"Arkiston kutsu, lähteiden viettelys"

 Otsikon mukainen symposium järjestettiin 13.5. ja itsekin sain kunnian päästä mukaan puhumaan. Oma otsikko oli "Asiakirjan löytämisen helppous ja vaikeus?". Käytin itseäni niin sanotusti case-esimerkkinä siitä, kuinka aina löytäminen ei ole kovin suoraviivaista. Kohteena oli taloudellinen puolustusneuvosto, jonka parissa olen viivähtänyt hetken jos toisenkin ja kysymys siitä, oliko toimintaa 1936-1939 vai ei? Osa aikaisemmasta tutkimuksesta sanoo, että ei ollut. Yksi sanoo, että oli. Kolmas toteaa, että ei voi sanoa, kun arkistoa ei ole. 

Tähän liittyen löysin viime marraskuussa asiakirjan, joka todistaa, että ainakin syksyllä 1938 ja keväällä 1939 taloudellinen puolustusneuvosto kokoontui.

Vaikeutta ja helppoutta voi kuvata tässä esimerkissä se, että olen ensimmäisen kerran nähnyt tämän asiakirjan vuonna 2014, mutta löysin sen vasta marraskuussa 2025. Tähän liittyen lainasinkin Jorma Kalelan Historiantutkimus ja historia -teosta sivulta 96:

“Tärkeää onkin huomata todistuskappaleen ja lähteen ero. Todistuskappale on itsessään aina mykkä, mutta kun se puhuu, siitä tulee lähde. Tärkeää on silti muistaa, että lähdekin on saatu puhumaan vasta, kun siltä on kysytty jotain. Todistuskappaleet ovat olemassa riippumatta kenenkään niitä koskevista myöhemmistä päätelmistä. Se on historiantutkimuksen empiirisyyden perusta. Toisaalta on aivan yhtä tärkeää se, että todistuskappaleet ovat mykkiä. Niistä tulee lähteitä vasta, kun joku käyttää niitä päätelmiensä perustana.”

No se omasta. 

Kaikkinensa päivä oli täynnä mielenkiintoisia puheenvuoroja arkistoista, arkistoaineistoista, erilaisista lähteistä ja lähteiden materiaalisesta puolesta. Mikä ero on sillä, että näkee kopion jostain historiallisesta paperista verrattuna siihen, että sitä saa käsin koskettaa ja nähdä - tai vaikka haistaa.

Ainakin oman tulkinnan mukaan on ihan selkeää, että historiantutkijat eivät ole digitointia ja digitaalisuutta vastaan, vaan alkuperäisten aineistojen käytön puolesta. 

Kansallisarkiston Rauhankadun infotapahtumassa Kansallisarkiston edustaja totesi kovin yksiniittisesti, että "tutkijathan käyttää mieluusti digitoituja aineistoja". Tämä vastauksena kritiikkiin toimipaikkojen sulkemista ja pelkkää digitaalista toimittamista kohtaan. Tietysti käytetään digitaalisia aineistoja. 

Mutta ne eivät korvaa alkuperäisten käyttämistä. Itselle ehkä suurin heikkous digitoidussa aineistossa on selaamisen mahdottomuus ja sen hahmottamisen vaikeus: kuinka paksu nippu tai nide tämä nyt onkaan, kun näyttö on aina saman paksuinen?

Onko historiallinen todistuskappale tai siitä muodostuva lähde vain sen tietosisältö? Ei suinkaan. Tämä kävi hyvin ilmi, kun tarkasteltiin vaikka keskiaikaisten lähteiden lähdejulkaisusarjat. 

Arkistot eivät ole vain paikkoja, joissa on vanhoja papereita säilössä. Siihen kuuluu kohtaaminen. Kohtaaminen mahdollisesti lähteiksi muuntuvien todistuskappaleiden kanssa. Kohtaaminen arkistoalan ammattilaisten kanssa. Kohtaaminen toisten tutkijoiden kanssa. Jos arkisto vie tutkijasalin "digitaaliseksi", jää silloin monet kohtaamiset kohtaamatta.

Kyllähän me voidaan digitaalisestikin kohdata. Totta kai. Mutta se ei ole sama asia. 

