Oudosta Suomesta ja marginaaleista

Joitakin hetkiä sitten luin Jukka Sarjalan kirjan Kotomaamme outo Suomi (Teos 2013). Lähtökohta kirjalle on mielestäni erittäin hieno - tarkasteluun poliittisen historian kummallisuuksia. Mutta valitettavasti toteutus ei sitten kyllä kohdannut odotuksiani. Kirjoitin tästä opuksesta Agricolan kirja-arvosteluihin.

Sarjala ilmoitti alussa, ettei hän edes pyrkinyt minkäänlaiseen systemaattisuuteen. Se kyllä näkyi. Kummajaisten valinnassa ja käsittelyssä jäin kaipaamaan nimen omaan systemaattisuutta. Nyt painotukset olivat erittäin vahvasti niin sanotussa sotien välisessä ajassa. Rajauksia, rajauksia, rajauksia. Tällaiset ajatukset saattaa johtua myös taannoisesta jatkoseminaarista ja rajauksien tekemisen tärkeydestä.

Mutta kuten sanoin, kirjan idea oli hieno. Minä itse tahtoisin tehdä tutkimuksen sodan aikaisista kummajaisuuksista ja marginaaleista. Uskon myös, että siitä tulisi mielenkiintoinen kirja. Muutamia tällaiseen suuntaan osuvia tekstejä olen tännekin kirjoittanut, kuten esimerkiksi sotamiehestä, vääpelistä ja kapteenista.

Näistä ja vastaavista yksittäisistä tapauksista löytyy kuitenkin mahdollisuuksia yleistyksiin. Taas kerran huomaan palanneeni mikrohistoriallisen ajattelun pariin. Minulla on mielessäni johtolankoja, joita tekisi mieleni lähteä seuraamaan. Missä vaiheessa sen teen, en tiedä. Tässä voisi olla myös mahdollisuuksia yhteistoiminnalle. In case interested, feel free to contact!

Kenraalin syntymäpäivien suunnitelua 1944

Arkistopapereiden tutkiminen on jännittävää puuhaa. Varsinkin silloin, kun mapeista löytyy jotain kiehtovaa – oli se sitten aiheeseen liittyen tai täysin sen ohi. Jostain syystä olen huomannut kiinnostuneeni myös historian marginaaleista ja pienistä fragmenteista. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani mikrohistoriaan? Varmasti osittain. Näitähän olen täälläkin hieman kirjoitellut, katso vaikka kapteenista, vääpelistä tai sotamiehestä.

Yksi tällainen marginaaleihin joutuva asia, joka kiinnitti mielenkiintoni, oli Linnoitusosaston päällikön eversti Otto Bonsdorffin kirje kenraalimajuri V. Gustafssonille. Asia koski kenraaliluutnantti Edvard Hanellin 50-v. syntymäpäiviä. Kirje oli päivätty 6.4.1944 ja siinä Bonsdorff esitteli kenraali Hanellin syntymäpäiväjuhlien virallisien osuuksien suunnitelmia. Oliko näillä suunnitelmilla kenraali Hanellin tuki takanaan, on mahdotonta sanoa.

Bonsdorff kirjoitti seuraavasti:

Kuten tunnettua, täyttää kenr.luutn. E. Hanell 50 vuotta tulevan toukokuun 1 päivänä. Hänen huomattava asemansa maamme puolustusvoimissa ja hänen monipuolinen toimintansa erilaisissa yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä tulee aiheuttamaan sen, että laajat kansalaispiirit esittävät hänelle onnittelunsa tulevana merkkipäivänä. […] Tätä varten on Linnoitusosastossa ryhdytty laatimaan suunnitelmaa päivän juhlatilaisuuksia varten.

Ohjelma suunniteltiin alkavaksi aamulla varttia vaille yhdeksän – Linnoitusosaston mieskuoron laulutervehdyksellä! Sen jälkeen olisi ohjelmassa yleistä lahjojen vastaanottoa ja 11–12.30 aamiainen linnoitusmuodostelmien tyypeille. Aamiaisen jälkeen oli suunnitelmissa kahvittelua, kenraalin vastaanottoa sekä tietysti juhlapäivällinen. Edellä mainittuihin tarvittiin tietysti tarjoiltavaa, eli alkoholijuomia. Seuraavat kaksi kuvaa aiheesta. Joku jos osaisi kertoa, mitä ovat nuo määrät laatujen jälkeen, en ole keksinyt.

