sellaisessa maassa kuin Suomi, joka luonnon olosuhteiden pakosta aina on oleva kaukana omavaraisuudesta."

"Pyrittäessä ratkaisemaan tätä tehtävää ei liioin olla tekemisissä minkään edeltäpäin määrättävissä olevan tilanteen kanssa. Emme milloinkaan voi tietää, minkälaisissa ulkonaisissa olosuhteissa taloudellisen puolustusvalmiuden suunnitelmia on toteutettava.”

”Siinäkin tapauksessa, että olosuhteet muodostuisivat täysin toisenlaiseksi kuin se tai ne tilanteet, joihin on varustauduttu, lienee kuitenkin aina hyödyksi, että taloudelliseen puolustusvalmiuteen liittyviä kysymyksiä on käsitelty ja harkittu.”

 

Linnoittamisesta v. 1951

Vuoden 1951 Tiede ja Ase (N:o 9) -julkaisussa on mielenkiintoinen artikkeli Ajatuksia linnoittamisesta, jonka kirjoittajaksi on merkitty yleisesikuntaeverstiluutnantti T. Saukkonen. Tässä artikkelissaan Saukkonen kartoittaa lyhyesti linnoittamisen historiaa: mistä on tultu ja mihin on toisessa maailmansodassa linnoittamisen osalta päädyttiin, mutta myös sitä, miten Suomen pitäisi tulevaisuudessa linnoittaa. Käsittelen tässä blogitekstissä vain Saukkosen artikkelin historia-osuutta.


Saukkonen aloittaa määrittelemällä linnoittamisen seuraavasti:


”Linnoittaminen on keino, johon turvaten heikompi kautta aikojen on pyrkinyt tasoittamaan voimasuhteita niin miesmäärän kuin aseistukseenkin nähden ja samalla säästymään kohtuuttoman suurilta tappioilta. Vahvakin on linnoittamisen avulla hankkinut itselleen suojan yllätyksiltä sekä vapauttanut mahdollisimman suuren osan voimaansa – kenties hyökkäyksellisiin tarkoituksiin.” (s. 44)


Liikkeelle lähdetään ritarien linnoista ja vastaavista, mutta en niistä nyt tässä enempää kirjoita. Selvänä käännekohtana linnoittamisessa tulee ensimmäinen maailmansota, joka toi yhtenäiset puolustusasemat. Nämä olivat kenttälinnoitettuja mutta sotakokemusten perusteella sotien välisenä aikana rakennettiin "huomattavan suuritöisiä kantalinnoitettuja puolustusasemia". Maininnan saavat vähemmän yllättäen Maginot ja Länsivalli. Maginot-linjasta ja sen jälkimaineesta Saukkonen kirjoittaa;

"Tosiasiahan lienee kuitenkin, että esimerkiksi Maginot-linjaa ei lopultakaan murrettu, vaan kierrettiin". (s. 45)

Saukkosen mukaan toinen maailmansota ei tuonut "periaattellisesti mitään uutta" linnoittamiseen. Hieman epäselväksi tosin jää, mitä periaatteellisella tässä tarkoitetaan. Se on sen sijaan selvää, että hyökkäykseen oli panostettu.

”Hyökkäys säilyi ylivoimaisena sodan loppuun saakka, ja vahvatkin asemat murrettiin. Suhteelliseen kapealla kaistalla suoritetun murron seurauksena jouduttiin muilla, usein hyvin leveilläkin kaistoilla jokseenkin taistelutta luopumaan linnoitetuista puolustusasemista ilman, että niistä ainakaan näennäisesti olisi ollut sanottavaa hyötyä." (s. 45)

Tästä päästään kirjoituksen historiaosuuden ytimeen. Suuret määrät linnoittamiseen käytettyjä resursseja meni mitä ilmeisimmin hukkaan ja toiminnan mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Saukkonen kirjoittaa linnoittamisen puolustukseksi:

"linnoittamisen suurin ansiohan saattaa olla juuri siinä, mikä ei tapahdu". (s. 46)

Johtolankoja etsimässä, heinäkuu 2013

Johtolankojen etsiminen on yksi jännittävä historiantutkimuksen vaihe. Ja sitä minä olen viime aikoina harrastanut: niin arkistoissa kuin kirjastoissa. Ja kuten tässä on jo aiemmin tullut muutaman kerran mainittua, on suurennuslasini alla työvelvollisuuslainsäädäntö ja sen säätämisprosessit.

Katseltuani valtiopäivien asia- ja pöytäkirjoja sain muistuman viime kesältä. Silloin olin korkeakouluharjoittelijana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella ja järjestin edesmenneen eversti Vilho Tervasmäen arkiston, joka oli kyseiseen paikkaan luovutettu. Tervasmäki nimittäin oli väitellyt valtsikasta tohtoriksi ja hänen väitöskirjansa aihe tuli mieleeni. Se käsitteli eduskuntaa ja maanpuolustusta 1917-1939. Tätä käsitteleviä papereita kulki käsieni läpi vaikka kuinka monta!