Tiede syntyy yhteisöissä, yhteistyössä ja kohtaamisissa. Omat erinomaiselta tuntuvat ajatukset pitää altistaa toisille ihmisille. Ehkä niissä olikin jotain itua, mutta uudet kysymykset saattavat avata arvaamattomia, ja parempia, suuntia tutkimukselle.

Kiitos järjestäjille, tälle symposiumille oli selkeästi tarvetta! 

Ai niin! Samaan teemaan muuten myös Historiallisen Aikakauskirjan cfp: https://agricolaverkko.fi/ilmoitukset/kirjoittajakutsu-haikin-teemanumeroon-arkistot-ja-historiantutkimus-murroksessa/ 

Tekisi mieli itsekin tarjota jotain, mutta just nyt ei oikein aika riitä...

 

Digitaalisia hommia, valtioneuvoston pöytäkirjat

 Viime aikoina on ollut paljon puhetta Kansallisarkistosta ja digitalisaatiosta. Ja vielä enemmän toki siitä, kuinka KA:n toimipaikkaverkostoa meinataan leikata ankaralla kädellä. Yksi useaan otteeseen Kansallisarkiston suunnalta toistettu tosiasia on se, että tutkijat ja sukututkijat mieluusti käyttävät digitoituja aineistoja! No mikäpä ettei, varsinkin kun digitoituja toimitetaan tutkijasaliin vain aivan poikkeuksellisissa tapauksissa. Ja siis tokihan itsekin tutkin mieluusti myös digitaalisia aineistoja. Esimerkiksi valtioneuvoston pöytäkirjoja.

Niissä on pieni (iso) ongelma. Kyseiset pöytäkirjat on digitoitu mikrofilmeiltä. Tämä sen takia, että rulla sujahti sille dedikoidusta digitointilaitteesta alta niin sanotun aikayksikön, eli huomattavasti nopeammin kuin sivuja kääntälevän ihmishahmoisen digitoijan. Siis itse ongelmahan ei ole mikrofilmiltä digitointi tässä tapauksessa. Asia on toinen sotapäiväkirjoissa, joissa mikrofilmauksen mustavalkoiset sävyt hieman haastavat tulkintaa, jos liitteessä on peitepiirros, jossa on eri väreillä kuvattu eri päivämäärien tilanteita. 

Mutta mikä siis on nyt se ongelma? Se, että digitoiduista taitaa puutta melkoinen määrä aukeamia. Valtioneuvoston pöytäkirjoissa on yleensä aukeaman numero oikeassa yläreunassa. Jos kaikki aukeamat on mukana, silloinhan astiassa näkyy yhtä monta katsottavaa kuvaa, kuin on aukeamiakin. 

Nyt esimerkkiksi tässä https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5824702834&aineistoId=484795148 on aukeama 510, jolla on sama ”tiedoston numero” oikealla. Mutta jos katsotte alas, missä on tarkastelussa oleva kuva / kaikki kuvat, luku on 357/448. Klikkaa seuraava kuva alhaalta, eli 358/448 ja vertaa aukeaman numeroon. Se on 664, eli välistä puuttuu reilut 150 aukeamaa.

Kävin taannoin kaikki sotien aikaiset Valtioneuvoston pöytäkirjat läpi ja näitä oli reilusti toistakymmentä, joista puuttui kymmeniä tai satoja aukeamia. Olen tästä laittanut useaan otteeseen palautetta, jotta ne digitoitaisiin uudelleen originaaleista asiakirjoista. Se tukisi tutkimusta.

Rooman nimeen!

Luin hetki sitten Adrian Goldsworthyn kirjan "In the name of Rome. The men who won the Roman empire". Oli oikein mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu opus. Goldsworthy käy Rooman historiaa läpi kenraalien kautta. Siinä mielessä melko perinteistä suurmiesten historiaa. Saa kyllä ehdottaa roomalaiseen sotahistoriaan liittyviä kirjoja, jos mieleen tulee! Lukulistalla on jo Caesarin Gallian sota.

Kun itse tutkin 1900-lukua pääosin, niin nostan kyllä isosti tohtorin hattuani Rooman ja muutenkin antiikin historian tutkijoille. Lähdepohja on ns haastava! Jotain on kirjoitettu ja jokin osa siitä on säästynyt muodossa tai toisessa, joistakin teksteistä on viitteitä toisissa ja niin edelleen.