Nämä olivat siis suunnitelmat. Siitä, toteutuiko kenun 50-v. kemut, ei kyseisen asiakirjan yhteyteen ollut jäänyt jälkiä.

Kuvat siis Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä.

Edit 2.4.: Talous- ja sosiaalihistorian professori Matti Peltonen arveli, että kyseessä on pullojen määrä / pullon koko. Ykkönen voisi olla 0,75 litraa ja kakkonen 0,5 litraa.

Eräs näytös marraskuulta 1944

Muokattu 30.9.2012

Tarkastelin tuossa yhdessä kirjoitelmassani linnoitusrakennusjoukkojen asioita. Yksi mielenkiintoisimmista asioista oli (omasta mielestäni ainakin) sotavankien kohtalo. Sotavankejahan käytettiin myös linnoitustöissä, näistä esim tekstini syyskuulta ja lokakuulta. Sotavankien kohtelu nousi kysymykseksi välirauhan 1944 yhteydessä. Tähän liittyy seuraava teksti, joka itseasiassa on muokattu pätkä yhdestä graduni luvusta.

Eräästä sotavankikomppanian johtotehtävissä toimineesta kapteeni Nerosta annettiin pidätysmääräys Linnoitusosastolle, josta se puolestaan välitettiin eteenpäin. Pidätyskäsky saapui perille yksikköön 23.10.1944 erinäisten viestimurheiden jälkeen vasta noin klo 21 illalla.

Myöhemmin marraskuussa asioita ryhdyttiin tarkemmin selvittelemään. Näin ollen vastasi Majuri Laajarinne, 23. Linnoitusrakennuspiirin päällikkö, kapteenin pidättämiseen liittyviin kysymyksiin kirjeitse. Laajarinne kertoi, että Nero oli käynyt aikaisemmin saman päivän iltapäivällä, jolloin pidätyskäsky oli tullut, hänen luonaan toimistossa. Nero oli pyytänyt komennusta Myllykoskelle, jossa tahtoisi ottaa selville mikä olisi hänen kohtalonsa. Hän mainitsi erään alaisensa tulleen juuri pidätetyksi.

”Kapteeni Nero oli erittäin hermostunut vavisten koko keskustelun ajan kuin kuumetautinen.” Tyynnyttelyt eivät tehonneet. Nero kertoi jonkun toisen linnoitusrakennuspiirin virkailijan ampuneen itsensä – uhkasi samalla tehdä samoin, mikäli häntä tultaisiin pidättämään.

Lopulta majuri Laajarinne kuitenkin antoi periksi ja kirjoitti himoitun komennustodistuksen, jonka Nero kävi hakemassa kello 18 aikaan. Hänen käytöksensä oli, jos mahdollista, vielä hermostuneempaa kuin aiemmin päivällä.

”Loppujen lopuksi hän lähtiessään komennustodistus kädessään, käännähti ympäri ovella ja sanoi lähtevänsä kuitenkin takaisin yksikköönsä repien samalla komennustodistuksensa kappaleiksi. Tämän jälkeen kapteeni Neroa ei tiettävästi ole tavattu.” 

Majuri Laajarinteen oman arvion mukaan Nero oli toteuttanut uhkauksensa. Toinen vaihtoehto oli pakeneminen, mutta näistä kummastakaan ei ole jäänyt jälkiä juuri tähän asiayhteyteen. Tämän yksittäisen kirjeen perusteella rakennetun esityksen kautta muotoutuu yksi mahdollisuus, tulkinta siitä, miten asiat saattoivat olla.

Lisäys

Sattumalta eksyin wikipediassa artikkeliin tästä Nerosta, kannattaa tarkistaa, vaikka en luotettavuudesta tiedäkään! 

Lähde:
Linnoitusosaston päällikön eversti O. Bonsdorffin kirje Sotavankileirien tutkimuskeskuksen päällikölle kenraaliluutnantti H. Hägglundille, 30.11.1944, 31416/Lin.1/Kom/4/T12544, Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

Erään sotamiehen kohtalo

Oli marraskuun 25. päivä vuonna 1942. Puoli kuuden aikaan illalla lähtivät sotamies Hakulinen yhdessä sotamiesten Rouhennon sekä Törrösen ja maanviljelijän pojan Leon kanssa reellä liikkeelle. Leo oli ilmeisesti apupoikana, hän oli reilua kahta viikkoa aiemmin täyttänyt kolmetoista vuotta. Ulkona oli lumista ja talvista, aurinko oli jo laskenut.

Hakulinen ajoi rekeä kohti Simolan tietä, jossa Törrönen ja maanviljelijän poika jäivät pois kyydistä ja menivät Nutikan kylässä sijaitsevaan Sunin taloon. Toiset jatkoivat matkaansa kohti Simolan asemaa. Hakulinen sanoi tulevansa hakemaan Törrösen ja Leon paluumatkallaan.

Kymmenen aikaan illalla Hakulinen ajoneuvoineen tuli hakemaan Törrösen ja Leon. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hevonen yht’äkkiä kaatui jyrkässä alamäessä. Hakulinen hyppäsi heti reestä irrottamaan hevosta valjaista. Hakulinen tarkasti hevosen kunnon. Satoi lunta. 

”Taitaa tulla kylmä”, Hakulinen virkkoi.

Sotamies Törrönen päätti lähteä välittömästi maanviljelijän pojan kanssa viemään tapahtuneesta tietoa yksikköön. Sotamies Hakulinen jäi yksin hevosen kanssa. Kuljettuaan noin sata metriä kuului takaapäin huuto. ”Älkää menkö taikka ammun teidät!” Huutaja oli Hakulinen. 

Törrönen ja Leo kulkivat jalkaisin yksikköön, 10.Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan, joka oli koottu hermotoipilaista. Välittömästi sen jälkeen kun jalankulkijat olivat päässeet yksikköön ja kertoneet tapahtumasta, lähti neljän miehen ryhmä hevosella kohti tapaturmapaikkaa. Sotilasarvoltaan vanhimpana oli korpraali Siikola. 

Ryhmä saapui tapahtumapaikalle puoli yhdeltä yöllä, haverista oli kulunut aikaa noin kaksi tuntia. He näkivät hevosen makaamassa tiellä, mutta sotamiehestä ei ollut havaintoakaan. Osasto ryhtyi tutkimaan ympäristöä, josko Hakulinen löytyisi. Korpraali Siikola huomasikin melko pian tiellä vastasataneeseen lumeen painautuneet jalanjäljet.

Osasto lähti seuraamaan jälkiä taskulampun valossa. Noin kolmensadan metrin jälkeen jäljet kääntyivät yht’äkkiä pois tieltä sen vieressä olleeseen riiheen. 

Astuessaan kohti riihen katosta osui lampun valokeila johonkin. Sotilashenkilö riippui kaulastaan nahkahihnassa, joka oli riihen oven pielessä olevassa naulassa kiinni. Siikola valaisi näkyä taskulampulla tarkemmin ja saattoi todeta, että kyseessä oli samainen sotamies, jota he olivat etsineet. Siikola koetteli kädellään kaula- ja rannevaltimoita, ei pulssia. 

Sotamiesten Laine ja Ruohonen kanssa Siikola leikkasi veitsellään nahkahihnan poikki ja kantoivat ruumiin rekeen. Osasto lähti liikkeelle ja saapui takaisin yksikköön noin puoli kaksi. 

Komppanian päällikkö totesi Hakulisesta seuraavaa: ”Luonteeltaan stm. Hakulinen oli hyvin äkkipikainen, työstä joka ei ollut hänelle mieleen kieltäytyi usein sitä tekemästä. Henkilöön, johon hän suuttui lupasi melkein aina tappaa.”

***

Edellä ollut tarina on tosi. Tai niin ”tosi”, kuin mitä historian kirjoitus lähteisiin pohjautuen voi olla. Lähteenä koko tekstille toimi Hakulisen kuolemansyyn tutkinnan johdosta tehty kuulustelupöytäkirja.

Erästä mappia selatessa tämä tapahtuma sattui silmiini ja pisti miettimään ja päätin ottaa sen muistiinpanona ylös, jonka otsikoksi kirjoitin: ”Surullinen tarina”. Erityisesti tuo komppanian päällikön loppukaneetti laittoi miettimään. Koko tapahtuma purkitettiin siihen, että kyseinen sotamies vain oli niin äkkipikainen, että tappoi itsensä. Eikä edes ollut päissään.

