lauantai 10. joulukuuta 2011

Pieni huomio sotahistorian kirjoittamisesta


Mietinpä tuossa hetkenä eräänä. Perinteistä sotahistoriaa lukiessa lukijan eteen lyödään divisioona toisensa perään, armeijakuntia tuonna ja kokonaisia armeijoita tänne. Mutta mikä vaikutus tällä on? Se vaikuttaa suoraan sodan inhimmillisen puolen näkymään. Siinä missä puhutaan divisioonista, on kyseessä tuhansia miehiä.

Yksiköitä heitetään tuleen ja toisia murskataan. Kenties näin, mutta mistä nämä yksiköt pohjimmiltaan koostuvat? Ihmisistä.

Tämä puhetapa vie mielestäni katsetta pois tappioista, siitä että yksiköt muodostuivat "elävästä voimasta". Vielä ahdistavampaa olisikin lukea miesmäärän tarkkuudella, kuin epämääräisesti yksikköinä ilmaistuna.

Nyt lueskelen Beevorin Normandia 1944 teosta. Tästähän tämä ajatus lähti liikkeelle. Oman hämäryytensä asiaan tietysti tuo vielä sodan osapuolien erilaiset kokoonpanot, eri aselajien määrävahvuudet ja niin edelleen.

Ei sen puoleen, en tiedä miten yksiköiden liikkeitä sitten pitäisi kuvata. Ehkä  vastaus olisikin paremmassa pohjustamisessa: brittein joukkojen määrävahvuudet... Amerikkalaisten... Wehrmachtin, SS:n.. Ymmärsitte varmaan, mitä tarkoitan.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Stalingrad


Luin juuri Antony Beevorin kirjan Stalingrad. Toistamiseen, itse asiassa. Olkoonkin popularisoitu historiateos, on se silti mielestäni ansiokas. Suorat lainaukset on varustettu lähdeviittein, mutta muuten ei. Joka tapauksessa alkuperäislähteitä on työssä käytetty. Ja valtavan inhimillisen tragedian kuvaus on rakennettu melko hyvin molemmat osapuolet, ja siviilit, huomioiden.

Jos kirjaa lukee ajatuksella, en suosittele sitä iltalukemiseksi. Saksan 6. Armeija motitettiin ja tuhottiin. Saksalaiset sotamiehet joko kuolivat vihollisen tuleen, tai kenties vielä useammin kylmyyteen, nälkään ja kulkutauteihin. Mieti siinä sitten: ulkona kolmatta kymmentä astetta pakkasta, päällä improvisoitu talvivarustus (kun varsinaisia ei ollut jaettu), ruokana pieniä kimpaleita jäätynyttä kuolleen hevosen lihaa, puhdasta vettä ei ollut juotavaksi – saati sitten peseytymistä varten.

Entä Stalingradin siviilit? On laskettu, että taistelujen ajan kaupungin raunioissa asui noin 10 000 siviiliä. Stalin ei antanut lupaa evakuointiin kovin herkästi. Saksan Luftwaffe muutti kaupungin kasoiksi romua, rautaa ja murskaa.

Puna-armeijan 62. armeija puolusti Stalinin nimikkokaupunkia ja kärsi myös valtaisat menetykset. Miehiä pakko-otettiin vastamuodostettaviin pataljooniin. Rintaman takana oli Volga, jota pitkin huolto täytyi kuljettaa jokilaivoin ja vastaavin, saksalaisten tykistötulen alla. Tätä armeijaa johti Tsuikov, joka myöhemmin nähtiin Berliiniä valloittamassa.

Pauluksen johtama 6. Armeija motitettiin täysin. Mottiin jäi eri arvioiden mukaan 250 000 -290 000 henkeä, saksalaisia, romanialaisia ja vapaaehtoisia puna-vankeja. Vangiksi jäi kenties 90 000. Sotamiehistä ja aliupseereista kuoli sotavankeudessa noin 95 prosenttia. Ylempien upseereiden osalta esitetään prosenteiksi vain viittä. Moni ei päässyt takaisin. Mutta sama oli
Saksan ottamien neuvosto-sotavankien kanssa, ehkä kolmannes lähes viidestä miljoonasta jäi henkiin (kunnes joutui Stalinin leireille maanpetturuudesta).

Mitä sitten olivat Neuvostoliiton tappiot? Aivan järkyttäviä myös, ja niistä tuskin saadaan koskaan selvää lukua. Ei muuta kuin avorivissä hyökkäykseen, rivi toisen perään! Jos miestä meni, niin miehiä haettiin lisää.

Toinen maailmansota oli aivan käsittämätöntä ihmishenkien hukkaan heittämistä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Tapaus: Vääpeli F


”siirretään pvm:llä 15.8.42 KT-toimistoon ”

Oli elokuun 15. päivä armon vuonna 1942. Linnoitusrakennuspataljoonassa 216 palveluksessa oleva Vääpeli F oli saanut käsiinsä jo kaipaamansa komennustodistuksen. Syynä komennukseen oli siirto toiseen yksikköön, nimittäin Päämajan Linnoitusosaston Kunnossapito- ja tarkastustoimistoon. Tätä siirtoa oli Vääpeli F toivonut jo tovin.

Ja niin Vääpeli F lähti matkaan, jonka toteuttamiseen meni muutamia vuorokausia. Arvatenkin junien kanssa sai ihmetellä, toteutuvatko vaihtoyhteydet vai osuuko vihollisen pommitukset kohdalle. Eikä sen puoleen, Vääpeli F:n linnoitusrakennuspataljoona oli hyökkäysvaiheen mukana edennyt Karhumäen tasalle. KT-toimistoon Myllykoskelle oli pitkä matka.

Tiistai-aamuna, 18.8., kahtakymmentä minuuttia vaille kymmenen, KT-toimiston päivystäjä merkitsi Vääpeli F:n komennustodistukseen hänet ilmoittautuneeksi. Vääpeli F oli päässyt perille uuteen sijoituspaikkaansa Myllykoskelle, takaisin koti-Suomen maankamaralle. Seuraavaksi hänen oli määrä ilmoittautua KT-toimiston päällikölle, insinöörimajuri Kärkkäiselle.

Vääpeli F pääsi lomalle Turkuun heti seuraavana päivänä, mukanaan 100 markkaa lomarahoja. Uutta komennusta täytyi juhlistaa, joten Vääpeli F suuntasi Alkoon ja osti sieltä Jaloviinaa.

Seuraavan iltana, 20.8. konstaapeli tapasi Vääpeli F:n makaamassa jalkakäytävällä paikallisen ravintolan edustalta matkaansaattessa häiriötä ja pahennusta. Humalassa? Kyllä vain. Vääpeli F vietiin putkaan selviämään, josta hänet passitettiin ulos seuraavana aamuna. Saman päivänä kirjoitettiin myös ilmoitus KT-toimiston suuntaan heidän vääpelinsä edesottamuksista.

Paljon puhuva leima, joka oli isketty vääpelin lomatodistukseen (T12840/29)
Loma loppui Vääpeli F:n kohdalta ja edessä oli paluu Myllykoskelle. Arki ei ollut kovin aurinkoinen, sillä jo 30.8. Vääpeli F sai seuraavan komennustodistuksena lyhyen ajan sisään. Hänet komennettiin ”Turun työvoimalautakunnan käytettäväksi”. Vääpeli F:n kouraan lätkäistiin komennustodistuksen ohella littera junamatkalle Myllykoskelta Turkuun. Seuraavan päivänä Vääpeli F tulisi ilmoittautumaan työvoimalautakunnalle Turussa.

”Vapautettu palveluksesta 30.8.42”

Lähteet:
Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste
T12840/29 – Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja –  henkilöasiat 1942.
T12840/32 - Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja –  Loma- ja komennustodistuksia 1942.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ajatuksia


Luin tuossa vihdoin loppuun Peter Englundin teoksen Sodan kauneus ja kauheus, josta olenkin jo aiemmin maininnut. 

Huomasin tekstistä mielenkiintoisia seikkoja, jotka liittyvät – "yllättäen" – omaan intressipiiriini. Ja sehän on nyt ollut laveasti seuraavanlaisia sotahistoriaan, sotalaitoksiin ja sodankäyntiin liittyviä, kuten: linnoittaminen, rakentaminen, työ ja työvoima sodassa.

Nämähän eivät ole mitään uusia asioita. Jo Machiavellin aikaan oli linnoittaminen kova sana: varsinainen tekeminen käsitteen taustalla on tosin hieman muuttunut niistä ajoista, samoin kuin tekniikka sun muut. 

Näistä en kuitenkaan tahdo löytää paljoakaan tutkimusta. Täysin mahdollista on myös, etten ole etsinyt kunnolla – eli oikeilla hakusanoilla.

Englundin kirjan yksi seurattavista hahmoista on William Henry Dawkins, joka palveli ensimmäisessä maailmansodassa insinöörinä Australian armeijassa. Englund kirjoittaa:

”Dawkins panee sotilaansa asianmukaiseen järjestykseen ja jakaa eri ryhmille päivän tehtävät. Osa heistä jatkaa vesiputkien kaivamista maahan. Se ei ole järin kunniakasta, eikä se kelpaisi jymyjutuksi kuvalehteen, mutta se on silti välttämätöntä.”[1]

Siitäkö johtuu, etteivät esimerkiksi rakennustyöt sodassa ole saaneet paljon tutkimusta osakseen?

Otetaan nyt esimerkiksi linnoitusrakennuspataljoonat Suomessa toisen maailmansodan aikana. Uskallan väittää, että tehty työ oli välttämätöntä. Mutta kenties se ei ollut järin kunniakasta? Työmiehet olivat valtaosin pakko-otettuja työvelvollisuuslainsäädännön perusteella. Silti on vaikeata löytää useampaa viittausta heihin. Minulla on sellainen tunne, että tässä on jotain. Jotain, jota täytyy miettiä ja pohtia enemmänkin. 

[1] Englund, Peter: Sodan kauneus ja kauheus, 141.

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Ajatuksen virtaa omasta tutkimuksesta


Kaikki alkoi jo joitakin vuosia sitten, kun luin isoisäni muistelmien käsikirjoitusta.  Käsikirjoituksesta oli otettu kopio kirjoittajan tyttärille, joista yksi on äitini. Lähdin lukemaan ”Ukin kirjaa” (joka on kirjoitettu 1980-luvun puolivälissä) alusta alkaen. Nopeasti huomasin, että sotien aika saa sivumäärällisesti varsin suuren osuuden tekstistä. Sen oli täytynyt olla jotain merkittävää, joitain sellaista joka on vaikuttanut suuresti ja jäänyt mieleen.

Erityisesti jatkosodan osalta ajatteluni herkistyi. Hetkinen, tämä ei ole sellaista sodan kuvausta, mihin yleisesti ottaen on totuttu. Näkökulma on aivan toisenlainen. Tekstin kohteena ei olekaan perinteiset jalkaväkiyksiköt Karjalan kannaksella! Kyseessähän on aivan jotain muuta. Kirjan sisällä temaattinen vaihto on myös vahva, verrattuna talvisotaa käsitelleeseen lukuun. Talvisodassa Ukki oli reserviläisenä pikakiväärinampujana, korpraalina, ja haavoittui käteensä helmikuussa -40. Nyt tekstissä tapahtuneita muisteli joukkueenjohtaja, joka oli oikeutettu kantamaan vänrikin arvoluokkaan kuuluvan sotilasvirkamiehen univormua! Tehtävänä olivat lentokenttätyöt.

