Eräs näkemys sotataidosta

"Kiroileminen on puolet kaikesta hyvästä sotataidosta eikä suinkaan vähemmän tärkeä puoli. Minun kiroukseni ovat vain viatonta lapsenjokellusta todella suurten sotaeverstien kuten esimerkiksi jonkun von Sickingenin tai Frundsbergin rinnalla, joiden pelkkä nimi herättää ihailua ja kauhua jokaisessa hirttämättömässä lurjuksessa, joka kolmen guldenin hintan myy nahkansa heidän lippujensa alle."

Näin kertoi mestari Scwarzschwanz Mikael Karvajalalle ja jatkoi:

"Harjaantunut pyssymies oppii toistasataa komentosanaa ja tottelee niitä, olipa hereillä tai nukuksissa, eikä keihäsmiehen ammatti ole sen helpompi. Luuletko, että tällainen oppi saavutetaan päänsilityksellä. Ei, se on loppumattoman kirouksen, porun ja hammastenkiristyksen kaunis tulos. Kuta mahtavammin esimies kiroaa, sitä suurempaa kunnioitusta hän herättää alaisissaan ja sotaeverstin on osattava karjaista Jeesusmaria sellaisella äänellä, että se voittaa tykkien jyrähdyksen ja saa vedet valahtamaan turkkilaisenkin housuihin."

Sitaatit siis ovat Mika Waltarin historiallisesta suurromaanista Mikael Karvajalka. Kirjat olen joskus aiemmin lukenut, mutta päätin ottaa kesälomalukemiseksi. Sellaista vietin jopa kaksi viikkoa, ja voin tunnustaa, että Karvajalka taisi olla hieman liian massiivinen sellaisen loman aikana luettavaksi, jossa tekemistä on niin paljon, ettei mitään ehdi tekemäänkään.

Mutta loistava kirja mielestäni, ja oli aivan pakko ottaa lainaus tuosta 1500-luvun sotataidon kuvauksesta by Waltari.

Kaunokirjallisuutta vaihteeksi

Tässä on syksyn aikan tullut luettua kohtuullisen paljon historiaa (yllättäen) ja myös jotain muuta akateemista tekstiä (kuten viestintää, joka kyllä ei ollut kovinkaan haasteellista). Jostain syystä sitten teki mieli lukea kaunokirjallisuutta!

Kesällä hankin antikvariaatista muutamalla kolikolla Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset I-II. Waltari on ehdoton suosikkini suomalaisista kirjailijoista ja Ihmiskunnan viholliset oli ensimmäinen Waltarin romaani, jonka luin (näin ainakin muistelen).

Päätin, että nyt on aika lukea se uudestaan. Niin tartuin operaatioon ja totesin, että kirjan alku oli taas hieman hankala - ihan kuin kaikissa muissakin lukemissani Waltarin kirjoissa. Jotenkin kirjan todellin alkaminen vain tuntuu kestävän, onkohan muut samaa mieltä kanssani?

Ihmiskunnan viholliset oli myös toisella lukukerralla hyvä kirja, joskaan ei vahvuudessa esim. Mikael Karvajalan tai Sinuhe egyptiläisen luokassa. Hyvä kuitenkin, erityisesti sen takia, että se sai myös ajattelemaan esimerkiksi kristinuskon alkuvaiheita ja toisten ihmisten sortamista, ilmiöstä joka on varmasti jatkunut aina apinain ajoista lähtien.

Romaani kuitenkin menettää hieman otettaan lukijasta loppua kohden, eikä ensimmäisen osan vahvuus säily loppuun asti. Voi kuitenkin vain ihmetellä Waltarin mielikuvitusta ja kykyä kirjoittaa muinaisiin aikoihin sijoittuvia tarinoita. Ihmiskunnan viholliset esimerkiksi sijoittuu Roomaan vuosille noin 50-80 jKr. (en nyt jaksanut tarkistaa tarkempia lukuja).

Jatkan antikvariaattien kiertelyä säännöllisen epäsäännöllisesti, tavoitteena löytää hyväkuntoisena Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim.