Kansallisarkisto, panostuksia ja mahdollisuuksia?

Kansallisarkisto julkaisi 20.3.2026 tiedotteen, josta käy ilmi melko karmaisevia suunnitelmia. 

Otsikkona on, että "Kansallisarkisto panostaa digitaalisiin palveluihin" ja että suunnitelmat toimipaikkamuutoksista tehdään tämän vuoden aikana. 

Tässä pihvi: analogisten aineistojen säilyttämisen keskittäminen ja palvelujen kokonaisvaltainen digitalisointi. 

Tiedotteessa kuvataan selväsanaisesti miten analogisten aineistojen säilyttämisen keskittäminen tehdään. Sulkemalla lähes kaikki entiset maakunta-arkistot ja poistamalla käytöstä myös Helsingistä Siltavuorenrannan arkistotilat. Oulu, Joensuu, Mikkelin Pirttiniemen piste. Niiden lisäksi, jotka tullaan poistamaan kartalta aikaisemmin, eli Hämeenlinna ja Jyväskylä.

Jäljelle jäisi Helsinki, Turku, Vaasa, Mikkelin keskusarkisto ja Inarin Saamelaisarkisto. 

Miltä tällainen paluu keskittämiseen näyttää turvallisuuden kannalta? Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa 2025 löytyy tärkeää tekstiä: 

    "Kulttuuripalveluiden ylläpitämiseen ja kulttuuriomaisuuden suojeluun varaudutaan huolehtimalla kulttuuri- ja kirjastopalveluiden kattavasta saatavuudesta koko maassa sekä aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristöjen suunnitelmallisesta ja pitkäjänteisestä suojelusta." YTS, s. 136

Tällaista ei ole toimipaikkojen sulkeminen ja aineistojen keskittäminen. Puhumattakaan siitä, että arvokasta ja ainutlaatuista materiaalia ei ole turvallisuuden kannalta järkevää keskittää, vaan ne pitää hajauttaa! Kuten nyt onkin. Vahingon sattuessa ei kaikki tieto kaikkoa.

Lisäksi on toki syytä nyt makustella sitä, että Turussa ja Vaasassa siirrytään vain "digitaaliseen toimittamiseen". Älkää ymmärtäkö väärin, digitaalinen toimittaminen on varmasti hyvä keino joihinkin tapauksiin. Ei niihin, mitä itse olen kokeillut. Tästä kirjoitin tänne oman tekstin. Käy tarkistamassa miten viime kerralla meni. Historiatieteellinen - tai jopa monitieteellinen - tutkimus, joka perustuu alkuperäisaineistoihin, saattaa tarvita aineistoja melko paljon. Nyt työn alla olevaa artikkelia varten olen tilannut ja tutkinut noin 20 mappia. Ne digitaalisen toimittamisen mallilla, noin 1 per 2 viikkoa.. verrattuna siihen, että tutkijasaliin sain 10 per päivä.  

Se mikä on selvää, että tiedotteessa on käytössä vanha kunnon muutoksen välttämättömyyden epäpolitisiointi. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole! No tietysti on. Tämä on täysin valintakysymys, ei mitään muuta. Mikä on Kansallisarkiston tehtävä? Säilyttää ainutlaatuinen tieto menneestä ja mahdollistaa sen käyttö? Vai säästäminen ja "digitalisaatio"? Oikeasti tehtävät tietysti löytyy laista Kansallisarkistosta... Mutta ne nyt jättävät tulkinnat vapaaksi.

Kansallisarkiston kohti vuotta 1930 eikun 2030 "strategiakuva" löytyy internetistä. Siinä puhutaan uusista ja monitieteellisistä tavoista. Mihin jäi historiantutkimus? Ei uudessa ja monitieteisessä mitään vikaa ole, mutta ei alkuperäislähteisiin perustuvassa historiantutkimuksessakaan.

Ensimmäinen argumentti välttämättömyydestä: tutkijasaliasiakkaiden määrän lasku. Se on fakta, jonka pystyy lukemaan vuosikertomuksista / toimintakertomuksista. Onko kuitenkaan reilua verrata neljännesvuosisadan takaiseen? Silloin tutkijasali oli auki arkisin joka päivä klo 9-18 ja lauantaisin 9-16, eikä mitään ollut saatavissa online.