Niin, lentokenttätyöt. Mitä se oikein tarkoitti? Mikä oli tämä pataljoona, jossa Ukki toimi joukkueenjohtajana? Tästä se alkoi. Lentokentät olivat äärimmäisen oleellisia ilmavoimien toiminnan kannalta: mitä sitä nyt lentokentällä tekee, jota ei voi käyttää?! Ilmasotaohjesäännössäkin todetaan: Ilmavoimien toiminta perustuu olennaisesti lentokenttiin.[1]

Pikku hiljaa valkeni, että Ukki oli siis palkkatöissä jatkosodan aikana. Aloin miettimään, että mitä se tarkoittikaan olla töissä sodan ajan armeijassa jossain muussa hommassa kuin sotilaana, pappina tai lääkärinä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Aikaisempaa tutkimusta aiheesta on äärimmäisen niukasti, sen huomasin heti alkuun. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918–1944, jossa on omat vakavat puutteensa akateemisen luennan kannalta: kirjoittaja ilmoittaa jättäneen lähdeviitteet ja -luettelon tyystin pois, ”koska se aineiston laadusta johtuen olisi ottanut hyvin runsaasti tilaa”.[2] Tähän teokseen olen silti paljolti tukeutunut, sillä työ on kuitenkin mitä ilmeisimmin tehty huolella. 

Miten sitten saisin selvitettyä, mitä se työ jatkosodan aikaan oli? Vastaus alkoi hahmottua mikrohistoriallisen strategian kautta. Minun pitää itse rakentaa kuva työstä jatkosodassa: tässä on ainutlaatuisena lähteenä käytettävänä Ukin kirja! Oman varsin kallisarvoisen lisän siihen tuo myös sen yksikön, Linnoitusrakennuspataljoona 211:n, sotapäiväkirja, jossa Ukki toimi rakennusjoukkueen joukkueenjohtajana. Samalla kun oma, täysin itsekäs ja henkilökohtainen, kiinnostukseni saisi tyydytystä, tulisi myös laajempi tutkimustehtävä täytetyksi – nimittäin mikrotasolta kumpuava kuvaus sodan aikaisesta rakennustyöstä ongelmine ja haasteineen, ja sen historiakuvan rakentaminen. 

Mielestäni tämä on tärkeää, sillä kaikki puolustuslaitoksen palveluksessa olleet miehet eivät olleet kivääri kourassa asevelvollisuutta suorittaneita jalkaväen sotilaita, tai muutenkaan kenttäarmeijassa. Näen asian niin, että vaikka jatkosodasta on kirjoitettu äärettömän paljon ja tehty tutkimuksia lukemattomia määriä, niin silti sodasta ja sotaakäyvästä kansakunnasta on aspekteja tutkimatta. Olkoon nyt esimerkkinä jatkosodassa rakennustöissä olleet miehet, oli kyseessä sitten palkattu ammattiväki tai työvelvollisuuslain mukaisesti pakko-otettu työvoima.


[1] Ilmasotaohjesääntö (I.S.O.), Puolustusministeriö, Koulutusosasto. Otava, Helsinki 1939 (kokoelma: MPKK Sotamuseo käsikirjasto).
[2] Arimo, Reino: Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisuja 12. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1981, 5.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Sotavangeista


Lisää sotavangeista Linnoitusosaston sotavankikomppanioissa jossain loppuvuodesta 1941 kevääseen -42. Seuraava pätkä on muokattu graduni käsikirjoituksesta. Näkökulma on myös edelleen Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotavankikomppaniasta lähtöisin. Kuten edellisessä tekstissä jo kirjoitin, oli sotavankikomppanioiden muodostamisesta annettu käsky lokakuussa 1941. Sen pohjalta toiminta pyöräytettiin käyntiin.

Työtä vangit joutuivat tekemään paljon ja talven aikana karuissa olosuhteissa. Oli jäätävä pakkanen, töihin mentiin jopa 30 asteen pakkasessa.[1] Tähän aiheeseen oli tosin joulukuussa puuttunut Sotavankileiri N:o 6:n päällikkö kirjeessään, jossa, ettei vankeja tule pitää töissä yli 15 asteen pakkasessa – paitsi jos töitä ei voi tärkeyden tai kiireen takia keskeyttää.[2] Vankien varusteet olivat käytännössä ne, mitkä olivat vangittaessa olleet päällä. Ajoittain vangeille jaettiin räsyjä, joilla he saattoivat varusteitaan paikkailla.[3]

Vankien muona-annokset olivat pienet, mutta kuitenkin riittäväksi lasketut.[4] Joskin kevään 1942 kuluessa todettiin vankien tekevän niin raskasta ruumiillista työtä, että muona-annoksia oli nostettava.[5] Viitanassa L-57 sotavangit lähetettiin nostamaan perunoita perunamaalle vielä marraskuun puolivälissä. Kävi myös niin, että sotavangeille ei saatu leipää lainkaan, ainoastaan jauhoja. Näistä oli vankien itse leivottava leipänsä.[6]

Sairailla ja työkyvyttömillä vangeilla eivät rakennusjoukot tehneet mitään. Yleisenä menetelmänä tilanteen korjaamiseksi olikin sairaiden ja työkyvyttömien vankien vaihtaminen työkykyisiin. Heikossa kunnossa olevat palautettiin sotavankien keskitysleirille, josta mahdollisuuksien mukaan saatiin tehokkaampaa työvoimaa tilalle:

