maanantai 13. tammikuuta 2014

Sosiaalisen median lyhyt historia

Tämä on tällainen häpeilemätön mainos omaan tekstiini. Kirjoitin Agricolan kirja-arvosteluihin arvostelun Sosiaalisen median lyhyestä historiasta. Tässä linkki sinne!

Kyseessähän on hyvä tutkimus. Aihe on mielenkiintoinen ja teksti sujuvaa. Mielenkiintoiseksi sen tekee ainakin omalta osalta myös omat kokemukset, välillä tuli "ai niin" -fiiliksiä. Kirjan arvostelussa kritiikkiä en oikein kunnolla saanut kehiteltyä muusta kuin esitystavan jäsentelystä.

Suosittelen lukemaan kyseisen teoksen! Varsinkin, jos sosiaalisessa mediassa kiinnostaa muukin kuin pelkkä käyttäminen.

Sotavangit ja kansainväliset sopimukset Suomessa ja Neuvostoliittossa

Sotavankien työvoiman käyttö on yksi aihe, joka kiinnostaa minua tutkimukseni kannalta. Suomessa varsinkin sotavankityövoimalla voitiin paikata akuuttia työvoimapulaa ainakin jollain tasolla. Suomen haltuun joutui toisen maailmansodan aikana jopa noin 67 000 sotavankia. Suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa liikkuvat luvut ovat Dmitri Frolovin väitöskirjan Sotavankina Neuvostoliitossa mukaan jossain noin 3 100 ja 4 500 välissä. Molemmissa valtioissa sotavangit laitettiin töihin jatkosodan (tai Neuvostoliitossa Suuren isänmaallisen sodan) aikana. 

"Suomalaisten töitä tekeviä sotavankeja leirissään." SA-kuva.

Sotavankien asemasta oli sovittu kansainvälisin sopimuksin, voimassa tuolloin oli Haagin yleissopimus 1907 ja Geneven sopimus vuodelta 1929. Tätä sopimusta ei ratifioitu Suomessa eikä Neuvostoliitossa. Frolovin mukaan Neuvostoliitto otti valtaosan kansainvälis-oikeudellisista normeista omaan säädäntöönsä ja näin de facto hyväksyi nämä. Suomessa ongelmaksi katsottiin sopimuksen olevan ristiriidassa sotaväenrikoslain kanssa. Myös Suomi oli luvannut kunnioittaa Geneven sopimusta.

Jatkosodan alkaessa Suomessa todettiin, ettei Haagin sopimuksen vastavuoroisuuden periaatetta tarvitse soveltaa, kun Neuvostoliitto ei ole sopimusta ratifioinut. Geneven sopimuksesta puolestaan oli todettu, ettei se ollut juridisesti sitova, kun Suomi eikä Neuvostoliitto sitä ollut hyväksynyt. Nämä aikalaisväitteet tuo esille esimerkiksi Mirkka Danielsbacka väitöskirjassaan Vankien vartijat. Mitenhän näihin sopimuksiin suhtauduttiin talvisodan alkaessa?

Joka tapauksessa Suomi oli luvannut kunnioittaa kansainväisiä normeja, samoin kuin Neuvostoliitto. Näissä normeissa oli myös määritelty sotavankien työvoiman käyttö. Minulta kysyttiin, miten nämä kansainvälis-oikeudelliset sotavankien työvoimana käytön normit toteutuivat Suomessa ja Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana. Välitön vastaukseni: vaihtelevasti. Sama asia kyllä oli kaikkien normien kanssa.

Otetaan tähän loppuun vielä lainaus Frolovilta kohdasta, jossa hän käsittelee sotavankien terveydenhoitoa sotavankileireillä.


”Leirin johto arvioi objektiivisesti sotavankien lääkintähuollon puutteet ja virhelaskelmat. Lisäksi he olivat aidosti huolissaan asiain tilasta. Huolestuneisuus ei johtunut niinkään humaanisuudesta ja ihmisystävällisyydestä kuin sotavankien ja internoitujen asiain hallinnon vaatimuksista saada sotavankien työvoima käyttöön.” Frolov, 181.

Mainitsemani väitöskirjat:

Frolov, Dmitri: Sotavankina Neuvostoliitossa. Suomalaiset NKVD:n leireissä talvi- ja jatkosodan aikana. Bibliotheca Historica 91. SKS, Helsinki 2004.