Kuulustelupöytäkirjat ovat oikeastaan ainoa virallinen lähde sodan ajalta, joissa kuuluu tavallisten rivimiehien ääni. Näissä olisi mahdollisuus mielenkiintoiseen mikrohistorialliseen tutkimukseen mukaillen ajatusta alistamisen arkistoista.[1]

 

Lähteet

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste: T12840/30. KT-toimiston salaista ja yleistä kirjeistöä 1942.

---

[1] Tästä lisää Matti Peltosen esipuheessa teoksessa: Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus, Helsinki 2007.

Tapaus: Vääpeli F

”siirretään pvm:llä 15.8.42 KT-toimistoon ”

Oli elokuun 15. päivä armon vuonna 1942. Linnoitusrakennuspataljoonassa 216 palveluksessa oleva Vääpeli F oli saanut käsiinsä jo kaipaamansa komennustodistuksen. Syynä komennukseen oli siirto toiseen yksikköön, nimittäin Päämajan Linnoitusosaston Kunnossapito- ja tarkastustoimistoon. Tätä siirtoa oli Vääpeli F toivonut jo tovin.

Ja niin Vääpeli F lähti matkaan, jonka toteuttamiseen meni muutamia vuorokausia. Arvatenkin junien kanssa sai ihmetellä, toteutuvatko vaihtoyhteydet vai osuuko vihollisen pommitukset kohdalle. Eikä sen puoleen, Vääpeli F:n linnoitusrakennuspataljoona oli hyökkäysvaiheen mukana edennyt Karhumäen tasalle. KT-toimistoon Myllykoskelle oli pitkä matka.

Tiistai-aamuna, 18.8., kahtakymmentä minuuttia vaille kymmenen, KT-toimiston päivystäjä merkitsi Vääpeli F:n komennustodistukseen hänet ilmoittautuneeksi. Vääpeli F oli päässyt perille uuteen sijoituspaikkaansa Myllykoskelle, takaisin koti-Suomen maankamaralle. Seuraavaksi hänen oli määrä ilmoittautua KT-toimiston päällikölle, insinöörimajuri Kärkkäiselle.

Vääpeli F pääsi lomalle Turkuun heti seuraavana päivänä, mukanaan 100 markkaa lomarahoja. Uutta komennusta täytyi juhlistaa, joten Vääpeli F suuntasi Alkoon ja osti sieltä Jaloviinaa.

Seuraavan iltana, 20.8. konstaapeli tapasi Vääpeli F:n makaamassa jalkakäytävällä paikallisen ravintolan edustalta matkaansaattessa häiriötä ja pahennusta. Humalassa? Kyllä vain. Vääpeli F vietiin putkaan selviämään, josta hänet passitettiin ulos seuraavana aamuna. Saman päivänä kirjoitettiin myös ilmoitus KT-toimiston suuntaan heidän vääpelinsä edesottamuksista.

Paljon puhuva leima, joka oli isketty vääpelin lomatodistukseen (T12840/29)

Loma loppui Vääpeli F:n kohdalta ja edessä oli paluu Myllykoskelle. Arki ei ollut kovin aurinkoinen, sillä jo 30.8. Vääpeli F sai seuraavan komennustodistuksena lyhyen ajan sisään. Hänet komennettiin ”Turun työvoimalautakunnan käytettäväksi”. Vääpeli F:n kouraan lätkäistiin komennustodistuksen ohella littera junamatkalle Myllykoskelta Turkuun. Seuraavan päivänä Vääpeli F tulisi ilmoittautumaan työvoimalautakunnalle Turussa.

”Vapautettu palveluksesta 30.8.42”

Lähteet:

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

T12840/29 – Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja –  henkilöasiat 1942.

T12840/32 - Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja –  Loma- ja komennustodistuksia 1942.

