sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

IS: "Suomalaisten tekemät julmuudet ovat yhä tutkimatta"

Mediassa kirjoitettiin, kuinka suomalaisten sodan aikaisia julmuuksia ja raakuuksia ei ole tutkittu. Julmuudet, kuten "suomalaisten tekemät vankien ampumiset". Ampumisia on kyllä tutkittu ja käsitelty useammassakin teoksessa, esimerkiksi Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa (WSOY 2008). Nytkin minulla on lukemistossa Arvo Myllymäen Kurileiri, jossa myös sotavankien kohtelua käsitellään.

Määrittelynä "julmuus" on historiatukimuksen kannalta kovin vaikea. Se on hyvin latautunut sana ja ennen kaikkea sidoksissa tähän hetkeen, jota me elämme, ja vielä sen lisäksi kuhunkin yksilöön erikseen moraalisella ja eettisellä tasolla. 

Ja miten nämä suhtautuisivat sodan ajan todellisuuteen ja siihen aikaan, jota silloin elettiin? Siitä tulisi nähdäkseni menneisyyden tutkimista nykypäivän käsittein, anakronismia siis. Ja jos tutkimustehtävänä on löytää julmuuksia sodan aikaisesta toiminnasta, voi olla varma, että niitä kyllä löytyy.

Mutta kunnollisella käsitteellistämisellä ja kriittisellä otteella näitä asioita voi ja pitää tutkia. Mutta se asettaa kovat vaatimuksen lähtökohtiin, premisseihin, metodologiseen ymmärrykseen ja käsitteelistämiseen - sanalla sanoen tutkijaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Kenttäpapeista Hesarissa

Hesarissa oli pitkä artikkeli J. Tillin väitöksestä The Continuation War as a metanoic moment : a Burkean reading of lutheran hierocratic rhetoric. Varsin mielenkiintoinen juttu! Kyseessähän oli kenttäpapit ja pyhä sota -propaganda jatkosodassa.

Harmi, että väittäri on lontoon slangilla kirjoitettu. Tässä näkyy kyllä se, kuinka akateemisessa maailmassa englanti on se kieli. Perusteluja kielivalinnalle en toki tiedä, mutta itse lukisin aiheesta mieluusti sillä kielellä, millä propagandaa on harjoitettu. 

Ei sen puoleen, aion kyllä vähintään silmäillä kirjaa joka tapauksessa.

Sen verran mitä nyt itse olen lukenut vaikka ylipäällikön päiväkäskyjä, niin kyllä paikoitellen aikamoista pyhää sotaa käytiin. Erityisesti tietenkin Hesarissakin viitattu "miekantuppipäiväkäsky".

Myös Jessica Parland-von Essen kirjoitti aiheeseen viitaten tänään.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Johtolankoja etsimässä osa 2 - Jalkaväenkenraali A. E. Martola

Poistin lukulistaltani Jarkko Kempin kirjan Jalkaväenkenraali A. E. Martola (Otava 2008). Luin kyseisen elämäkertatutkimuksen, kuten aiemmassa postauksessa totesin - johtolankoja etsimässä. 

Suodattimet olivat saman tyyliset jälleen. Huomioni kiinnitti kaikki linnoittamiseen liittyvät asiat ja niitä löytyi ihan mukavasti. Ja erittäin hienona asiana vielä se, että Kempin kirja on varustettu lähdeviitteillä! Se mahdollistaa kriittisen lukemisen ja lähteiden arvioinnin minun linnoittamis- ja työvoimanäkökulmista. Näin myös sain pari artikkelia ja kirjaa lisättyä lukulistalleni. Jostain syystä kyseinen lista tuntuu vain ja ainoastaan kasvavan...

Jäin miettimään, että miksi nämä tällaiset upseerielämäkerrat oikein olisi hyödyllistä luettavaa? No ketkäpähän niitä päätöksiä tekivät ja asioista keskustelivat? Aina Markovillan upseerikurssilta alkaen oli linnoitusoppi osana opetusta. 