Sukututkimukselle relevanttia aineistoa on digitoitu pää punaisena, joka palvelee nykyään isoa määrää tietoa tarvitsevia internetissä. Mitäs noille aukioloajoille on tapahtunut viime vuosien saatossa? Supistuneet radikaalisti, eli mahdollisuudet tutkijasalivierailuihin ovat entisestään heikentyneet. Se on helppo todeta että tutkijasalien asiakasmäärät vähenee, jos toimitetaan vain digitaalisena. Siitä tulee vanha kunnon itsensä toteuttava ennustus. Kun on vähemmän asiakkaita, tarvitaan vähemmän aukioloa, toistetaan joka vuosi.

Toinen argumentti: nykyaikainen dokumentaatio on digitaalista. Toki, paitsi ne jotka on salassapitosyistä vain paperilla. Valtaosa näistä viranomaisten asiakirjoista taitaa olla vielä viranomaisen itsensä vastuulla, ja senkin jälkeen keksittäneen, että ne ovat käyttörajoitettuja. Astiassa saattaa tulla näitä vastaan, jotka on digiä, mutta tietopalvelu vielä viranomaisella, joten niitä ei saa Astiasta yhtään mihinkään. Kansallisarkisto toki digitoi koko ajan, mutta se on hidasta (koska, yllätys-ylläty, se maksaa).

Kolmas argumentti on raha. On selvää, että raha ei puissa kasva ja kaikkeen tarvitaan rahaa. Yksi maailman yhdeksästä ihmeestä on kyllä Senaatti-kiinteistöt tässä sopassa, jossa valtion raha kiertää virastolta toiselle, mutta ei nyt siitä enempää. Nyt pitäisi saada vahva lobbaus rahoituksen puolesta. Millä sivistysvaltiolla on varaa ajaa oma kansallinen muisti sellaiseen jamaan, ettei historian tutkimus saa aineistoa käyttöönsä niin sanotusti ilman muuta? Seinät maksavat, mutta kulttuuriperinnöllä ja sivistyksellä ei ole rahallista arvoa?

Miten on tarkoitus "maakunnissa" tehdä yliopistoissa opinnäytetöitä ja tutkimusta historian alalla, jos analogisiin ei pääse käsiksi ja olisi tarpeen odottaa digitointia - kotelo kerrallaan, jos ei ole erikseen rahoitusta. Kenelläpä kandin tai gradun tekijällä olisi. Tämä on aivan järkyttävän iso kysymys. Kuka tekee suomalaista historiantutkimusta ja millä edellytyksillä?

Itse kannattaisin "dualistista" mallia, jossa ei suoralta kädeltä poisteta mahdollisuuksia. Jos kansalaisella on tarve yhteen digitoituun arkistoyksikköön, tehdään se niin. Jos on tarve tutkimuksessa käyttää paperisia papereita, niin sen pitäisi olla mahdollista yhtä lailla. Eikö tämä nyt ole vain oikein ja kunnollista? Aivan varmasti tutkijoiltakin löytyy tarvittavaa joustavuutta ynnä muuta, jos - tai kun - traditionaalinen jokapäiväinen leipämme arkistossa ei ole mahdollista. 

Kohtahan tätäkin päästään "pilotoimaan" kun Helsingin palvelut toukokuussa aukeaa väistötiloissa.  - Kuinkahan sen kanssa käy. Että voi tilata aineistoja väistötilaan, pitää olla aika varattuna, mutta että voi varata ajan, pitää olla aineisto tilattuna? 

Suomen Historiallinen Seura otti asiaan tuoreeltaan kantaa, joka poiki kyllä paikallismedioissa uutisen jos toisenkin. Toivon lisää avointa vuorovaikutusta ja keskustelua, mikäli nyt minun toiveella tässä yhteydessä on sen suurempaa merkitystä. 

Muistutuksena vielä, että Kansallisarkiston kirjatut arvot ovat: Avoimuus ja luottamuksellisuus, tasapuolisuus ja riippumattomuus. Nämä löytyvät sanana kotisivuiltansa. Entä teoissa?

Rauhankatu, Vanha tutkijasali

 

Eilen oli viimeinen päivä, jolloin Kansallisarkiston vanhaan tutkijasaliin pääsi asiakkaan sisälle. Siellähän alkaa nimittäin täysi remontti. Se kyllä kuulostaa sellaiselta hommalta, että puh huijaa. Vanha osahan on vuodelta 1890, lisäosia 1920-luvulta, uudempi puoli 1970-luvulta. Kerroksia löytyy, olikohan nollasta kahdeksaan. Päärakennuksen historiasta voi lukea täältä lisää.