Tästä intoutuneena suoritin haun Helkasta ja lainasin kyseisen väittärin vuodelta 1964. Tervasmäki, Vilho: Eduskuntaryhmät ja maanpuolustus valtiopäivillä 1917-1939. Nyt kirja on jo luettu ja palautettu. Muutamia mielenkiintoisia muistiinpanoja sain ylös.

Yksi mielenkiintoinen pointti käsitteli totaalista maanpuolustusta, josta seuraava lainaus sivulta 3.

"Sotatilalakia ja siihen liittyviä lakeja lukuun ottamatta ensimmäiset totaalista maanpuolustusta koskevat lait – väestönsuojelulaki ja työvelvollisuuslaki – tulivat esille vasta vuonna 1939.”

Tervasmäki laskee työvelvollisuuslain taloudellisen lainsäädännön piiriin, miksipä ei! Mielenkiintoinen lähtökohta, josta voisi lähteä liikkeelle.

Se, että työvelvollisuuslaki sai maininnan jo sivulla kolme, nosti odotukseni tämän lain käsittelyn kohdalta aika korkealle! Pettymys seurasikin sitten sivulla 93:

”Lakia puolustusvalmiuden tehostamisesta sodanvaaran uhatessa ja työvelvollisuuslakia ei käsitellä, koska ilmeinen sodanvaara joudutti niiden läpimenoa ja lievensi erimielisyyksiä.”

No, kuitenkin Tervasmäen väitöskirja oli syytä lukea. Sen myötä sain paljon kontekstualisoivaa tietoa maanpuolustuksen lainsäädännöstä ja eduskunnasta, josta on todennäköisesti hyötyä tulevaisuudessa. Mutta aiemmin mainitsemani komiteamietintö, tai siihen liittyvät paperit, on edelleen löytämättä. Seuraavaksi Kansallisarkisto ja A. K. Cajanderin arkiston papereita, jos vaikka löytyisi sieltä?

Maginot?

Mietin tuossa taas tutkimuksellisia asioita ja erityisesti kansainvälistä kontekstia. Jos mietimme vaikka sotien välistä aikaa Euroopassa, niin linnoitustöitä taitaa osua silmiin yksi jos toinenkin. Tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan merkittävämmät voisivat olla Saksan Westwall (Siegfriediksikin kutsuttu) ja Ranskan Maginot.

American soldiers at the Maginot Line (Hochwald West Fortress, Bloc 13) , 1944 (Wikimedia Commons).

Saksalaisten puolelta on löydettävissä enemmän kirjoja. Maginotista, vai pitäisikö kirjoittaa Maginot'sta, ei sen sijaan löydy paljon mitään. Esimerkiksi Taisto-kirjastotietokannasta hakusanalla "maginot" löytyy vain 12 viitettä. Pitäisi varmaan kartoittaa tarjontaa verkkokauppojen kautta. Mutta siinä taas on se huono puoli, mikä verkkokaupanteossa aina on - ei saa käpälöidä tai kurkkia lähdeluetteloa.

Ehkä joku osaisi minulle osoittaa hyvän ja laadukkaan Maginot-kirjan, jossa tulisi esille työvoiman käyttö?

Sillä Maginot'n merkitys oli otettu huomioon myös Suomessa linnoitustöitä tehtäessä. Mitenhän sen nopea murtuminen vaikutti Salpalinjan rakentamiseen, vai vaikuttiko? Muistan graduvaiheessa selanneeni läpi varmasti toistakymmentä sivua laajan esitelmän Maginot-linjasta. Mutta koska se silloin ei ollut tärkeää tietoa... niin pitääpä etsiä se uudestaan! Sellaista se vähän on muutaman muunkin jutun kohdalla.

Tälläistä tällä kertaa. Over and out.

Laaksonen ja sotakenraalit

Luin tuossa hetki sitten Lasse Laaksosen tutkimuksen Mistä sotakenraalit tulivat – Tie Mannerheimin johtoon 1918–1939. Kyseessä on varsin kiinnostava tutkimus nuoren tasavallan ja sen sotavoimien kehityksestä. Tarkastelun keskiöön on valikoitunut (tuolloin vielä tulevia) sotakenraaleja.

Laaksonen esittää vahvan uskonsa historiallisiin kausaliteetteihin, jotka kyseessä olevassa tutkimuksessa ovat henkilösuhteiden tarkastelun kautta avautuvia. Syyn ja seurauksen suhdetta olen myös pohtinut aiemmin, ja miellän tästä parista syyt kenties tärkeämmäksi. Tämä ei toki ole mikään yksiselitteinen juttu, mutta seurauksen selittämisen on lähdettävä syystä. Mutta miten sitten päättää, mikä on seuraus jollekin syylle? Olisiko Laaksosen seuraus ”sotakenraali” ja syy ”henkilökemiat”.