Mutta siirrytään nyt Armas Eino Martolaan ja muutamaan (omasta mielestäni) mielenkiintoiseen pointtiin, jotka nousivat esille. AE oli sotilasasiamiehenä Ranskassa 30-luvun taitteessa ja seurasi paikallista Maginot-linjan rakentamista. Kemppi kirjoittaa sivulla 84:


Hyvin mielenkiintoisia muun muassa tulevaa Karjalan kannaksen linnoittamistyötä ajatellen olivat Martolan vuoden 1930 aikana yleisesikuntaan lähettämät raportit Ranskan rakenteilla olevasta linnoitusjärjestelmästä. Hän keräsi aineistonsa keskustelemalla ranskalaisupseerien kanssa sekä kokoamalla aineistoa sanomalehdistä.”

Martola kävi vuonna -38 opintomatkalla Ranskassa, jossa hän oli suorittanut yleisesikuntaopinnot. Täältä palattuaan Martola osallistui Kannaksen vapaaehtoisten linnoitustöiden organisointiin. Martola toimi siis suojeluskuntien esikuntapäällikkönä ja suojeluskunnille oli kaavailtu merkittävää rooli linnoitustöissä. 

Tästä ajankohdasta toinen lainaus, sivulta 110:


Palattuaan Ranskasta Martola pääsi osallistumaan merkittävään hankkeeseen, Karjalan kannaksen linnoitustöihin. Edellä on mainittu, miten Martola seurasi jo 1930-luvun alussa Ranskan Maginot-linjan rakennustöitä. Näillä kokemuksilla yhdistettynä edellä mainitun opintomatkan uudempiin tietoihin täytyi olla jonkinlainen vaikutus myös Kannaksella.

Kempin mukaan Martola oli kaiken kaikkiaan erittäin innostunut Karjalan kannaksen linnoittamisesta. Tähän loppuun voisin todeta, että täytyy käydä arkistossa katsomassa, että minkälaisia ne AE:n lähettämät Maginot-raportit oikein olivat. Ja muutenkin täytyy analysoida Maginot-linjan, ja muiden sotien välisen ajan puolustusjärjestelmien, merkitystä erityisesti Salpa-aseman suhteen.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Johtolankoja etsimässä osa 1 - Aaverykmentti kolmella kannaksella

Viime aikoina olen etsinyt jälleen johtolankoja. Tällä kertaa lukemalla kirjoja. Sotahistoriaa pääosin ja myös elämäkertoja. Mainittakoon, että viimeisimmät kaksi sitten edellisten postausteni olivat Vilho Tervasmäen Aaverykmentti kolmella kannaksella ja Jarkko Kempin Jalkaväenkenraali A. E. Martola.


Aaverykmentti kolmella kannaksella on JR 5:n jatkosodasta. Kirjoittaja itse palveli kyseisessä rykmentissä komppanian päällikkönä ja rykmentin adjutanttina. Voisi todeta, että kyseessä on joukko-osastohistoriikki. Ja mitä sitten etsin ja löysinkö mitään? Suodattimeni oli asetettu sellaisiin sanoihin kuin, linnoittaminen, rakentaminen, kenttävarustukset, työvelvolliset, linnoitusrakennuspataljoona.... Ja siihen malliin. Osumiakin löytyi. 

Esimerkiksi työvelvolliset mainittiin tasan yhden kerran sivulla 20. Kenttävarustuksien teosta tahdon nostaa esimerkin kesältä 1944. Sivulla 214 kirjoitetaan seuraavasti kenttävarustustöistä rykmentin (siis JR 5) lohkolla: 


"Kivinen maasto ja kesäajan poikkeuksellisen tehokas sirpalevaikutus saivat tarttumaan lapionvarteen sellaisetkin miehet, joita kaivaminen ei ollut aiemmin kiinnostanut.


