Erään sotamiehen kohtalo

Oli marraskuun 25. päivä vuonna 1942. Puoli kuuden aikaan illalla lähtivät sotamies Hakulinen yhdessä sotamiesten Rouhennon sekä Törrösen ja maanviljelijän pojan Leon kanssa reellä liikkeelle. Leo oli ilmeisesti apupoikana, hän oli reilua kahta viikkoa aiemmin täyttänyt kolmetoista vuotta. Ulkona oli lumista ja talvista, aurinko oli jo laskenut.

Hakulinen ajoi rekeä kohti Simolan tietä, jossa Törrönen ja maanviljelijän poika jäivät pois kyydistä ja menivät Nutikan kylässä sijaitsevaan Sunin taloon. Toiset jatkoivat matkaansa kohti Simolan asemaa. Hakulinen sanoi tulevansa hakemaan Törrösen ja Leon paluumatkallaan.

Kymmenen aikaan illalla Hakulinen ajoneuvoineen tuli hakemaan Törrösen ja Leon. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hevonen yht’äkkiä kaatui jyrkässä alamäessä. Hakulinen hyppäsi heti reestä irrottamaan hevosta valjaista. Hakulinen tarkasti hevosen kunnon. Satoi lunta. 

”Taitaa tulla kylmä”, Hakulinen virkkoi.

Sotamies Törrönen päätti lähteä välittömästi maanviljelijän pojan kanssa viemään tapahtuneesta tietoa yksikköön. Sotamies Hakulinen jäi yksin hevosen kanssa. Kuljettuaan noin sata metriä kuului takaapäin huuto. ”Älkää menkö taikka ammun teidät!” Huutaja oli Hakulinen. 

Törrönen ja Leo kulkivat jalkaisin yksikköön, 10.Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan, joka oli koottu hermotoipilaista. Välittömästi sen jälkeen kun jalankulkijat olivat päässeet yksikköön ja kertoneet tapahtumasta, lähti neljän miehen ryhmä hevosella kohti tapaturmapaikkaa. Sotilasarvoltaan vanhimpana oli korpraali Siikola. 

Ryhmä saapui tapahtumapaikalle puoli yhdeltä yöllä, haverista oli kulunut aikaa noin kaksi tuntia. He näkivät hevosen makaamassa tiellä, mutta sotamiehestä ei ollut havaintoakaan. Osasto ryhtyi tutkimaan ympäristöä, josko Hakulinen löytyisi. Korpraali Siikola huomasikin melko pian tiellä vastasataneeseen lumeen painautuneet jalanjäljet.

Osasto lähti seuraamaan jälkiä taskulampun valossa. Noin kolmensadan metrin jälkeen jäljet kääntyivät yht’äkkiä pois tieltä sen vieressä olleeseen riiheen. 

Astuessaan kohti riihen katosta osui lampun valokeila johonkin. Sotilashenkilö riippui kaulastaan nahkahihnassa, joka oli riihen oven pielessä olevassa naulassa kiinni. Siikola valaisi näkyä taskulampulla tarkemmin ja saattoi todeta, että kyseessä oli samainen sotamies, jota he olivat etsineet. Siikola koetteli kädellään kaula- ja rannevaltimoita, ei pulssia. 

Sotamiesten Laine ja Ruohonen kanssa Siikola leikkasi veitsellään nahkahihnan poikki ja kantoivat ruumiin rekeen. Osasto lähti liikkeelle ja saapui takaisin yksikköön noin puoli kaksi. 

Komppanian päällikkö totesi Hakulisesta seuraavaa: ”Luonteeltaan stm. Hakulinen oli hyvin äkkipikainen, työstä joka ei ollut hänelle mieleen kieltäytyi usein sitä tekemästä. Henkilöön, johon hän suuttui lupasi melkein aina tappaa.”

***

Edellä ollut tarina on tosi. Tai niin ”tosi”, kuin mitä historian kirjoitus lähteisiin pohjautuen voi olla. Lähteenä koko tekstille toimi Hakulisen kuolemansyyn tutkinnan johdosta tehty kuulustelupöytäkirja.

Erästä mappia selatessa tämä tapahtuma sattui silmiini ja pisti miettimään ja päätin ottaa sen muistiinpanona ylös, jonka otsikoksi kirjoitin: ”Surullinen tarina”. Erityisesti tuo komppanian päällikön loppukaneetti laittoi miettimään. Koko tapahtuma purkitettiin siihen, että kyseinen sotamies vain oli niin äkkipikainen, että tappoi itsensä. Eikä edes ollut päissään.

Kuulustelupöytäkirjat ovat oikeastaan ainoa virallinen lähde sodan ajalta, joissa kuuluu tavallisten rivimiehien ääni. Näissä olisi mahdollisuus mielenkiintoiseen mikrohistorialliseen tutkimukseen mukaillen ajatusta alistamisen arkistoista.[1]

 

Lähteet

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste: T12840/30. KT-toimiston salaista ja yleistä kirjeistöä 1942.

---

[1] Tästä lisää Matti Peltosen esipuheessa teoksessa: Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus, Helsinki 2007.

Johtolankoja

Päivitetty 16.10.2011 - lähdeviitteet lisätty.

Tarkoituksenani on gradussani soveltaa Carlo Ginzburgin artikkelissa Johtolankoja esittelemää johtolankaparadigmaa. Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva paradigma kehittyi kaikessa hiljaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Ja vaikka monet ovat mallia käyttäneet, ei siitä silti ole koskaan esitetty ”suoranaista teoriaa”. Esittelen lyhyesti ja pintapuolisesti johtolankaparadigman perusteita Ginzburgia mukaillen.