Danielsbacka, Mirkka: Vankein vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944. Helsingin yliopisto 2013.

torstai 9. tammikuuta 2014

Johtolankoja: puolustushallinto 1939-44

Johtolankojen etsiminen on historiantutkimuksen jännittävimpiä asioita, koskaan ei tiedä mitä löytyy ja mistä! No, onneksi näitä etsintöjä pystyy ja täytyykin rajata, tehdä olettamuksia ja arvioida mahdollisuuksia tietojensa perusteella.

Näin ollen tartuin kirjaan Tervasmäki, Vilho: Puolustushallinto sodan ja rauhan aikana 1939-1978. Kyseessä on toinen osa puolustusministeriön historiaan. Ensimmäinen osa arvatenkin käsittelee aikaa itsenäistymisestä talvisodan aattoon. Viittankin hieman tähän jo lukemaani aikaisemmassa postauksessa.

Luin tästä puolustushallinnon historiasta tosin vain toisen maailmansodan ajan. Tavoitteena oli kaivaa esille johtolankoja siitä, millaisessa roolissa puolustusministeriö oli työvoiman sotilaallisen käytön puitteissa. Se seikka sai vahvistuksen, että työvelvollisuuslaki valmisteltiin puolustusministeriössä. Toimeenpano kuitenkin jatkosodan aikana asetettiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle. Mielestäni tässä on jotain pohtimisen arvoista.

Samalla yritin kaivaa esille mahdollisimman paljon Leonard Grandellista, joka toimi ennen sotaa sotatalouspäällikkönä ja sitten sotataloustarkastajana. Nämä muistiinpanot ovat vielä koostamatta, mutta jotain kyllä löytyi. Grandellin sijoituspaikka oli siis puolustusministeriö. Tekisi mieli kysyä kirjan kirjoittajalta Vilho Tervasmäeltä lisätietoja Grandellista, mutta se on vähän vaikeammin tehty. Tervasmäki kun on jo hetkiä sitten osallistunut viimeisen iltahuutoon.

Muutenkin sotatalous on alkanut kiinnostamaan entistä enemmän. Tähän pitää selvästi perehtyä lisää. Ja erityisesti sotatalouden valmisteluihin, joiden osaksi lasken myös työvelvollisuuslain valmistelun. Tässä mennään myös mukavasti tuntemattomille vesille, joten silmät täytyy pitää auki.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Viipuri 1918

Viipuri 1918, melkoisen veristä touhua.


Sain joululahjaksi Teemu Keskisarjan  Viipuri 1918:n (Siltala 2013), joka oli toki heti luettava. Odotusarvot olivat tietenkin korkealla, kun kyseessä oli TietoFinlandia ehdokkaaksi asetettu kirja. Tämä ei tosin ollut ainoa syy, vaan pystyin tiedostamaan niitä useampia. Ensin mainittakoon puhdas uteliaisuus. Toiseksi voisi sanoa sen, että en edelleenkään tiedä/tunne vuoden 1918 tapahtumia niin hyvin kuin tahtoisin.

Kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin, on tietenkin henkilökohtainen syy. Nimittäin isoäitini synnyinkaupunki on kyseessä! Hän tosin syntyi 1921, joten suoraa kokemusta ei sisällissodasta ollut. Mutta suuren perheen isä, äiti ja vanhemmat sisarukset olivat kokijoina. Syytä on olettaa jonkinlaista epäsuoraa vaikutusta.

Keskisarjan Viipuri kattaa koko sisällissodan ja tietä kohti Viipuria kuljetaan sodan alusta alkaen. Amatööreistä koostunut punakaarti otti Viipurin hallintaansa melko nopeasti. Valkoisia poistui kaupungista ja jotkut painuivat niin sanotusti maan alle. Mutta mitähän mahtoivat isoäitini perhe tehdä? Rehellinen vastaus, ei mitään tietoa. Tämä on asia, josta ei puhuttu. Vai kysyiköhän edes kukaan, en tiedä.

Keskisarjan kuvaus Viipurista saa melkein toivomaan, että olisivat olleet kaupungista poistuneiden joukossa. Kyseessä ei ole kaunis osa Suomen historiaa vaan verinen ja surkea. Keskisarja kirjoittaa niin, että kokemukset välittyvät lukijalle. Paikoin kielenkäyttö on kyllä jopa turhan lennokasta.

Pari asiaa jäivät pyörimään päähäni erityisesti. Miten punakaarti pystyi toimimaan rintamademokratiansa puitteissa? Jos käskyt eivät oikein napanneet, niin valittiin uusi pomo. Toiseksi, jälleen kerran ihmettelen sisällissodan punaista ja valkoista terroria, teloituksia ja murhia. Tapahtuneista ei ole edes vielä sataa vuotta.