Varsinaisena lukukokemuksena Aaverykmentti kolmella kannaksella ei kyllä päätäni ihan hirveästi huimannut. Armeijatyyliin yksiköiden lyhenteet seuraavat toinen toisiaan nopealla tahdilla. Tarkastelussa oleva rykmentti saa luonnollisesti pääpainon, mutta se myös kytketään divisioonansa toimintaan ja yleiseen tasoon.

Painopistesuunnat ovat melko luonnollisesti kesän ja syksyn 1941 hyökkäyksessä ja kesän -44 puolustustaisteluissa. Asemasotavaiheesta olisin mielelläni lukenut enemmän, varsinkin kun teoksen kirjoittaja ja toimituskunta kuuluivat rykmentin veteraaneihin.

Mutta joka tapauksessa kirjasta löytyi joitakin johtolankoja. Yksi sellainen on se, ettei linnoitusrakennusjoukkoja mainittu. Mielestäni tämä tukee tulkintaani siitä, ettei linnoitusrakennusjoukot ole kuuluneet perinteiseen suomalaiseen sotahistoriadiskurssiin.

Kempin Martolasta löytyi myös joitakin johtolankoja, mutta niistä enemmän "seuraavassa jakossa", ettei tästä tekstistä tule liian pitkää.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Sotapäällikkö ja valtiomies

Kyseessä on tietenkin Mannerheim.

Luin juuri Vilho Tervasmäen kirjan Mannerheim. Valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosodan käännekohdissa.  Motiivini kirjan lukemiseen olivat kaksinaiset. Ensinnäkin tavoitteena oli ottaa selvää, että löytyisikö tekstistä jotain minua (tutkimustani) hyödyttävää. Ja toiseksi; kesällä 2012 olin sotahistorian laitoksella harjoittelijana ja tehtävänäni oli järjestää Vilho Tervasmäen henkilökohtainen arkisto. Kaikki Tervasmäen Mannerheim-kirjan aineistot, muistiinpanot yms., kulkivat minun käsieni kautta.

Kirja itsessään on hyvin tehty ja viitteistetty. Lienee syytä vielä todeta, että se on vuodelta 1987. Tavoitteeksi määriteltiin Mannerheimin toiminnan tutkiminen "sodanjohdon politiikan ja valtiomiesajattelun pohjalta". Lopputuloksena on aika perinteinen historian esitys. Ehkä voisi sanoa, että valtiomieslähtöistä poliittista historiaa, tiedätte varmaan mitä tarkoitan?

Tuliko kirjassa sitten sanottua jotain uuttaa Marskista? En ole aiheen kirjoituksiin perehtynyt, niin on vaikea sanoa. Kuva siitä, että marsalkka oli ainoa mahdollinen henkilö sodan johdossa ja rauhan solmimisessa, on vahva. Joku enemmän aiheeseen perehtynyt voisi tästä sanoa enemmän.

Muutaman mielenkiintoisen pointin tahdon kuitenkin nostaa esille. Ensinnäkin se, että Suomen jatkosotaan lähteminen kuvataan Mannerheimin ja Rytin päätöksenä. Ei mitään ajopuita, mutta erillissotaa toki korostetaan. Kesän 1944 torjuntavoitoistakin puhutaan. Tässä on syytä painottaa sitä, että tällä tarkoitetaan niitä taisteluita, joissa onnistuttiin torjumaan vihollisen hyökkäys. Ei koko jatkosodan lopputuloksesta torjuntavoittona puhuta. Kesän -44 vaiheiden yhteydessä Tervasmäki ei muuten mainitsekaan Salpa-asemaa.