”1 vanki löi puita pilkkoessaan 2 sormeaan poikki. Käytiin vankien keskitysleiriltä vaihtamassa edellä mainittu vanki, sekä 2 muuta sairasta vankia työkykyisiin kolmeen vankiin. ”[7]

LinRP 211:ssa oli vankityövoimasta 13.1.1942 sairaana 38 vankia. Komppanian päällikkö päätti sairaustilanteen parantamiseksi pudottaa sairaiden vankien muona-annoksia. Seuraavana päivänä sotapäiväkirjassa olevan merkinnän mukaan tämä keino toimi, sillä sairaita oli enää ainoastaan 28.[8] Joka tapauksessa myös vangeille myönnettiin vapaapäiviä ja mahdollisuuksia huoltaa itseään ja varusteitaan.[9] Vaikean talven jälkeen määrättiin parannuksia sotavankileirien olosuhteisiin. Kaiken kaikkiaan sotavankikomppanioissa kuoli 945 sotavankia.[10]



[1] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 21.1.1942, SPK 18314, KA(Sörn). Tietysti myös suomalaiset työmiehet joutuivat työskentelemään hurjissa pakkaslukemissa, mutta ero oli varustuksessa.
[2] Sotavankileiri N:o 6:n päällikön everstiluutnantti C.Björklundin kirje, 6.12.1941, 14/VI/15/T19345, KA(Sörn).
[3] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 14.12.1941, SPK 18314, KA(Sörn).
[4] Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939–44.Historiallisia tutkimuksia 250. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 178–181.
[5] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn); Esimerkiksi
[6] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 28.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).
[7] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 4.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).
[8] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn).
[9] Esim. Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 9.2.1942, SPK 18314, KA(Sörn).
[10] Westerlund, 102. Rekisteröityjä neuvostosotavankeja kuoli jatkosodan aikana yli 19 000, Westerlund, 95.

tiistai 6. syyskuuta 2011

"Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä."


Lyhyesti ja hieman sotavangeista.

Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä.[1]

Jatkosodan hyökkäyksen edetessä suomalaiset ottivat sotavankeja melko huomattavan määrän, erään lähteen mukaan noin 56000.[2] Määrä tuli käsittääkseni jonkinlaisena yllätyksenä – mitä näille vangeille tehdään, mihin heidät sijoitetaan? Oli tietenkin perustutettava sotavankileirejä, joihin sotavangit koottiin. Leireiltä oli mahdollista tilata sotavankityövoimaa Päämajan järjestelyosaston kautta.[3]

Oma kiinnostukseni tutkimuksessa kiinnittyy Linnoitusosaston toimiin ja rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että muiden tahojen sotavankityövoiman käyttämisestä en tiedä mitään. Linnoitusosaston sotavankien käytöstä käskettiin kuitenkin seuraavaa. Ensinnäkin sotavankikomppanian vahvuus oli 200 sotavankia, joka jaettiin 10-miehisiin ryhmiin töiden suorittamiseksi. Komppania muodostettiin kolmesta 6 ryhmän joukkueesta sekä erillisestä komennusryhmästä. Komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat olivat suomalaisia ammattimiehiä.[4]

Vuoden 1941 kuluessa kohti loppuaan ja hyökkäyksen pysähtyessä oli uudelleenorganisoitava kenttäarmeijaa ja siinä samalla myös linnoitustyömuodostelmia. Linnoitusrakennuspataljoonien määrä oli marraskuun -41 alussa 51. Kokonaismäärä kuitenkin päätettiin supistaa 32:een. Linnoitusrakennuspataljoonien kaaderia lukuun ottamatta työvoima koostui valtaosin työvelvollisista, jotka työvelvollisuuslainsäädännön velvoittamina oli määrätty töihin. Kaikki nämä ja kenttäarmeijassa olevat poistuivat suoraan kotirintaman tarvitsemasta työvoimasta – yksi syy miesmäärän supistamiselle. Samalla, kun suomalaisia miehiä kotiutettiin, perustettiin korvaavia sotavankikomppanioita. Marraskuussa oli ilmeisesti Linnoitusosaston sotavankikomppanioiden määrä jo 80.[5]

Vangit jaoteltiin ammattiryhmittäin, joten oli ainakin periaatteessa mahdollista koota ammattitaitoisia työmuodostelmia.[6] Mutta koska armeijan toiminnassa vaikuttaa ikuisesti kitka ja sodan sumu, niin vaikeuksia oli tässäkin edessä.

”Kotijoukkojen taholta vankeja leireistä luovutettaessa annetaan myöskin sairaita vankeja, joita ei suostuta ottamaan takaisin, vaikka ei muodostettavissa vankikomppanioissa sellaisilla yksilöillä mitään tehdä. […] Aikaisemmin on myös Linnoitusosasto saanut oikeuden valita ammattimiehiä sotavankileiristä Viipurista, mutta nyt ei kuitenkaan sotavankileirin taholta suostuta siihen, että saataisi vaihtaa tavallisia vankeja n.s. ammattimiehiin.”[7]

Sotavangeilla teetettiin esimerkiksi tietöitä. Isoisäni toimi joukkueenjohtajana LinRP 211:lle alistetussa sotavankikomppaniassa. Vuoden 1942 alussa (tai 1941 lopussa) kyseinen komppania määrättiin tietöihin Tokariin, noin 10-15 kilometriä Syväristä pohjoiseen. Tien pituudeksi tuli noin 35 kilometriä ja suomalaisen työnjohdon alaisuudessa työn teki sotavankikomppania (n. 200 sotavankia, kuten todettiin aiemmin). Isoisäni muistelee: ”Saavutimme näiden sotavankien avulla parempia tuloksia kuin jotkut muut yksiköt suomalaisten työvelvollisten avulla.”[8] Joissain tilanteissa saattoi varmasti ollakin näin.