Joka tapauksessa, tutkimus on erittäin kiinnostava. Tarkastelu alkaa sisällissodasta ja valkoisen ylipäällikön johtamasta päämajasta. Tässä jo nousevat henkilökohtaiset ominaisuudet ja henkilösuhteet keskiöön. Mannerheimin tapa johtaa sotatoimia omalla tavallaan nousee esille. Lähimmät miehet valikoituivat ensinnä henkilön perusteella ja toimenkuva tarkentui vasta sen myötä. Esille nostetaan erilaiset skismat kenraalien välillä ja niiden vaikutukset toimintaan – tämä on koko tutkimuksen lävistävä teema.

Aika sisällissodan jälkeen oli koko valtakunnassa lievästi ilmaistuna ”mielenkiintoista”. Vallan vakiintuminen ja valtiomuoto hakivat suuntaansa, Suomi kääntyi enemmän Saksan puoleen. Yhtälailla sotalaitos oli jatkuvassa muovautumisen tilassa. Virallisesti Suomi oli sotatilassa vielä useamman vuoden eikä virat sotalaitoksessa ollut vakinaisia. Kehittäminen oli haasteellista, kun miehet johdossa vaihtuivat.

Laaksonen kuvaa hyvin sisäistä taistelua tsaarin-kenraalien ja jääkäreiden välillä, kyse ei ollut varsin vähäpätöisestä seikasta kehityksen kannalta. Suoranainen valtataistelu jätti leimansa. Merkittävänä seikkana nostetaan esille ylemmän sotilaskoulutuksen puute jääkäreiden keskuudessa sekä sotakorkeakoulun puute Suomen sotalaitoksessa. Jääkärit tarvitsivat yleisesikuntakoulutusta voidakseen saada pätevyyttä ylempiin arvoihin ja tehtäviin, aluksi se oli mahdollista vain ulkomaisissa sotakorkeakouluissa, esimerkiksi Ranskassa. Suomeen perustettiin 1924.

Ensimmäinen jääkäri valittiin Sotaväen päälliköksi 1926, kyseessä oli kenraalimajuriksi ylennetty Aarne Sihvo. Tästä alkoikin Laaksosen tutkimuksen jääkärikenraalien aikakausi, eikä se ollut mikään leppoisa ajanjakso. Henkilökemiat ajautuivat vaikeuksiin lähes kaikkien mahdollisten tärkeimpien virkojen hoitajien kesken. Ei välttämättä samanaikaisesti, mutta säännöllisesti. Ja nämä ovat juuri niitä, joita Laaksonen korostaa. Mielenkiintoista olisikin kysyä, että liioitteleeko Laaksonen näitä skismoja ja niiden roolia? Tutkimus kuitenkin vakuuttaa, että niillä oli merkitystä. Ja merkitystäpä varsinkin sitten, kun Mannerheim palasi hommiin puolustusneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa.

Tutkimuksessa näkyy vankka arkistotyö ja asiantuntemus, mutta muutamia seikkoja tahtoisin nostaa ihmettelyyn. Otetaan alkuun otsikko. Kannessa ja selkämyksessä on otsikko ilman kysymysmerkkiä. Mistä sotakenraalit tulivat – se on kuitenkin aika selkeä kysymys. Mutta ahaa; kun kirjan avaa, niin otsikkolehdellä se onkin varustettu kysymysmerkillä! Muutenkin otsikoinnin ja sotakenraaleista puhumisen voisi haastaa kritiikille. Kannattaa lukea kirja ja miettiä.

Ihmettelin myös perustelua arkistolähteisiin viitatessa. Jos kyseessä oli Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen materiaalit, niin Laaksonen käyttää selkeyden vuoksi vanhaa nimikettä Sota-arkisto. Mutta eihän se ole enää nimeltään Sota-arkisto. Samat aineistothan siellä toki on ja omastakin mielestäni on selkeämpää puhua sota-arkistosta. Mutta eiköhän sen nyt olisi kuitenkin voinut tunnustaa olevan Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste ja lyhentää se KA(Sörn)? Toinen mitä jäin ihmettelemään sijaitsee lähdeluettelossa. Millä perusteilla Mannerheimin muistelmien kohdalle on laitettu ”haamukirjoittajat”? Vaikka näin olisikin, niin kyllä lähdeluetteloon pitäisi laittaa vain bibliografiset tiedot. Kokonaan toinen asia on tietysti se, että varsinaiseen tutkimukseen näillä ei ole mitään merkitystä. Kunhan ärsyttää allekirjoittanutta.

Todettakoon vielä suurin miinus, joka vaikuttaa lukukokemukseen ja osittain uskottavuuteen. Muutoin hyvin kirjoitettua tekstiä vaivaa heikko viimeistely: merkkejä puuttuu milloin mistäkin, paikoin silmille hyökkää kirjoitusvirheitä. Taisi Laaksoselle tulla kiire saattaa tutkimus julki?

Kannattaa katsoa myös arvostelut, joita on koottu tuonne kirjan alta löytyvän linkin taakse.