Ajatuksen virtaa omasta tutkimuksesta

Kaikki alkoi jo joitakin vuosia sitten, kun luin isoisäni muistelmien käsikirjoitusta.  Käsikirjoituksesta oli otettu kopio kirjoittajan tyttärille, joista yksi on äitini. Lähdin lukemaan ”Ukin kirjaa” (joka on kirjoitettu 1980-luvun puolivälissä) alusta alkaen. Nopeasti huomasin, että sotien aika saa sivumäärällisesti varsin suuren osuuden tekstistä. Sen oli täytynyt olla jotain merkittävää, joitain sellaista joka on vaikuttanut suuresti ja jäänyt mieleen.

Erityisesti jatkosodan osalta ajatteluni herkistyi. Hetkinen, tämä ei ole sellaista sodan kuvausta, mihin yleisesti ottaen on totuttu. Näkökulma on aivan toisenlainen. Tekstin kohteena ei olekaan perinteiset jalkaväkiyksiköt Karjalan kannaksella! Kyseessähän on aivan jotain muuta. Kirjan sisällä temaattinen vaihto on myös vahva, verrattuna talvisotaa käsitelleeseen lukuun. Talvisodassa Ukki oli reserviläisenä pikakiväärinampujana, korpraalina, ja haavoittui käteensä helmikuussa -40. Nyt tekstissä tapahtuneita muisteli joukkueenjohtaja, joka oli oikeutettu kantamaan vänrikin arvoluokkaan kuuluvan sotilasvirkamiehen univormua! Tehtävänä olivat lentokenttätyöt.

Niin, lentokenttätyöt. Mitä se oikein tarkoitti? Mikä oli tämä pataljoona, jossa Ukki toimi joukkueenjohtajana? Tästä se alkoi. Lentokentät olivat äärimmäisen oleellisia ilmavoimien toiminnan kannalta: mitä sitä nyt lentokentällä tekee, jota ei voi käyttää?! Ilmasotaohjesäännössäkin todetaan: Ilmavoimien toiminta perustuu olennaisesti lentokenttiin.[1]

Pikku hiljaa valkeni, että Ukki oli siis palkkatöissä jatkosodan aikana. Aloin miettimään, että mitä se tarkoittikaan olla töissä sodan ajan armeijassa jossain muussa hommassa kuin sotilaana, pappina tai lääkärinä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Aikaisempaa tutkimusta aiheesta on äärimmäisen niukasti, sen huomasin heti alkuun. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918–1944, jossa on omat vakavat puutteensa akateemisen luennan kannalta: kirjoittaja ilmoittaa jättäneen lähdeviitteet ja -luettelon tyystin pois, ”koska se aineiston laadusta johtuen olisi ottanut hyvin runsaasti tilaa”.[2] Tähän teokseen olen silti paljolti tukeutunut, sillä työ on kuitenkin mitä ilmeisimmin tehty huolella. 

Miten sitten saisin selvitettyä, mitä se työ jatkosodan aikaan oli? Vastaus alkoi hahmottua mikrohistoriallisen strategian kautta. Minun pitää itse rakentaa kuva työstä jatkosodassa: tässä on ainutlaatuisena lähteenä käytettävänä Ukin kirja! Oman varsin kallisarvoisen lisän siihen tuo myös sen yksikön, Linnoitusrakennuspataljoona 211:n, sotapäiväkirja, jossa Ukki toimi rakennusjoukkueen joukkueenjohtajana. Samalla kun oma, täysin itsekäs ja henkilökohtainen, kiinnostukseni saisi tyydytystä, tulisi myös laajempi tutkimustehtävä täytetyksi – nimittäin mikrotasolta kumpuava kuvaus sodan aikaisesta rakennustyöstä ongelmine ja haasteineen, ja sen historiakuvan rakentaminen. 

Mielestäni tämä on tärkeää, sillä kaikki puolustuslaitoksen palveluksessa olleet miehet eivät olleet kivääri kourassa asevelvollisuutta suorittaneita jalkaväen sotilaita, tai muutenkaan kenttäarmeijassa. Näen asian niin, että vaikka jatkosodasta on kirjoitettu äärettömän paljon ja tehty tutkimuksia lukemattomia määriä, niin silti sodasta ja sotaakäyvästä kansakunnasta on aspekteja tutkimatta. Olkoon nyt esimerkkinä jatkosodassa rakennustöissä olleet miehet, oli kyseessä sitten palkattu ammattiväki tai työvelvollisuuslain mukaisesti pakko-otettu työvoima.

