Mitä historia on? (E. H. Carr)

Luin uudelleen E. H. Carrin klassikkoteoksen "What is History?" ja se puhutteli taas eri tavalla, kuin perustutkinto-opiskelijana tai nuorena väitöskirjatutkijana. Kannattaa selkeästi säännöllisen epäsäännöllisesti palata näihin historian teorioihin, metodologioihin ja muihin. 

What is History koostuu kuudesta luennosta, jotka käsittelevät eri historian teemoja. En nyt niitä tähän jaksa kirjoittaa auki, vaan nostan muutaman asian ensimmäisestä luennosta, otsikolla "Historian and his facts". 

Mitä historia on ja mitä ovat historialliset faktat, ja mitä ovat historioitsijan faktat? 

Carr hakee vauhtia 1830 luvulta ja rankelaisesta mallista (wie es eigentlich gewesen). Ja antaa sille aika kovaa kritiikkiä. Sivulla 9 Carr kirjoittaa näin:

"Three generations of German, British, and even French historians marched into battle intoning the magic words ‘Wie es eigentlich gewesen’ like an incantation - designed, like most incantations, to save them from the tiresome obligation to think for themselves.”

Että pelkkä miten se oikein oli, ei ehkä riitäkään. Historioitsija valitsee aineiston, mitä tutkii ja miten niitä tulkitsee.

Historialliset faktat ovat perusrakennusainetta tutkimukselle. Ja niiden tietysti on syytä olla oikein, mutta ei sen vielä pitäisi aiheuttaa suuria aplodeja. Historiallisten faktojen on tietenkin oltava oikein. Carr kirjoittaa sivuilla 10-11.

"I am reminded of Housman’s remark that ‘accuracy is a duty, not a virtue’. To praise a historian for his accuracy is like praising an architect for using well-seasoned timber or properly mixed concrete in his building. It is a necessary condition of his work, but not his essential function.”

Perusfaktat on samat kaikille. Mutta faktat tulevat merkitykselliseksi vasta historioitsijan päätöksellä: tämän historiallisen tosiasian sisällän analyysiini. Historioitsija päättää, mikä muuttuu tärkeäksi. Kaikki menneet tapahtumat eivät muutu tärkeiksi tapahtumiksi, vaikka olisivat kuinka tositapahtumia menneisyydessä.

Historiallinen asiakirja kertoo Carrin mukaan suoraan vain sen, mitä sen paperin kirjoittaja on siihen kirjannut. Itsessään se on "vain paperia". Historioitsijan täytyy keriä auki merkitykset ja prosessoida nekin faktat, jotka asiakirjasta löytyy. 

Monen muun asian lisäksi Carr kirjoittaa myös kirjoittamisen merkityksestä. Historiantutkimuksessa lukeminen (aikaisemman tutkimuksen, kirjallisuuden, lähteiden) ja kirjoittaminen ovat samanaikaisia prosessin osia, jotka limittyvät toisiinsa. Lukeminen vaikuttaa kirjoittamiseen, kirjoittaminen lukemiseen, ajatukset muotoutuvat suhteessa menneeseen, siitä aiemmin kirjoitettuun ja nykyhetkeen, jossa kirjoitetaan. Olen samaa mieltä.

Kirjoittamalla Carr selvitti itselleen, mitä oli tiedossa, mitä piti vielä löytää. Saman aikaisesti tämä loi kontekstia kysymyksen asetteluun: mikä on relevanttia suhteessa kysymyksiin, lähteisiin ja kirjoittamiseen? Ensin on jokin peruslähdeaineisto, jota ryhdytään tutkimaan. Aineistot ja kysymykset voivat prosessin aikana muuttua, hienovaraisesti tai väkivaltaisesti.

Carr kirjoittaa loppuun ensimmäisen vastauksensa kysymykseen, mitä historia on, seuraavasti (s. 30).

“My first answer therefore to the question ‘What is history?’ is that it is a continuous process of interaction between the historian and his facts, an unending dialogue between the present and the past.”

Tämä nyt riittäköön tähän blogipostaukseen. Palaan mahdollisesti asiaan myöhemmin, sillä historian teoriat, metodologiat ja filosofiat ovat kiinnostavia!

Rooman nimeen!