Historian sivuilta tuttuja nimiä on paljon, Scipio Africanus, Caius Julius Ceasar, kaksi nyt mainitakseni. Millainen vaikutus johtajalla oli (on) lopputulokseen? Saattoi olla huomattava! Ja toiset vaan ovat taitavampia kuin toiset. Johtaminen, resurssien ja toimintaympäristön käyttäminen usein ratkaisivat (ratkaisevat) taisteluita. Englanniksi on hyvä sanonta: "to dictate a battle". Taistelun johtaja ratsasti taistelulinjojen takana, ohjasi taistelun kulkua, kannusti sotilaita ja näytti sen, että näkee niin uroteot kuin pelkuruuden ynnä muun.

Samalla kävi hyvin ilmi, että vaikka suurmiehet olivat tässäkin ne, joiden nimi jäi historiankirjoihin, oli roomalaisen legioonan johtaminen delegoitua. Kenturiot ja kumppanit tiesivät, mitä piti tehdä, jolloin taistelun johtaminen korkeimmalta taholta saattoi kohdistua kriittisimpiin kohtiin. 

Roomalainen käsitys sodasta ja rauhasta on myös mielenkiintoisia. Rauhahan oli mahdollinen vasta sen jälkeen, kun Rooma oli voittanut sodan. Ja sodan häviäminen ei ollut sellainen mahdollisuus, jota edes voitiin ottaa huomioon. Tästä mielestäni oiva esimerkki toinen Puunilaissota ja se, kuinka kaikkien Hannibalin voittojen (Cannae ym.) jälkeen Rooma kuitenkin tuli, näki ja voitti.

Joose Hannula kirjoittaa Sotataidon historiassaan vuodelta 1930 taktiikan kehityksestä ja roomalaista sivulla 210 seuraavasti:

”Taktiikan kehitys vanhalla ajalla muodostaa kiinteän kokonaisuuden saavuttaen Caesarissa huippunsa. Johtajan tapa käyttää voimiaan taistelussa on aina oleellisesti riippuvainen hänen käytettävissään olevan välineen laadusta, ja juuri vanhan ajan taktiikan kehitystä seurattaessa voidaan erikoisen selvästi havaita, kuinka johtajan taktilliset voimankäyttömahdollisuudet kasvavat rinnan välineen kehittymisen kanssa.”

Digitointihommista, taas

Viimeisin digitaalinen toimitus alkoi saatesanoilla:

"Tilaamanne arkistoyksikkö on tutkittavissa Kansallisarkiston tutkijasalien asiakaspäätekoneilla ilman tunnistautumista Astian verkkopalveluun. Aineisto on julkisesta, mutta henkilötietoja sisältävää tietoaineistosta. Tämän takia sitä ei voida näyttää vapaasti tietoverkossa. Sen käyttö ei vaadi henkilökohtaista käyttöoikeutta, mutta sitä voi tutkia ainoastaan Kansallisarkiston tutkijasalien sisäverkon asiakaspäätekoneilta."

Jatkan siis operaatiota, jossa digitaalisen toimittamisen puitteissa yritän saada tutkimusainehistoa, Hämeenlinnan kohta entisestä toimipisteestä, Hämeen läänin kansanhuoltopiirin materiaalista. Nyt mennään yhdeksässä toimitetussa, joista kaksi julkista, kuusi "henkilörekisteriä" ja yksi "arkaluontoinen". 

No juu, jatkan tätä siis. 

Kansallisarkiston kotisivuilla digitaalisesta toimittamisesta lausutaan näin juhlallisesti!

"Aineistojen käytöstä yhä saavutettavampaa

Digitaaliseen toimittamiseen siirtymisen taustalla on ennen kaikkea asiakaskäyttäytymisen muutos. Tutkijasalissa asiointi on yhä harvemmin asiakkaalle mielekäs tai mahdollinen asiointimuoto esimerkiksi aukioloaikojen tai pitkien etäisyyksien vuoksi.