---

[1] Ilmasotaohjesääntö (I.S.O.), Puolustusministeriö, Koulutusosasto. Otava, Helsinki 1939 (kokoelma: MPKK Sotamuseo käsikirjasto).

[2] Arimo, Reino: Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisuja 12. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1981, 5.

Johtolankoja

Päivitetty 16.10.2011 - lähdeviitteet lisätty.

Tarkoituksenani on gradussani soveltaa Carlo Ginzburgin artikkelissa Johtolankoja esittelemää johtolankaparadigmaa. Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva paradigma kehittyi kaikessa hiljaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Ja vaikka monet ovat mallia käyttäneet, ei siitä silti ole koskaan esitetty ”suoranaista teoriaa”. Esittelen lyhyesti ja pintapuolisesti johtolankaparadigman perusteita Ginzburgia mukaillen.

Ginzburg lähtee liikkeelle Giovanni Morellista ja hänen metodistaan vanhojen taulujen tekijöiden nimeämiseksi. Morelli näki ongelmaksi sen, että vanhojen taulujen tekijöiden nimeäminen oli epäselvää. Myös väärennösten kohdalla oli tärkeää saada totuus ilmi, onko mestari itse maalannut taulun? Ratkaisun hän esitti löytyvän seuraavasti. Pienet yksityiskohdat, joihin ei yleensä kiinnitetä sen enempää huomiota, paljastavat. Helpoiten tunnistettavia yksityiskohtia oli myös helpoin jäljitellä. Pienten yksityiskohtien, johtolankojen avulla saattoi asiantuntija tunnistaa merkit.[1]

Mielenkiintoinen esimerkki on Arthur Conan Doyle ja erityisesti hänen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes, jonka johtolankojen tulkinta ja yhdisteleminen toisiinsa oli vertaansa vailla. Olkoonkin, että kyse on fiktiivisestä hahmosta, on johtolankaparadigmassa havaittavissa selkeästi salapoliisitoiminnan piirteitä. Ginzburg löytää selviä yhteyksiä Morellin ja Conan Doylen ajattelumallien välillä, eräässä tarinassa Sherlock Holmes jopa soveltaa Morellin metodia.[2]

Kolmantena esimerkkinä Ginzburg mainitsee Sigmud Freudin ja erään hänen tutkielman, jossa on suorat viittaukset Morelliin ja hänen metodiinsa. Ginzburg esittää, että Morellin vaikutus nuoreen Freudiin ja psykoanalyysin kehittämiseen löytyi siitä seikasta, että: ”Morelli esitteli tulkintamallin, joka perustui erottaviin tekijöihin, marginaalisiin, paljastavina pidettäviin ominaisuuksiin.”[3] Yhteistä kaikille kolmelle oli koulutus lääketieteellisestä semiotiikasta, jota seikka Ginzburg pitää oleellisena. Oleellisin yhteneväisyys kuitenkin löytyy siitä, että jokaisen kolmen edellä mainitun, Morellin, Freudin ja Sherlock Holmesin, metodeissa ”äärimmäisen pienet yksityiskohdat ovat avain syvempään todellisuuteen.”[4]

Perusteita johtolankaparadigmalle Ginzburgin mukaan löytyy myös siitä, että ihminen on ollut metsästäjä. Metsästäjä on oppinut pienimmistäkin vihjeistä tulkitsemaan tapahtuneita ja ennakoimaan, mihin suuntaan kannattaa suunnata. On syntynyt kyky, jonka avulla metsästäjät voivat näennäisesti merkityksettömien johtolankojen pohjalta muodostaa erittäin moniulotteinen kokonaisuus.[5] Oleellista artikkelissa lienee se, että Ginzburg tahtoo osoittaa johtolankaparadigman vaikuttaneen jo pitkään. Artikkelissaan Ginzburg ei kuitenkaan tarkastele muita mikrohistorian aspekteja.

Johtolankana minulla on isoisäni muistelmateos. Poikkeuksellinen kokonaisuus, joka kertoo yhden miehen tarinan. Johtolangan näen tässä tapauksessa myös monitasoisena. Ensimmäinen taso kuljettaa vuosien 1940–44 läpi ja sitä johtolankaa seuraten voi rakentaa kuvaa liikkeistä ja komennuksista. Yleisemmällä tasolla rakennettu kuva sodan aikaisista toimista auttaa myös laajentamaan historiakuvaa siitä, minkälainen sota oli mahdollinen.