[1] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje 5. Lin.korj.pajan päällikölle 25.11.1941, 14774/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).
[2] Manninen, Ohto: Sotavangit ja sotavankileirit. Luvussa: Päämaja hallintoviranomaisena. Teoksessa: Maanpuolustuskorkeakoulun historian laitos (toim.): Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXV:6: Jatkosodan historia 6. Meri- ja ilmapuolustus, hallinto ja sotatalous, huolto ja aselajit, kotijoukot. WSOY, Porvoo 1994, 281.

[3] Päämajan järjestelyosaston päällikön eversti S.Isaksonin kirje 8.10.1941, 10207/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).
[4] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin käsky sotavankien käyttämisestä Linnoitusosaston johtamissa töissä 6.10.1941, 9762/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).
[5] Muistio neuvottelusta eversti Bonsdorffin virkahuoneessa 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529, KA(Sörn).
[6] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje sotavankikomppanioista 16.10.1941, 10639/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).
[7] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje Päämajan järjestelyosastolle 16.11.1941, 13757/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).
[8] Mäkinen, 194.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Ensimmäisestä maailmansodasta

Luin taannoin Peter Englundin teoksen Sodan kauneus ja kauheus. Kirjahyllyni historia-osiota tuijotellessa katseeni kohdistui uudemman kerran kyseiseen opukseen, joten otin kirjan käteeni - tämän voisin lukea uudestaan.

Kuten Englund itse toteaa, kyseessä on "215 lyhyttä lukua ensimmäisestä maailmansodasta". Englund kuljettaa muutaman sivun mittaisilla luvuilla sodan läpi, tuoden eteen 19 erilaista ihimiskohtaloa. Tyyli on proosallinen, dramatisoitu, mutta kaikki "perustuu näiden henkilöiden jälkeensä jättämiin erilaisiin dokumentteihin", kuten Englund itse johdannossa (s. 6) toteaa. Eikä tätä lie syytä olla uskomatta, kaikki löytyvät lopun lähde- ja kirjallisuusluettelosta - lähdeviittaukset tosin puuttuvat.

En tässä kerro enempiä, suosittelen vahvasti luettavaksi!

Omassa historian tuntemuksessani ensimmäinen maailmansota muodostaa melko hämärän alueen. Olen yrittänyt paikkailla tietämystäni, mutta suomenkielistä perusteosta en syystä tai toisesta ole saanut luettua. Enhän edes tiedä mikä se on, vai onko sellaista? Lisäksi lukemistoni painottuu edelleen vahvasti toisen maailmansodan aikoihin.

Ensimmäisen maailmansodan mylleryksistä olisi syytä tietää enemmän. Itsenäistyihän Suomikin kyseisen maailmanpalon pyörteissä.

maanantai 22. elokuuta 2011

Klassikoista

Tuli tuossa luettua poliittisen historian syventäviin opintoihin kuuluvaa tenttiä varten kuusi teosta klassikon statuksella. Ensimmäisenä listalla oli Aristoteleen Politiikka, joka on kirjoitettu ilmeisesti noin 330 luvulla eKr., joten serkkuni sanoja lainaten aiheessa mentiin "way back" historiaan.

Osa Aristoteleen aiheista oli varsin ajankohtaisia. Esimerkiksi kysymys siitä, mikä on paras valtiomuoto hyvän elämisen mahdollistajana. Edelleen ajankohtainen kysymys verrattuna esimerkiksi Libyaan ja muihin myllerryksen vallassa oleviin valtioihin. Miten voidaan taata paras mahdollisuus kansalaisille hyvään elämään? Ei mikään kevyt kysymys. Oma vastaus on demokratia, joka nousee omasta kansasta ja omasta kulttuurista - sen maahantuonti ei helpolla onnistu.

Mutta mikä tekee klassikoista klassikoita? Yksi voisi olla se, että aiheet ja kysymykset koskettavat jollain tavalla lukijoita vuodesta, vuosikymmenestä, -sadasta tai -tuhannesta riippumatta. Muita syitä löytyy myös, ei epäilystä siitä!

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Huteja, mutta silti osumia

Olen pistänyt taas arkistotyöt omalta osaltani käyntiin. Keuhkot alkavat taas täyttyä arkistopölystä.

Hieman arkistotyöskentelystäni:
- Aivoähky iskee kohtuuttoman nopeasti
- Sormet kärsivät
- Arkistopöly aivastuttaa

Mutta silti se on äärimmäisen kiehtovaa! Ensimmäinen vaihe on jotain kautta saada selville, mikä voisi olla se arkistonmuodostaja, jonka papereita pitäisi etsiä. No, graduni kronologiassa ensimmäinen osa on helppo: Linnoitustoimisto. Siitä vaan etsimään http://kronos.narc.fi/aarre/aarre.php

Työteliäs ja eniten aikaa vievä vaihe on arkistomappien läpikäyminen. Etukäteen on mahdoton tietää, löytyykö papereista jotain relevanttia vai meneekö kaikki hutien puolelle. Mutta silti, välillä nuo huditkin ovat osumia (ja 100 % varmuudella myös kääntäen). Vaikkakaan ei suoraan tämän tutkimistyön kannalta.

Esimerkki hudista, joka oli myös osuma.

Lainataanpa tässä Päämajan komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E.Tuompon kirjettä joukoille 18.8.1941.

”Eräässä rykmentissä nautti 15.8.41 n. 50 aliupseeria ja miestä viholliselta sotasaalina saaduista tynnöreistä nestettä, jota luulivat spriiksi. Neste oli kuitenkin etyleenikloriidia, joka on voimakasta myrkkyä pienissäkin erissä nautittuna. Vuorokauden kuluttua oli näistä miehistä kuollut 14 ja 19 oli heikossa tilassa sairaalassa sekä loput joukko-osastossa sairaina."