Oma tutkijanurani alkoi toki taannoin (eli noin 20 vuotta sitten ... ) Kalasataman vieressä, Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä. Siellä puuhailin kandin työn arkistohommat. Ja varmaan kyllä gradunkin valtaosin. Sitten kun siellä lakkasi asiakaspalvelu, niin tietenkin siirryin minäkin Rauhankadulle.

Ja se oli just vanha tutkijasali, joka sitten lopulta vakiintui omakseni. Ja kuvassa oleva pöytä nro 19 oli se paras! Syy tähän oli valaistus, ikkunat jne. ja mahdollisimman pieneksi muodostuva varjo kuvattuun asiakirjaan. Varsinkin väitöstutkimusta tehdessä tuli kyllä istuttua päivä jos toinenkin tutkijasalissa. Silloin muistelen, että vakiintui aika lailla työajoiksi 9-14. Sen jälkeen oli nähnyt niin paljon papereita, ettei mitään enää tajunnutkaan. Väittäriprosessista voi lukea tästä blogista kaikenlaista. Ja väitöskirja tietenkin internetissä!

Väittelyn jälkeenhän pääsin töihin Kansallisarkistoon ja muutaman pätkän jälkeen ihan virkamieheksi. Se oli kyllä hauskaa, kun pääsi katsomaan tekemistä toiselta puolelta. Ja aineiston parissa siellä hyvää työtä kyllä tehdäänkin! 

Nythän olen taas ollut asiakkaan roolissa vajaa kaksi vuotta ja sekin on ollut taas antoisaa. Alkuperäisaineistojen parissa työskentely on sellaista mistä nyt vaan jostain syystä tykkään. Tutkimuksiani voi sanoa hyvällä omatunnolla aineistolähtöisiksi. Pitäisi muuten tässä saada pari artikkeliakin taas kirjoitettua.... niistä lisää toiste.

Eilen vanhassa tutkijasalissa oli paljon vieraita ja paljon tuttuja, niin entisiä kollegoita arkistolta kuin tuttuja tutkijasalista. Kahden kuukauden paussi tulee väkisin ja toukokuussa palvelu jatkuu väistötiloissa seuraavat noin 2,5 vuotta. 

Toivottavasti sen jälkeen saan palata asiakkaana vanhan tutkijasaliin pöytään nro 19. 

Digitaalista hommaa

Tekeepä mieleni kirjoittaa muutama sana Kansallisarkiston digitaalisesta toimittamisesta, joka on nyt ollut Hämeenlinnan toimipaikan aineistojen ensisijainen toimitustapa. 

Kansallisarkiston sivuilla digitaalisesta toimittamisesta todetaan seuraavaa:   

Digitaalinen toimittaminen on Kansallisarkiston tarjoama palvelu, jolla saat tilaamasi tietoaineiston sähköisesti Astia-palveluun, yleensä noin kahden viikon kuluessa tilauksesta.

Digitaalisen toimittamisen puitteissa voi tilata yhden arkistoyksikön kerrallaan. Kaikki, jotka ovat aineistolähtöistä tutkimusta tehneet, tietävät, ettei tämä riitä niin sanotusti mihinkään. Paitsi toki joskus tosi hyvällä tuurilla.. No, yksi kerrallaan siis.

Tämän takia aloin ennakoimaan todella rankasti! 

Jotka ovat juttujani lukeneet tietävät ehkä, että kansanhuoltoministeriön tekemiset ovat kiinnostaneet minua. Hämeenlinnassa on säilössä  Hämeen läänin kansanhuoltopiirin arkisto, joten siihen tartuin. Jotta voisi "joskus 2040-luvulla tms" tutkia vaikka digitaalisena Hämeen läänin kansanhuoltopiirin materiaalien avulla kyseistä järjestelmää, niin olen nyt tilannut digitaalisena sarjaa E Saapuneet asiakirjat. Olen nyt saanut tilatuksi ja toimitetuksi arkistoyksiköt Ea:1-8! Hurraa.

Ensimmäinen oli "great success", eli se digitoitiin ja alla olevasta linkistä voi ihastella viranomaisen kirjeenvaihtoa vuodelta 1939! Seuraavaa putkeen! 