Syvemmälle tasolle kaivautuen ja laajemman johtolangan osittaminen entistä pienimmäksi, mutta kuitenkin toisiinsa kiinteissä yhteyksissä oleviin osiin, mahdollistaa erittäin tarkalla luvulla myös uusien äärimmäisen pienien yksityiskohtien havaitsemisen. Näitä pieniä johtolankoja seuraamalla uskon löytäväni esimerkkejä tutkimuksen kannalta kiinnostavista seikoista, esimerkiksi rationalisoinnista ja organisoinnista. Näiden johtolankojen eritteleminen tarkasti tässä vaiheessa on äärimmäisen haastavaa, sillä lukutarkkuus ei ole vielä syventynyt vaadittavalle tasolle. Yhden mahdollisen johtolangan voin kuitenkin esitellä, vaikka en vielä tiedä aionko työssäni koskettaa sosiaalisten suhteiden aihetta.

Minä sen sijaan olin vain luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, jota monet aktiiviupseerit halveksivat. Minulla oli oikeus käyttää siviilipukua, ja kun tiesin joutuvani komentajan puhutteluun, puin päälleni siviilivaatteet.[6]

Joka tapauksessa johtolankaparadigmassa kiehtoo sen asettamat vaatimukset tutkijalle (sekä rinnastaminen Sherlock Holmesiin). Lähdeaineistosta täytyy pystyä määrittelemään, mitkä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, joita voi sanoa johtolangoiksi, ja joita kannattaa lähteä seuraamaan. Uskon myös johtolankaparadigman soveltavan käytön sopivan aineistooni.

---

[1] Ginzburg, 37–38.

[2] Ginzburg, 39–40.

[3] Ginzburg, 41–44.

[4] Ginzburg, 44.

[5] Ginzburg, 45–46.

[6] Mäkinen, 207

Sivu tutkimuskurssipäiväkirjasta 1

Parhaillaan on käynnissä tutkimusseminaari, jossa tarkoituksena on pohtia tulevan gradun aihepiiriä, kysymyksen asettelua ja niin edes päin. Seuraavaksi yritän ymmärtää ajatuksiani paremmin kirjoittamalla otteita tutkimuskurssipäiväkirjasta.

Ensimmäisen seminaarikerran aikana oikeastaan konkretisoitui ajatus siitä, olisiko työni aihepiirin taustalla olevana moottorina ”työ”. Tämä vaikutti oikeaan suuntaan johtavalta ahaa-elämykseltä, jota varmasti olen aiemminkin miettinyt mutta nopeasti siitä sen enempää välittämättä. Työ on aivan oleellinen, sillä isoisäni, jonka muistelmista käsin aion aihepiiriin käydä kiinni, oli nimenomaan töissä jatkosodan aikana, palkattuna ammattilaisena. Jäin pohtimaan myös, että olisiko aiheen tarkastella mitä kaikkia ryhmiä on löydettävissä sodan ajan armeijasta, jotka olivat ammatissaan. Tähän tietysti sisältyvät ammattiupseerit ja lääkärit, sekä rakennusmestarit kuten isoisäni, mutta oliko vielä jotain muita? Oman lisänsä tarkastelulle varmasti antaisivat myös työvelvolliset joukot, jotka ilmeisesti käsitti melkein kaikki loput suomalaiset miehet, jotka eivät olleet syystä tai toisesta rintamalla. Tähän aspektiin odotan löytäväni vastauksia.

Mikrohistoriallinen näkökulma – tai tulokulma – tuntuu sellaiselta, että siitä tahdon lähteä liikkeelle. Kävin jo lainaamassa kirjastosta prof. Peltosen Mikrohistoriasta kirjan, jonka lukemista odotan innolla. Mietin heti luennon jälkeen, että alku voisi olla siitä, kuinka välirauhan aikana talvisodassa käteensä haavoittunut mies suoritti talvisodan takia keskeytyneet rakennusmestarin opintonsa loppuun Helsingissä ja ammattiaan vastaaviin töihin puolustusvoimien linnoitusjoukkoihin.