Kertoo omaa kieltään (myös) suomalaisista sotajoukoista. Vertaapa esimerkiksi Beevorin Berliini 1945 ja puna-armeijan janoisiin. Kiinnostava ja jollain tapaa yleisen kontekstin luomisen palanen.

Toinen esimerkki. Ensiksi vaikutti, että ei tästäkään ole mitään hyötyä - kirje koskien autojen käyttöä muonien kuljetuksessa. Mutta katsopa kehveliä, kun silmäilin Linnoitusrakennuspataljoona 211:n komentajan ltn. Rissasen vastausta VII Armeijakunnan esikunnan osasto 4. päällikön mouhotukseen, niin sieltä löytyikin aivan oleellista tietoa. Nimittäin pataljoonan työmaiden sijainti, sekä näiden muonavahvuudet. Näitä tietoja en ollut mistään paljon oleellisemmalta vaikuttaneesta dokumentista vielä löytänyt.

Arkistojen Sherlock kuittaa.

tiistai 3. toukokuuta 2011

Syyt ja seuraukset historiankirjoituksessa

Olen tässä viime aikoina lukenut (taas) historiankirjoituksen metodologista kirjallisuutta. Tällä kertaa brittiläisen John Toshin kirja The Pursuit of History nostatti aivomyrskyn. Vaivuin syvälle ajatuksiini erinäisten kysymysten parissa. Joskin olen jo palannut maailman pinnalle, en kuitenkaan lopullisia vastauksia ole saanut aikaan. Lohdutan itseäni sillä, että lopullisia vastauksia, tai totuuksia, ei taida ollakaan. Kuten Allan Megill totesi teoksessaan Historical Knowledge, Historical Error, sivulla 77:

“For it seems obvious that the truth will never be discovered”.

Mutta se, mikä aivojumppaa nyt aiheutti (aiheuttaa edelleen) on syy ja seuraus, causes and consequences. Mitä tarkoittavat syyt ja seuraukset historian tutkimuksessa? Kumpi on tärkeämpi, vai voiko jakoa edes tehdä? Ja aivan erityisesti: millainen on oma suhtautumiseni syihin ja seurauksiin historiantutkimuksessa?

Eikä vielä sekään riitä. Kuinka perusteellisesti voi argumentoida syy-seuraus –suhteita? No mutta niin, sehän riippuu taas kontekstista ja siitä, mikä on argumentoinnin kohteena. Yksinkertaisella tasollahan tämä on melko selkeä juttu. Tapahtui x syystä a ja seurauksella b. Omien intressieni joukosta harvemmin näin selkeitä yksinkertaistuksia voi tehdä. Eikä kyllä niin, että haluaisinkaan.

Minua myös hieman epäilyttää tiukat syy-seuraus –suhteet. Tämä johtuu varmasti siitä skeptisyydestä, että lopullisia totuuksia ei historiassa juurikaan voi esittää. Varmuudella voi ainoastaan argumentoida perusteellisesti siitä, miten mahdollisesti oli. Näin on varsinkin silloin, kun astutaan ulos perinteiseltä tapahtumahistorian alueelta. Mieluummin taitaisin puhua mahdollisista syistä ja seurauksista, joihin edellä mainitut saattoivat vaikuttaa.

Pitäisikö ennemmin puhua osa-syistä ja osa-seurauksista? Niin useat seikat ovat kietoutuneet ja punoutuneet toisiinsa monella eri tasolla ja monella eri tavalla. Lontoon slangin sana ”intertwine” kuvaa tätä äärimmäisen hyvin.

Syitä voi olla monia, mutta seurauksia voi olla kahdenlaisia: tarkoitettuja ja tarkoittamattomia. Tämän lisäksi on vielä välittömiä ja välillisiä seurauksia, seuraukset heti ja seuraukset myöhemmin. Millä perusteilla voi väittää näitä vastaparien jälkimmäisiä seurauksia? Ja myös: jos tavoitteita ei ole kirjattu ylös, miten voi tietää toimijoiden intentioita?

Hypätään seuraavaksi esimerkkiin, jota mietin omasta gradustani nousten. Ryhdyin hahmottelemaan syitä ja seurauksia sille tapahtumalle, kun isoisäni V.V. Mäkinen palkattiin Linnoitustoimiston Tarkastustoimistoon tammikuun alussa 1941. Nopealla mietinnällä primääri syy tähän nousee vaivatta: Linnoitustoimisto tarvitsi ammattitaitoista työvoimaa. Ja toiselta puolelta katsottuna syy oli myös selkeä: V.V. tarvitsi töitä. Nämä voisivat siis olla yksinkertaistetut osa-syyt.

Mutta mitä kaikkia seurauksia tällä olikaan? Ensimmäiset seuraukset ovat melko selkeitä, Linnoitustoimisto sai ammattityövoimaa ja V.V. sai Teollisuuskoulusta valmistuttuaan nopeasti työpaikan. Osa-seurauksena puolustusvoimat menettivät elävää voimaa taistelujoukoista ja vastaavasti V.V:n sodasta tuli poikkeuksellinen. Näitähän löytyy, mutta kuinka pitkälle on mahdollista ja tarpeellista mennä?

Varmasti on selvää vain se, että seurauksista taaksepäin lähtevä argumentointi voi olla turhan determinististä. Voi käydä niin, että hakemalla haetaan seuraukselle sopivia syitä. Onhan silläkin tekniikalla toki mahdollisuutensa, mutta itse tahtoisin kyseistä välttää.