Tietoaineistojen käytön painopiste on viime vuosina siirtynyt yhä enemmän digitaalisiin aineistoihin. Niiden käyttöä tehostavat uudet teknologiat kuten koneellinen tekstintunnistus.

Digitaalinen toimittaminen mahdollistaa aineiston aika- ja paikkariippumattoman käytön. Arkistolöydöt voi halutessaan helposti jakaa verkkoyhteisöissä muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa.

Fyysisen käsittelyn väheneminen edesauttaa myös ainutkertaisten alkuperäisaineistojen säilymistä."

Käydäänpäs läpi tätä hieman. Ensimmäisenä on asiakaskäytöksen muutos. Tämä on viimeisen vuosikymmenen suosikkilaulu, entistä enemmän digitaalisten välineiden kautta jne. Mutta edelleenkään ei kaikki. Ja tähän nyt on pakko jo kommentoida, että miten näiden kanssa, joista tulee rajoitettuja digitoitaessa ja pitää suorittaa itsensä joka tapauksessa Kansallisarkiston tutkijasalin tietokoneelle! Entä tämä suhteessa paikkojen sulkemiseen?

Toisena: joo, koneellinen tekstintunnistus on jees varsinkin vanhoissa käsialoissa. 

Otetaan seuraava ihan kokonaan uudelleen tähän - "Digitaalinen toimittaminen mahdollistaa aineiston aika- ja paikkariippumattoman käytön. Arkistolöydöt voi halutessaan helposti jakaa verkkoyhteisöissä muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa." Mutta kun ei mahdollista eikä voi jakaa. Tämä on kaunis haavekuva, jonka toki mieluusti näkisin tulevan toteen. 

Neljäs on sinänsä hyvin validi pointti asiakirjojen säilymisen kannalta. Joskus KA:n riveissä ollessani ehdotin, että digitoisivat kaikki itsenäisyyden ensimmäisen muutaman vuoden paperit. Ne on tarpeeksi vanhoja + se paperi tuhoutuu käsiteltäessä.

Loppuun ehdotus!

Helsingin tutkijasalin ollessa väistössä, olisi erinomaista ottaa käyttöön digitaalinen toimittaminen yksittäisten tilausten tekijöille. Ei väkisin vaan vaihtoehtona. Siinähän saisi säästettyä tutkijasalin penkkejä ja arkistomappien roudaamista. (Jos vaikka sitten vain niitä yli satavuotiaita...)

Jos nimittäin luette Kansallisarkiston tilinpäätöstä vuodelta 2025 ja katsotte Helsingin asiakas ja toimitusmääriä. Sieltä tulee laskennallisesti 40 asiakasta per aukiolopäivä ja 125 toimitettua lainaa per aukiolopäivä. Siinä on aikamoista urakointia vielä tiedossa... 

Toinen ehdotus, kun tuli mieleen. Kaikki kartat ja piirustukset voisi toimittaa suoralta kädeltä digitaalisena. Niissä ei edes pitäs mitään syytä olla rajoittamiseen. Ottaen vielä huomioon sen, että KA:n mukaan niitä ei ole mahdollista välttämättä toimittaa väistöhommien aikana.

Paitsi tässä: https://astia.narc.fi/uusiastia/kortti_aineisto.html?id=9735776138 

Kertokaa taas, jos käsitätte. 

Majuri Peura tutkii joukkueen sotapäiväkirjaa. SA-kuva

Irma ja Kalevi Seren rahaston apuraha

Suomen Sotahistoriallinen Seura jakaa muuten tänä vuonna Irma ja Kalevi Seren rahastosta 15000 euron apurahan.

Kuten SSHS kotisivuilla todetaan:

Apurahaa voi hakea sotahistorialliseen tutkimukseen, jossa käsitellään sotahistoriaa, sotia ilmiöinä, sotataidon historiaa, rauhan aikaista sotilashistoriaa sekä sotien oheisilmiöitä ja seurauksia. Apurahan hakuaika on 1.3.–30.4.2026.

Myöntöperusteet ja ohjeet hakemiseen löytyvät täältä! 

Hakuaikaa siis vielä tämän huhtikuun loppuun asti.

Kiireenkin hetkellä on kirjeen kirjoittamiseen sentään sen verran
liikenevää aikaa, että kotiväkeä keritään muistella.
Vuosalmen sillanpääasema 1944.07.24

Kansallisarkisto, panostuksia ja mahdollisuuksia?