Luin hetki sitten Adrian Goldsworthyn kirjan "In the name of Rome. The men who won the Roman empire". Oli oikein mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu opus. Goldsworthy käy Rooman historiaa läpi kenraalien kautta. Siinä mielessä melko perinteistä suurmiesten historiaa. Saa kyllä ehdottaa roomalaiseen sotahistoriaan liittyviä kirjoja, jos mieleen tulee! Lukulistalla on jo Caesarin Gallian sota.

Kun itse tutkin 1900-lukua pääosin, niin nostan kyllä isosti tohtorin hattuani Rooman ja muutenkin antiikin historian tutkijoille. Lähdepohja on ns haastava! Jotain on kirjoitettu ja jokin osa siitä on säästynyt muodossa tai toisessa, joistakin teksteistä on viitteitä toisissa ja niin edelleen.

Historian sivuilta tuttuja nimiä on paljon, Scipio Africanus, Caius Julius Ceasar, kaksi nyt mainitakseni. Millainen vaikutus johtajalla oli (on) lopputulokseen? Saattoi olla huomattava! Ja toiset vaan ovat taitavampia kuin toiset. Johtaminen, resurssien ja toimintaympäristön käyttäminen usein ratkaisivat (ratkaisevat) taisteluita. Englanniksi on hyvä sanonta: "to dictate a battle". Taistelun johtaja ratsasti taistelulinjojen takana, ohjasi taistelun kulkua, kannusti sotilaita ja näytti sen, että näkee niin uroteot kuin pelkuruuden ynnä muun.

Samalla kävi hyvin ilmi, että vaikka suurmiehet olivat tässäkin ne, joiden nimi jäi historiankirjoihin, oli roomalaisen legioonan johtaminen delegoitua. Kenturiot ja kumppanit tiesivät, mitä piti tehdä, jolloin taistelun johtaminen korkeimmalta taholta saattoi kohdistua kriittisimpiin kohtiin. 

Roomalainen käsitys sodasta ja rauhasta on myös mielenkiintoisia. Rauhahan oli mahdollinen vasta sen jälkeen, kun Rooma oli voittanut sodan. Ja sodan häviäminen ei ollut sellainen mahdollisuus, jota edes voitiin ottaa huomioon. Tästä mielestäni oiva esimerkki toinen Puunilaissota ja se, kuinka kaikkien Hannibalin voittojen (Cannae ym.) jälkeen Rooma kuitenkin tuli, näki ja voitti.

Joose Hannula kirjoittaa Sotataidon historiassaan vuodelta 1930 taktiikan kehityksestä ja roomalaista sivulla 210 seuraavasti:

”Taktiikan kehitys vanhalla ajalla muodostaa kiinteän kokonaisuuden saavuttaen Caesarissa huippunsa. Johtajan tapa käyttää voimiaan taistelussa on aina oleellisesti riippuvainen hänen käytettävissään olevan välineen laadusta, ja juuri vanhan ajan taktiikan kehitystä seurattaessa voidaan erikoisen selvästi havaita, kuinka johtajan taktilliset voimankäyttömahdollisuudet kasvavat rinnan välineen kehittymisen kanssa.”

Blogin elvytys

 Järjestin lähes tieteellisen äänestyksen sosiaalisessa mediassa: pitäisikö aloittaa uudelleen tämän blogin täyttäminen? Vastausprosentti toki jäi pieneksi, eikä kukaan kehdannut sanoa ei. Niin että aloitetaan nyt tämän elvyttäminen sitten! 

Tilastot kertoo, että vuosina 2010-2017 on tullut kirjoitettua 244 tekstiä. Sisältää kyllä sinänsä mielenkiintoisen yksittäisen väitöskirjatutkijan muistitietokokoelman, sillä tuolta voi kaivaa kuukausittaiset "raportit" siitä miten on kolmen vuoden rahhoituksen ajan hutkittu. Hauskaa myös sinänsä, että hakukoneista tulee edelleen viikoittain osumia vanhoihin teksteihin. Katsotaan nyt sitten, miten uusien tekstien laita tulee olemaan.

Säännöllisiä aikatauluja en lupaa. Mutta teemana varmaankin aikalailla joko arkistosta löytyneet jännät paperit tai sitten kiehtovat kirjat, joita on tullut luettua. 

Kuvassa pataljoonakeiton ohje; määrät per syöjä! Ei muuta kuin kokkaamaan.