Ginzburg lähtee liikkeelle Giovanni Morellista ja hänen metodistaan vanhojen taulujen tekijöiden nimeämiseksi. Morelli näki ongelmaksi sen, että vanhojen taulujen tekijöiden nimeäminen oli epäselvää. Myös väärennösten kohdalla oli tärkeää saada totuus ilmi, onko mestari itse maalannut taulun? Ratkaisun hän esitti löytyvän seuraavasti. Pienet yksityiskohdat, joihin ei yleensä kiinnitetä sen enempää huomiota, paljastavat. Helpoiten tunnistettavia yksityiskohtia oli myös helpoin jäljitellä. Pienten yksityiskohtien, johtolankojen avulla saattoi asiantuntija tunnistaa merkit.[1]

Mielenkiintoinen esimerkki on Arthur Conan Doyle ja erityisesti hänen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes, jonka johtolankojen tulkinta ja yhdisteleminen toisiinsa oli vertaansa vailla. Olkoonkin, että kyse on fiktiivisestä hahmosta, on johtolankaparadigmassa havaittavissa selkeästi salapoliisitoiminnan piirteitä. Ginzburg löytää selviä yhteyksiä Morellin ja Conan Doylen ajattelumallien välillä, eräässä tarinassa Sherlock Holmes jopa soveltaa Morellin metodia.[2]

Kolmantena esimerkkinä Ginzburg mainitsee Sigmud Freudin ja erään hänen tutkielman, jossa on suorat viittaukset Morelliin ja hänen metodiinsa. Ginzburg esittää, että Morellin vaikutus nuoreen Freudiin ja psykoanalyysin kehittämiseen löytyi siitä seikasta, että: ”Morelli esitteli tulkintamallin, joka perustui erottaviin tekijöihin, marginaalisiin, paljastavina pidettäviin ominaisuuksiin.”[3] Yhteistä kaikille kolmelle oli koulutus lääketieteellisestä semiotiikasta, jota seikka Ginzburg pitää oleellisena. Oleellisin yhteneväisyys kuitenkin löytyy siitä, että jokaisen kolmen edellä mainitun, Morellin, Freudin ja Sherlock Holmesin, metodeissa ”äärimmäisen pienet yksityiskohdat ovat avain syvempään todellisuuteen.”[4]

Perusteita johtolankaparadigmalle Ginzburgin mukaan löytyy myös siitä, että ihminen on ollut metsästäjä. Metsästäjä on oppinut pienimmistäkin vihjeistä tulkitsemaan tapahtuneita ja ennakoimaan, mihin suuntaan kannattaa suunnata. On syntynyt kyky, jonka avulla metsästäjät voivat näennäisesti merkityksettömien johtolankojen pohjalta muodostaa erittäin moniulotteinen kokonaisuus.[5] Oleellista artikkelissa lienee se, että Ginzburg tahtoo osoittaa johtolankaparadigman vaikuttaneen jo pitkään. Artikkelissaan Ginzburg ei kuitenkaan tarkastele muita mikrohistorian aspekteja.

Johtolankana minulla on isoisäni muistelmateos. Poikkeuksellinen kokonaisuus, joka kertoo yhden miehen tarinan. Johtolangan näen tässä tapauksessa myös monitasoisena. Ensimmäinen taso kuljettaa vuosien 1940–44 läpi ja sitä johtolankaa seuraten voi rakentaa kuvaa liikkeistä ja komennuksista. Yleisemmällä tasolla rakennettu kuva sodan aikaisista toimista auttaa myös laajentamaan historiakuvaa siitä, minkälainen sota oli mahdollinen.

Syvemmälle tasolle kaivautuen ja laajemman johtolangan osittaminen entistä pienimmäksi, mutta kuitenkin toisiinsa kiinteissä yhteyksissä oleviin osiin, mahdollistaa erittäin tarkalla luvulla myös uusien äärimmäisen pienien yksityiskohtien havaitsemisen. Näitä pieniä johtolankoja seuraamalla uskon löytäväni esimerkkejä tutkimuksen kannalta kiinnostavista seikoista, esimerkiksi rationalisoinnista ja organisoinnista. Näiden johtolankojen eritteleminen tarkasti tässä vaiheessa on äärimmäisen haastavaa, sillä lukutarkkuus ei ole vielä syventynyt vaadittavalle tasolle. Yhden mahdollisen johtolangan voin kuitenkin esitellä, vaikka en vielä tiedä aionko työssäni koskettaa sosiaalisten suhteiden aihetta.

Minä sen sijaan olin vain luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, jota monet aktiiviupseerit halveksivat. Minulla oli oikeus käyttää siviilipukua, ja kun tiesin joutuvani komentajan puhutteluun, puin päälleni siviilivaatteet.[6]

Joka tapauksessa johtolankaparadigmassa kiehtoo sen asettamat vaatimukset tutkijalle (sekä rinnastaminen Sherlock Holmesiin). Lähdeaineistosta täytyy pystyä määrittelemään, mitkä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, joita voi sanoa johtolangoiksi, ja joita kannattaa lähteä seuraamaan. Uskon myös johtolankaparadigman soveltavan käytön sopivan aineistooni.

---

[1] Ginzburg, 37–38.

[2] Ginzburg, 39–40.

[3] Ginzburg, 41–44.

[4] Ginzburg, 44.

[5] Ginzburg, 45–46.

[6] Mäkinen, 207