Ea:1 Kansanhuoltoministeriöltä ja lääninhallitukselta saapuneet kirjeet

Mutta mitäs sitten tapahtui. Ea:2 Kansanhuoltoministeriöltä saapunet kirjeet

Aineistolla on käyttörajoitus. 

Rajoituksen peruste

Sisältää viranomaisen henkilörekisterin, jonka sähköinen käyttö tai kopion vastaanottaminen edellyttää käyttäjältä henkilötietojen suojaa koskevien säännösten mukaista oikeutta tietojen käyttöön. (JulkL 16 § 3 mom)

Rajoituksesta seuraa

Kopioiminen kielletty

Mahdolliset digitaaliset ilmentymät ovat nähtävissä vain valvotuissa olosuhteissa

Käyttörajoituksen voimassaoloaika

31.12.1940 - 01.01.2041

Asia selvä? Viranomaisen, eli kansanhuoltoministeriön, alaiselleen viranomaiselle lähettämää viranomaiskirjeenvaihtoa. Näissä ei ole mitään hakemistoa henkilöihin, koska se on diaarissa jotka on sarjassa A Diaarit. Henkilötiedot siis ovat viransuorituksessa tehtyjä allekirjoituksia. Ehkä en vain ymmärrä, kertokaa.

Operaatio jatkuu. Ea:3, sama homma. Ea:4, jossa myös saapuneet kirjeet ovat viranomaisen henkilörekisteri. 

Mutta sitten! Saman sarjan tismalleen samaa kamaa sisältävä Ea:5 onkin julkisesti saatavissa. Hip hei!

Loogisesti Ea:6 ja Ea:7 jatkavat elämäänsä henkilörekisterinä. Puolestaan Ea:8 vaikuttaa aivan paljon järkevämmin rajoitetulta.

Siis kyllähän näihin metamorfoosin kokeneiden saapuneiden asiakirjojen äärelle pääsee "valvoituissa olosuhteissa" eli Kansallisarkiston sisäverkossa. Minua hämmästyttää tässä myös se, että paperisena nämä eivät olleet käyttörajoitettuja.

Mutta nyt hei, Kansallisarkiston päärakennus menee remonttiin ja palvelut siellä kiinni tänä päivänä, kun tätä kirjoitan eli 27.2.2026. Hämeenlinna suljetaan, Turku siirtyy digitaaliseen toimittamiseen, Jyväskylä sama juttu. Että mihinkä sitten pitäis mennä, kun omalta koneelta kirjautuminen ei riitä? 

Työskentelyn aloittaminen ja tavoitteet

Rakentaminen on aina aloitettava taktillisesta heikoimmilla kohdilla eikä työskentelyn suhteen mukavimmilla paikoilla.

• Kenttätyöohjesääntö II (1931)

Yllä oleva sitaattihan on tarkoitettu nimenomaan rakentamisen aloittamiseen, kun puheena on vaikkapa kenttälinnoitettu puolustusaseman tai vastaavan osa. Kun vihollisen tulivaikutus uhkaa, on silloin aloitettava uhanalaisimmasta paikasta. Ei siitä, missä työskentely on helpointa. 

Mielestäni tämän sitaatin voi myös yleistää aika moneenkin työskentelyyn, eikä vain kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Kuinka paljon mukavampaa onkaan aloittaa urakka jostain muusta, kuin "taktillisesti heikoimmasta" kohdasta? 

Pätee myös historian tutkimiseen. Vähän kärjistäen, liikutaanko tutkimusongelman liepeillä, vai käydäänkö syvään ytimeen kiinni. 

Samaan kategoriaan pääsee myös Clausewitz (tai ehkäpä tässä pikemminkin todettava niin, että suomalainen ohjesäännön laatija oli Clausewitzinsä lukenut):

Lähellä olevan tavoitteen tosin saavuttaa helpommin kuin etäisen; mutta jos lähellä oleva tavoite ei meitä tyydytä, tästä ei vielä seuraa, että keskeytys, väliaikainen lepo, auttaisi meitä juoksemaan matkan jälkipuoliskon nopeammin. Lyhyt hyppy on helpompi kuin pitkä, mutta kukaan leveän ojan yli pyrkivä ei silti loikkaa ensin puolella voimalla ojaan

• Carl von Clausewitz

No niin, se siitä. Itsehän juuri en totellut näistä kumpaakaan ja päätin lounastauolla hypätä puolella vauhdilla blogosfääriin.