Ydinkysymys kuitenkin se: onko mahdollista määritellä, kummat ovat historiallisessa tutkimuksessa ”tärkeämpiä”, syyt vai seuraukset? Jatkokysymys tästä on yhtä oleellinen: onko tällaiselle määritellylle mitään syytä?

torstai 31. maaliskuuta 2011

Sosiaalinen media

Olen tässä viime aikoina lukenut viestinnän tenttiä varten kolme kirjaa verkkoviestinnästä, sosiaalisesta mediasta ja niin edelleen.

Täytyy todeta, että kehitys on ainakin ollut nopeaa! Verkkoviestintäkirjan ensimmäinen painos (se, jonka lukaisin) on vuodelta 2006. Sitä lukiessa saattoi miettiä tuon ajan tulevaisuuden näkymiä jälkiviisaasti ja joidenkin osalla todeta: "eihän se nyt ihan noin mennyt" Mielenkiintoista kuitenkin!

Toisessa opuksessa taas todettiin, että web 2.0 on keksitty juttu - netti on aina ollut sosiaalinen media!

Oli sosiaalinen media sitten uusi tai vanha juttu, niin ei sitä ole syytä väheksyä. Vaikka nimitys onkin mielestäni jokseenkin hassu. Onhan tämäkin blogiteksti osa web 2.0 hässäkkää!

torstai 3. maaliskuuta 2011

Ruotsin sotilasmahti

Otsikkoon viitaten: sellainen oli, esimerkiksi 1700-luvun alussa. Ruotsi oli valloittanut laajoja alueita vuoteen 1709 mennessä. Ja kuten arvata saattaa, seuraavana todellisena vastuksena oli Pietari I Venäjä. Luin tuossa mielenkiintoisen kirjan aiheesta, nimittäin ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin Pultavan. (Kaikki tämän tekstin viittaukset ko. kirjaan, ellei toisin mainita.)

Pultavan kaupunki sijaitsi jossain nykyisen Ukrainan alueella ja Ruotsin armeija oli piirittänyt sen. Tsaarin armeija puolestaan oli perääntynyt useita kertoja todellisista suurista taisteluista, mutta oli nyt valmistautunut. Ruotsalaisten ja venäläisten leirit olivat lähekkäin. Ja se sota, joka oli käynnissä, tunnetaan historiankirjoituksessa Suurena Pohjan sotana.

Ruotsin armeijan taisteleviin joukkoihin kuului kesäkuussa 1709 noin 24 300 miestä. Vastapuolen leirissä taistelijoita oli noin 30 000. Näiden lukujen lisäksi oli huomattava määrä muuta populaatiota, kuten upseerien vaimoja sekä työläisiä kaikenlaisiin hommiin.

Ruotsin armeija oli kulkenut pitkän matkan, ja tuon ajan kulkuneuvot huomioon ottaen ei liene yllätystä siinä, että armeijan huolto muodostui haasteeksi. Huoltokolonnat käsittivät tuhansia hevosten vetämiä vaunuja. Tavoitteena oli toki, että valloitettu alue ylläpitää armeijan. Näin vältyttiin kotimaan aatelisten turhalta rasitukselta.

Ruotsin armeijan huolto oli heikoissa kantimissa, muona ja ammukset olivat loppumassa. Kaarle-kuningas XII lopulta päätti, että hyökättävä on! Venäjän armeija piti lyödä, että oma armeija pääsee ulos vaarallisesta tilanteesta. Päätöksen tukena oli myös aikaisempi taistelu, jossa vähälukuisempi karoliiniarmeija oli lyönyt tsaarin joukot.

Tuon ajan armeijan manööverit olivat erittäin tiukasti sidottuja ordre de batailleen, taistelujärjestykseen. Joukko-osastojen sijoitukset määrättiin tarkasti ja ukot etenivät esimerkiksi paririvissä kohti vihulaista. Siinä kun marssitaan rivissä kohti lukumääräisesti vahvempaa vihollista, jolla on eri kokoluokan tykkejä sekä musketteja vastassa, niin voi kuvitella mitä jälkeä tulee.

Ruotsin sodanjohto laski yllätys ja aloite momentin varaan. Yllätys meni mönkään, mutta aloite säilyi joten alkurytäkässä ruotsalaiset pääsivätkin ensimmäisten linnoitusten ohitse tappelemaan. Seurauksena oli kuitenkin katastrofi, kuningas menetti armeijastaan kaatuneina tai kadonneina 35 prosenttia taisteluun osallistuneista noin 20 000 jalka- ja ratsuväensotilaasta. Totaaliset tappiot voidaan laskea lähes 50 prosenttiin.

Ruotsin armeija irtaantui taistelusta ja perääntyi. Perääntymisreitti johti kohti leveää Dnepr-jokea. Ylitystä ei ollut valmisteltu. Useat, jotka lähtivät uimaan yli, hukkuivat. Monet sotilaat kyhäsivät lauttoja ties mistä. Kuningas seuralaisineen kuitenkin evakuoitiin joen ylitse. Loput antautuivat vangiksi, kun tsaarin armeija sulki motin.

Taustalla tässä tappiossa oli epäilemättä osatekijänä venäläisten sotajoukkojen täydellinen aliarvioiminen. Kuulostaisiko tutulta muutamassa muussakin tappeluksessa?

lauantai 26. helmikuuta 2011

Historical knowledge

For it seems obvious that the truth will never be discovered.

(Megill, Allan: Historical Knowledge, Historical Error. A contemporary guide to practice. The University of Chicago Press, Chicago and London 2007, 77.)

So, let us forget the truth.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Johtolankoja

Päivitetty 16.10.2011 - lähdeviitteet lisätty.