Kansallisarkisto julkaisi 20.3.2026 tiedotteen, josta käy ilmi melko karmaisevia suunnitelmia. 

Otsikkona on, että "Kansallisarkisto panostaa digitaalisiin palveluihin" ja että suunnitelmat toimipaikkamuutoksista tehdään tämän vuoden aikana. 

Tässä pihvi: analogisten aineistojen säilyttämisen keskittäminen ja palvelujen kokonaisvaltainen digitalisointi. 

Tiedotteessa kuvataan selväsanaisesti miten analogisten aineistojen säilyttämisen keskittäminen tehdään. Sulkemalla lähes kaikki entiset maakunta-arkistot ja poistamalla käytöstä myös Helsingistä Siltavuorenrannan arkistotilat. Oulu, Joensuu, Mikkelin Pirttiniemen piste. Niiden lisäksi, jotka tullaan poistamaan kartalta aikaisemmin, eli Hämeenlinna ja Jyväskylä.

Jäljelle jäisi Helsinki, Turku, Vaasa, Mikkelin keskusarkisto ja Inarin Saamelaisarkisto. 

Miltä tällainen paluu keskittämiseen näyttää turvallisuuden kannalta? Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa 2025 löytyy tärkeää tekstiä: 

    "Kulttuuripalveluiden ylläpitämiseen ja kulttuuriomaisuuden suojeluun varaudutaan huolehtimalla kulttuuri- ja kirjastopalveluiden kattavasta saatavuudesta koko maassa sekä aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristöjen suunnitelmallisesta ja pitkäjänteisestä suojelusta." YTS, s. 136

Tällaista ei ole toimipaikkojen sulkeminen ja aineistojen keskittäminen. Puhumattakaan siitä, että arvokasta ja ainutlaatuista materiaalia ei ole turvallisuuden kannalta järkevää keskittää, vaan ne pitää hajauttaa! Kuten nyt onkin. Vahingon sattuessa ei kaikki tieto kaikkoa.

Lisäksi on toki syytä nyt makustella sitä, että Turussa ja Vaasassa siirrytään vain "digitaaliseen toimittamiseen". Älkää ymmärtäkö väärin, digitaalinen toimittaminen on varmasti hyvä keino joihinkin tapauksiin. Ei niihin, mitä itse olen kokeillut. Tästä kirjoitin tänne oman tekstin. Käy tarkistamassa miten viime kerralla meni. Historiatieteellinen - tai jopa monitieteellinen - tutkimus, joka perustuu alkuperäisaineistoihin, saattaa tarvita aineistoja melko paljon. Nyt työn alla olevaa artikkelia varten olen tilannut ja tutkinut noin 20 mappia. Ne digitaalisen toimittamisen mallilla, noin 1 per 2 viikkoa.. verrattuna siihen, että tutkijasaliin sain 10 per päivä.  

Se mikä on selvää, että tiedotteessa on käytössä vanha kunnon muutoksen välttämättömyyden epäpolitisiointi. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole! No tietysti on. Tämä on täysin valintakysymys, ei mitään muuta. Mikä on Kansallisarkiston tehtävä? Säilyttää ainutlaatuinen tieto menneestä ja mahdollistaa sen käyttö? Vai säästäminen ja "digitalisaatio"? Oikeasti tehtävät tietysti löytyy laista Kansallisarkistosta... Mutta ne nyt jättävät tulkinnat vapaaksi.

Kansallisarkiston kohti vuotta 1930 eikun 2030 "strategiakuva" löytyy internetistä. Siinä puhutaan uusista ja monitieteellisistä tavoista. Mihin jäi historiantutkimus? Ei uudessa ja monitieteisessä mitään vikaa ole, mutta ei alkuperäislähteisiin perustuvassa historiantutkimuksessakaan.

Ensimmäinen argumentti välttämättömyydestä: tutkijasaliasiakkaiden määrän lasku. Se on fakta, jonka pystyy lukemaan vuosikertomuksista / toimintakertomuksista. Onko kuitenkaan reilua verrata neljännesvuosisadan takaiseen? Silloin tutkijasali oli auki arkisin joka päivä klo 9-18 ja lauantaisin 9-16, eikä mitään ollut saatavissa online.