Kirja: The Pacific

Vuosia takaperin ostin paikallisen citymarketin alennushyllystä Hugh Ambrosen The Pacificin, joka kannen mukaan on samannimisen HBO:n sarjan virallinen kirjaversio. Ennen ostamista olin katsonut "Tyynenmeren taistelutoverit" televisiosta. Kaupassa nopeasti silmäilin lehtiä ja totesin, että jonkinlainen viiteapparaatti oli liitetty mukaan.

Yksi historian tutkimuksen luonteeseen kuuluva seikka on se, että mitä enemmän lukee, sitä enemmän tietää luettavaa vielä olevan. Hetki sitten luin erittäin mielenkiintoisen tutkimuksen, Paul Kennedyn The Engineers of Victory, jonka luettuani teki mieli lukea Tyynenmeren sotanäyttämöstä. Sitten muistin hyllystä löytyvän kirjan olemassaolon.

Ja kyllähän sen luki, kun tiedosti lukevansa hyvin popularisoitua tv-sarjan virallista kirjaa, joka kuitenkin perustuu selvästi vankkaan tutkimustyöhön. Vaihteeksi ihan hauska yhdistelmä itseasiassa. Hieman samankaltainen kuin Peter Englundin Sodan kauneus ja kauheus, nimittäin tässäkin seurataan sotaa läpi tiettyjen henkilöiden kautta. Positiivista oli se, että kirjan ja tv-sarjan hahmot eivät olleet yksi yhteen esillä kirjassa.

Rakenteeltaan The Pacific muodostui monen monesta lyhyestä pätkästä, joissa päähenkilöiden kautta kuljetettiin tarinaa eteenpäin. Sehän on sitten makuasia pitääkö lyhyistä pätkistä vai toivoisiko pidempiä ja perusteellisempia lukuja.  Loppua kohden kyllä tuli sellainen tunne, että hieman lyhyemmäksi olisi varmasti kirjan saanut sisällön juurikaan kärsimättä. Nythän tuo laajuus oli vajaa 600 sivua (ja pokkarina ja vähän liian pienellä kirjaisinkoolla).

Erityisen kiinnostaviakin kohtia löytyi. Näistä mainitsen lyhyesti kaksi erilaista, nimittäin sodan psykologisen kestämiskyvyn huomioon ottamisen. Ei ole pelkkää sankaritarinaa vaan myös merijalkaväen taistelijat saattoivat "tärähtää". Toisena (tai ehkä järjestyksessä ensimmäisenä) oli maininnat US Navy SeaBees yksiköistä.

Ei siis mennyt luettu aika hukkaan, ehkäpä sen takia, ettei suuria odotuksia ollutkaan.

ps. olikohan tämä allaoleva kuva syy siihen, miksi kirja oli ale-laarissa? ;-)

Eräs näkemys sotataidosta

"Kiroileminen on puolet kaikesta hyvästä sotataidosta eikä suinkaan vähemmän tärkeä puoli. Minun kiroukseni ovat vain viatonta lapsenjokellusta todella suurten sotaeverstien kuten esimerkiksi jonkun von Sickingenin tai Frundsbergin rinnalla, joiden pelkkä nimi herättää ihailua ja kauhua jokaisessa hirttämättömässä lurjuksessa, joka kolmen guldenin hintan myy nahkansa heidän lippujensa alle."

Näin kertoi mestari Scwarzschwanz Mikael Karvajalalle ja jatkoi:

"Harjaantunut pyssymies oppii toistasataa komentosanaa ja tottelee niitä, olipa hereillä tai nukuksissa, eikä keihäsmiehen ammatti ole sen helpompi. Luuletko, että tällainen oppi saavutetaan päänsilityksellä. Ei, se on loppumattoman kirouksen, porun ja hammastenkiristyksen kaunis tulos. Kuta mahtavammin esimies kiroaa, sitä suurempaa kunnioitusta hän herättää alaisissaan ja sotaeverstin on osattava karjaista Jeesusmaria sellaisella äänellä, että se voittaa tykkien jyrähdyksen ja saa vedet valahtamaan turkkilaisenkin housuihin."

Sitaatit siis ovat Mika Waltarin historiallisesta suurromaanista Mikael Karvajalka. Kirjat olen joskus aiemmin lukenut, mutta päätin ottaa kesälomalukemiseksi. Sellaista vietin jopa kaksi viikkoa, ja voin tunnustaa, että Karvajalka taisi olla hieman liian massiivinen sellaisen loman aikana luettavaksi, jossa tekemistä on niin paljon, ettei mitään ehdi tekemäänkään.