Tarkoituksenani on gradussani soveltaa Carlo Ginzburgin artikkelissa Johtolankoja esittelemää johtolankaparadigmaa. Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva paradigma kehittyi kaikessa hiljaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Ja vaikka monet ovat mallia käyttäneet, ei siitä silti ole koskaan esitetty ”suoranaista teoriaa”. Esittelen lyhyesti ja pintapuolisesti johtolankaparadigman perusteita Ginzburgia mukaillen.


Ginzburg lähtee liikkeelle Giovanni Morellista ja hänen metodistaan vanhojen taulujen tekijöiden nimeämiseksi. Morelli näki ongelmaksi sen, että vanhojen taulujen tekijöiden nimeäminen oli epäselvää. Myös väärennösten kohdalla oli tärkeää saada totuus ilmi, onko mestari itse maalannut taulun? Ratkaisun hän esitti löytyvän seuraavasti. Pienet yksityiskohdat, joihin ei yleensä kiinnitetä sen enempää huomiota, paljastavat. Helpoiten tunnistettavia yksityiskohtia oli myös helpoin jäljitellä. Pienten yksityiskohtien, johtolankojen avulla saattoi asiantuntija tunnistaa merkit.[1]

Mielenkiintoinen esimerkki on Arthur Conan Doyle ja erityisesti hänen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes, jonka johtolankojen tulkinta ja yhdisteleminen toisiinsa oli vertaansa vailla. Olkoonkin, että kyse on fiktiivisestä hahmosta, on johtolankaparadigmassa havaittavissa selkeästi salapoliisitoiminnan piirteitä. Ginzburg löytää selviä yhteyksiä Morellin ja Conan Doylen ajattelumallien välillä, eräässä tarinassa Sherlock Holmes jopa soveltaa Morellin metodia.[2]

Kolmantena esimerkkinä Ginzburg mainitsee Sigmud Freudin ja erään hänen tutkielman, jossa on suorat viittaukset Morelliin ja hänen metodiinsa. Ginzburg esittää, että Morellin vaikutus nuoreen Freudiin ja psykoanalyysin kehittämiseen löytyi siitä seikasta, että: ”Morelli esitteli tulkintamallin, joka perustui erottaviin tekijöihin, marginaalisiin, paljastavina pidettäviin ominaisuuksiin.”[3] Yhteistä kaikille kolmelle oli koulutus lääketieteellisestä semiotiikasta, jota seikka Ginzburg pitää oleellisena. Oleellisin yhteneväisyys kuitenkin löytyy siitä, että jokaisen kolmen edellä mainitun, Morellin, Freudin ja Sherlock Holmesin, metodeissa ”äärimmäisen pienet yksityiskohdat ovat avain syvempään todellisuuteen.”[4]

Perusteita johtolankaparadigmalle Ginzburgin mukaan löytyy myös siitä, että ihminen on ollut metsästäjä. Metsästäjä on oppinut pienimmistäkin vihjeistä tulkitsemaan tapahtuneita ja ennakoimaan, mihin suuntaan kannattaa suunnata. On syntynyt kyky, jonka avulla metsästäjät voivat näennäisesti merkityksettömien johtolankojen pohjalta muodostaa erittäin moniulotteinen kokonaisuus.[5] Oleellista artikkelissa lienee se, että Ginzburg tahtoo osoittaa johtolankaparadigman vaikuttaneen jo pitkään. Artikkelissaan Ginzburg ei kuitenkaan tarkastele muita mikrohistorian aspekteja.

Johtolankana minulla on isoisäni muistelmateos. Poikkeuksellinen kokonaisuus, joka kertoo yhden miehen tarinan. Johtolangan näen tässä tapauksessa myös monitasoisena. Ensimmäinen taso kuljettaa vuosien 1940–44 läpi ja sitä johtolankaa seuraten voi rakentaa kuvaa liikkeistä ja komennuksista. Yleisemmällä tasolla rakennettu kuva sodan aikaisista toimista auttaa myös laajentamaan historiakuvaa siitä, minkälainen sota oli mahdollinen.

Syvemmälle tasolle kaivautuen ja laajemman johtolangan osittaminen entistä pienimmäksi, mutta kuitenkin toisiinsa kiinteissä yhteyksissä oleviin osiin, mahdollistaa erittäin tarkalla luvulla myös uusien äärimmäisen pienien yksityiskohtien havaitsemisen. Näitä pieniä johtolankoja seuraamalla uskon löytäväni esimerkkejä tutkimuksen kannalta kiinnostavista seikoista, esimerkiksi rationalisoinnista ja organisoinnista. Näiden johtolankojen eritteleminen tarkasti tässä vaiheessa on äärimmäisen haastavaa, sillä lukutarkkuus ei ole vielä syventynyt vaadittavalle tasolle. Yhden mahdollisen johtolangan voin kuitenkin esitellä, vaikka en vielä tiedä aionko työssäni koskettaa sosiaalisten suhteiden aihetta.

Minä sen sijaan olin vain luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, jota monet aktiiviupseerit halveksivat. Minulla oli oikeus käyttää siviilipukua, ja kun tiesin joutuvani komentajan puhutteluun, puin päälleni siviilivaatteet.[6]

Joka tapauksessa johtolankaparadigmassa kiehtoo sen asettamat vaatimukset tutkijalle (sekä rinnastaminen Sherlock Holmesiin). Lähdeaineistosta täytyy pystyä määrittelemään, mitkä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, joita voi sanoa johtolangoiksi, ja joita kannattaa lähteä seuraamaan. Uskon myös johtolankaparadigman soveltavan käytön sopivan aineistooni.


[1] Ginzburg, 37–38.
[2] Ginzburg, 39–40.
[3] Ginzburg, 41–44.
[4] Ginzburg, 44.
[5] Ginzburg, 45–46.
[6] Mäkinen, 207