Sukututkimukselle relevanttia aineistoa on digitoitu pää punaisena, joka palvelee nykyään isoa määrää tietoa tarvitsevia internetissä. Mitäs noille aukioloajoille on tapahtunut viime vuosien saatossa? Supistuneet radikaalisti, eli mahdollisuudet tutkijasalivierailuihin ovat entisestään heikentyneet. Se on helppo todeta että tutkijasalien asiakasmäärät vähenee, jos toimitetaan vain digitaalisena. Siitä tulee vanha kunnon itsensä toteuttava ennustus. Kun on vähemmän asiakkaita, tarvitaan vähemmän aukioloa, toistetaan joka vuosi.

Toinen argumentti: nykyaikainen dokumentaatio on digitaalista. Toki, paitsi ne jotka on salassapitosyistä vain paperilla. Valtaosa näistä viranomaisten asiakirjoista taitaa olla vielä viranomaisen itsensä vastuulla, ja senkin jälkeen keksittäneen, että ne ovat käyttörajoitettuja. Astiassa saattaa tulla näitä vastaan, jotka on digiä, mutta tietopalvelu vielä viranomaisella, joten niitä ei saa Astiasta yhtään mihinkään. Kansallisarkisto toki digitoi koko ajan, mutta se on hidasta (koska, yllätys-ylläty, se maksaa).

Kolmas argumentti on raha. On selvää, että raha ei puissa kasva ja kaikkeen tarvitaan rahaa. Yksi maailman yhdeksästä ihmeestä on kyllä Senaatti-kiinteistöt tässä sopassa, jossa valtion raha kiertää virastolta toiselle, mutta ei nyt siitä enempää. Nyt pitäisi saada vahva lobbaus rahoituksen puolesta. Millä sivistysvaltiolla on varaa ajaa oma kansallinen muisti sellaiseen jamaan, ettei historian tutkimus saa aineistoa käyttöönsä niin sanotusti ilman muuta? Seinät maksavat, mutta kulttuuriperinnöllä ja sivistyksellä ei ole rahallista arvoa?

Miten on tarkoitus "maakunnissa" tehdä yliopistoissa opinnäytetöitä ja tutkimusta historian alalla, jos analogisiin ei pääse käsiksi ja olisi tarpeen odottaa digitointia - kotelo kerrallaan, jos ei ole erikseen rahoitusta. Kenelläpä kandin tai gradun tekijällä olisi. Tämä on aivan järkyttävän iso kysymys. Kuka tekee suomalaista historiantutkimusta ja millä edellytyksillä?

Itse kannattaisin "dualistista" mallia, jossa ei suoralta kädeltä poisteta mahdollisuuksia. Jos kansalaisella on tarve yhteen digitoituun arkistoyksikköön, tehdään se niin. Jos on tarve tutkimuksessa käyttää paperisia papereita, niin sen pitäisi olla mahdollista yhtä lailla. Eikö tämä nyt ole vain oikein ja kunnollista? Aivan varmasti tutkijoiltakin löytyy tarvittavaa joustavuutta ynnä muuta, jos - tai kun - traditionaalinen jokapäiväinen leipämme arkistossa ei ole mahdollista. 

Kohtahan tätäkin päästään "pilotoimaan" kun Helsingin palvelut toukokuussa aukeaa väistötiloissa.  - Kuinkahan sen kanssa käy. Että voi tilata aineistoja väistötilaan, pitää olla aika varattuna, mutta että voi varata ajan, pitää olla aineisto tilattuna? 

Suomen Historiallinen Seura otti asiaan tuoreeltaan kantaa, joka poiki kyllä paikallismedioissa uutisen jos toisenkin. Toivon lisää avointa vuorovaikutusta ja keskustelua, mikäli nyt minun toiveella tässä yhteydessä on sen suurempaa merkitystä. 

Muistutuksena vielä, että Kansallisarkiston kirjatut arvot ovat: Avoimuus ja luottamuksellisuus, tasapuolisuus ja riippumattomuus. Nämä löytyvät sanana kotisivuiltansa. Entä teoissa?