Mutta loistava kirja mielestäni, ja oli aivan pakko ottaa lainaus tuosta 1500-luvun sotataidon kuvauksesta by Waltari.

Alpo K. Marttinen

Kuten edellisessä postauksessa uhkasin, tulee tässä hieman lisää Pasi Tuunaisen kirjasta Marttinen - Kahden armeijan soturi. Luin kyseisen kirjan ja kirjoitin siitä kirja-arvostelun Agricolan kirja-arvosteluihin, kas tuossa!


Täytyy kyllä suositella kaikille, joita kiinnostaa melko erikoinen upseerin elämäkerta. Ja niille, joita kiinnostaa talvi- ja jatkosota. Ja muuten vielä niillekin, joita kiinnosta kylmä sota. Allekirjoittaneelle erityisesti tuo Marttisen "toinen elämä" Yhdysvalloissa ja palvelus kylmän sodan aikana jenkkien armeijassa, oli kirjan kenties parasta antia.

Eipä tässä sen kummempia tällä kertaa!

Uutta lukemista

Hetki sitten luin Pasi Tuunaisen kirjoittaman elämäkerran Alpo K. Marttisesta. Kirjan nimihän on Marttinen - Kahden armeijan soturi. Oli muuten erittäin hyvä opus (siitä lisää joskus toiste).

Olen huomannut, että aivot kaipaavat aktiviteettia ja lukeminen on yksi erittäin hyvä keino. Ja koska tahdon jatkuvasti kehittää omaa ajatteluani historian osalta, usein luettavaksi tulee historiaa. Tavoitteeni ovat kahden suuntaisia: tahdon tarkastella kirjoja metodologisella tasolla: miten historiaa on kirjoitettu, millä perusteilla ja motiiveilla ja niin edelleen; toinen suunta on tietysti historiallisen tietämyksen lisääminen.

Niin, olin siis lukenut edellisen kirjan ja seuraava pitäisi valita. Kirjastovaihtoehdot tuomitsin pois, sillä omasta hyllystä löytyy aikamoinen jono. Mutta mitä sitten, mietin mielessäni. Ei ainakaan toista maailmansotaa. Koselleckia pitäisi lukea uudestaan, mutta ei nyt. Jatkoin kirjojen selkien selaamista.

Lopulta päädyin Andrew Wiestin toimittamaan Vietnamin sota -nimiseen kokoomaan. Siinäpä vasta aihe, enhän tiedä tuosta juuri mitään (siksi kai sen kirjan olin ostanutkin). Aloitin tuota jo lukemaankin.

Johdantoluvussa kirjan toimittaja Wiest kysyy kysymyksen siitä, oliko Vietnamin sota amerikkalainen sota? Eipä tainnut olla ihan kokonaan. Odotan mielenkiinnolla, millaisia esityksiä kirjan loput artikkelit ovat. Toivottavasti mielenkiintoisia ja laadukkaita.

Ajatelmia

Ostin tuossa hetki sitten kirjan Ratakatu 12, joka siis on 2009 julkaistu Supon historia. Tästähän oli muistaakseni keskustelua jopa. Odotan siis mielenkiinnolla sisältöä. Kirja tosi njoutuu ns. lukujonoon, mutta katsotaan, ehkä se kiilaa pari paikkaa eteenpäin.

Toinen seikka, kirja maksoi reilun vitosen. Eihän siinä summassa ole järkeä? Paitsi tietysti minun mielestä, koska olen (vielä hetken) köyhä opiskelija.

Osallistuin viestinnän oppiaineen luentosarjaan aiheesta tiedeviestintä, joka oli heti vuoden alussa. Yhdellä luennolla käsiteltiin tiedekirjoja. Yksi johtopäätös oli, että kirjoittajat eivät juurikaan rahaa saa. En muista sen tarkemmin, liekö sillä nyt väliäkään.

Joka tapauksessa nyt ostamani kirja oli jäätävän halpa. Normaalihintaisena taas en olisi sitä ostanut, kun lappuun oli isketty 40.30 €. Kyllä on sanottava, että uudet kovakantiset kirjat ovat arvokkaita. Enemmän pehmeillä kansilla ja hieman pienemmillä hinnoilla, kiitos. Pidän kirjoista ja tietenkin ennen kaikkea niiden lukemisesta (kunhan vielä teksti ja ajtus ovat hyviä). Näin tyhjätaskun näkökulmasta kiitokseni antikvariaateille ja älyttömille alennuksille.