Tajusin myös jotain uuttaa välirauhansopimuksesta ja suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta. Yleisesti ottaen melko usein historian kirjoituksessa mainitaan, että välirauhansopimuksen mukaisesti suojeluskunnatlakkautettiin monien muiden kanssa. Aihetta aiemmin hyvin, hyvin vähän ajatelleena, olin siinä mielikuvassa, että nämä lakkautettiin kaikki kerralla, kuin veitsellä leikaten. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan ensiksi lakkautettiin mm. AKS ja IKL ja monta muuta. Valvontakomissio oli kuitenkin sitä mieltä, että myös suojeluskunnat ja aseveliyhdistykset kuuluivat lakkautettavien ryhmään.

Nyt mietin, että ketkä kaikki korkeassa asemassa olleet olivat sodan aikana päättämässä ja/tai keskustelemassa linnoittamisesta ja/tai työvoimasta. Ja vielä niin, että löytyy muistelmat tai elämäkerta. Hommia riittää, mutta niinhän sen pitää ollakin!




tiistai 2. huhtikuuta 2013

Eversti Nihtilä

Sain lyhyen ajan sisään kahdesta eri suunnasta vinkin, että Pertti Kilkin Valo Nihtilä -elämäkerrassa olisi asiaa linnoittamisesta. Asia rupesi kiinnostamaan, joten kävin lainaamassa kyseisen kirjan (Kilkki, Pertti: Valo Nihtilä - Päämajan eversti, WSOY 1994) kirjastosta.

Kyseessä on käytännössä muistelmahaastattelun pohjalta tehty elämäkerta, jossa pääroolissa on Valo Konstantin Nihtilä. Sotien aika saa luonnollisesti valtaosan sivumäärästä. Kirja on hyvin kirjoitettu, joskin jonkinlainen päähenkilön ihannointi tuntuu nousevan esille, vaikka loppupuolella todetaan, että ei tämäkään kaveri erehtymätön ollut.

Ja kirjassa tosiaan oli asiaa linnoittamisesta ja mielenkiintoisimmat niistä tietenkin olivat Nihtilän haastatteluista. Muutoin perustasolla Kilkki pohjasi Arimon Suomen linnoittamisen historiaan. Sain aikaan lähes 10 000 merkin muistiinpanot, joten kirjan sisältö yllätti positiivisesti. 

Ennen lukemista en ollut sen tarkemmin ajatellut operatiivisen suunnittelun roolia linnoittamisessa - kenties sen takia, että katsontani on ollut linnoitteiden rakentamisessa suunnittelun sijaan. Nihtilän merkittävimmät ansiot olivat juurikin operatiivisen osaston johdossa jatkosodan aikana, ja hän oli perehtynyt linnoittamiseen jo Kannaksen vapaaehtoisen linnoittamisen yhteydessä.

Nihtilä lausui haastattelussa linnoitussuunnittelusta, että "täytyy olla oman taktiikan läpitunkema mies, joka määrittelee miten ja missä linnoitetaan, ja sitten teknilliset herrat, jotka soveltaa niitä konstruktioita". 

Lopuksi vielä toinen lainaus:

Harvoin on ollut sotahistoriassa esikuntaa, joka on joutunut niin yllättävän tilanteen eteen kuin Suomen päämaja maaliskuussa 1940. Yht’äkkiä oli luotava uusi puolustuslinja ja linnoitettava se, ja annettava sitä puolustaville joukoille uudet tehtävät. Kun tässä yhteydessä puhutaan linnoittamisesta ei täysin ehkä ymmärretä tuon ajan sodankäynnin rasitteita: ensimmäisen maailmansodan tuote Maginot-linja kummitteli yhä sotilaiden mielessä. Niinpä Suomen uuden kaakkoisrajan tärkeimmäksi työkohteeksi tuli linnoittaminen, syntyi Salpa-asema – tuttu yhä vieläkin.

Miten monsieur Maginot'n linja oikein konkreettisesti kummitteli? Sitähän rakennettiin Ranskassa Ranskan ja Saksan väliselle rajalle isolla rahalla. Samalla Ranskan armeijan kehittäminen jäi jälkeen. Saksa hyökkäsi Belgian kautta ja kiersi koko aseman.