Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

tiistai 22. syyskuuta 2026

Historiantutkimuksen menetelmistä, eli metodeista

Päätin lukea uudelleen myös Markku Hyrkkäsen Aatehistorian mielen (2002). Muistan sitäkin lukeneeni varmasti sekä perustutkinto-opiskelijana, että väitöskirjaa tehdessä. Näihin teemoihin on mielestäni hyvä palata säännöllisesti. Siis minun itseni on hyvä palata näihin, koska niistä on hyötyä. Huomaan, että hyöty näkyy erityisesti opinnäytetöitä ohjattaessa ja miksei myös omassa tutkimuksessakin.

Mutta siitä Hyrkkäsen kirjasta. Siinä on vallan hyvät pätkät historian tutkimuksen metodisuudesta ja metodisesta selkeydestä. Seuraavat lainaukset ovat kaikki sivulta 226.

Ensiksi Hyrkkänen ottaa käsittelyyn vaatimuksen tutkimuksen metodisesta selkeydestä. On oltava metodisesti selkä tutkimuksen kuluessa ja siitä kirjoittaessa.

”Historioitsijat joutuvat tyytymään siihen, että metodinen selkeys siintää aina vain horisontissa. Vasta tutkimuksen päätyttyä he kykenevät punnitsemaan, ovatko he onnistuneet esittämään oikeita kysymyksiä oikeassa järjestyksessä; vasta tällöin he osaavat osapuilleen sanoa, missä kohtaa he hairahtuivat esittämään vääriä kysymyksiä tai - tutkimusprosessia yhtä lailla hidastaen - oikeita kysymyksiä väärässä kohdassa.”

Tämä on varmasti yksi niistä tekijöistä, jotka painavat aloittelevien tutkijoiden hartioita. Miten voi olla menetelmien kanssa selkeä, kun sen vasta voi lopuksi todeta, että kyllä, olin metodisesti selkeä. Senpä takia seminaarissa esitetty tutkimussuunnitelma ei voikaan olla valmis menetelmien osalta, vaan sen voi todistaa vasta lopuksi.

Hyrkkänen avaa myös hienosti metodin kreikankielisen alkuperän ja pohtii sen vaikutusta siihen, miten metodi voitaisiin ymmärtää paremmin, tai ehkä helpommin.  

”Nyt on vihdoin paljastettava metodin etymologisen juuren tarkka käännös tai oikeammin historiantutkimuksen kannalta osuva tulkinta. Kreikan kielen methodos tarkoitti poukkoilematonta (’epädiskursiivista’) tiellä pysymistä. Metodisesti toimisi siten tutkija, joka tutkimuksensa aloittaessaan tietää, mihin tutkimus päättyy. Tutkijat eivät siis pysty toimimaan metodisesti. He eivät voi ikinä tietää etukäteen, mikä on tutkimustehtävän ratkaisun kannalta oikea tie.”

”Historiallisessa tutkimuksessa metodi tarkoittaa aina tietä (hodos), jota pitkin on tullut kulkeneeksi  - tietä, jonka tietää vasta sen jälkeen (meta) kun sen on kulkenut tai joutunut raivaamaan, vasta monia teitä (umpikujat mukaan luettuna) kuljettuaan.”

Tämän yritän muistaa seuraavillekin ohjattaville painottaa: ”Vasta maaliin päästyään hänelle valkenee, mitä reittiä hänen olisi pitänyt kulkea.”



torstai 3. syyskuuta 2026

Mitä historia on? (E. H. Carr)

Luin uudelleen E. H. Carrin klassikkoteoksen "What is History?" ja se puhutteli taas eri tavalla, kuin perustutkinto-opiskelijana tai nuorena väitöskirjatutkijana. Kannattaa selkeästi säännöllisen epäsäännöllisesti palata näihin historian teorioihin, metodologioihin ja muihin. 

What is History koostuu kuudesta luennosta, jotka käsittelevät eri historian teemoja. En nyt niitä tähän jaksa kirjoittaa auki, vaan nostan muutaman asian ensimmäisestä luennosta, otsikolla "Historian and his facts". 

Mitä historia on ja mitä ovat historialliset faktat, ja mitä ovat historioitsijan faktat? 

Carr hakee vauhtia 1830 luvulta ja rankelaisesta mallista (wie es eigentlich gewesen). Ja antaa sille aika kovaa kritiikkiä. Sivulla 9 Carr kirjoittaa näin:

"Three generations of German, British, and even French historians marched into battle intoning the magic words ‘Wie es eigentlich gewesen’ like an incantation - designed, like most incantations, to save them from the tiresome obligation to think for themselves.”

Että pelkkä miten se oikein oli, ei ehkä riitäkään. Historioitsija valitsee aineiston, mitä tutkii ja miten niitä tulkitsee.

Historialliset faktat ovat perusrakennusainetta tutkimukselle. Ja niiden tietysti on syytä olla oikein, mutta ei sen vielä pitäisi aiheuttaa suuria aplodeja. Historiallisten faktojen on tietenkin oltava oikein. Carr kirjoittaa sivuilla 10-11.

"I am reminded of Housman’s remark that ‘accuracy is a duty, not a virtue’. To praise a historian for his accuracy is like praising an architect for using well-seasoned timber or properly mixed concrete in his building. It is a necessary condition of his work, but not his essential function.”

Perusfaktat on samat kaikille. Mutta faktat tulevat merkitykselliseksi vasta historioitsijan päätöksellä: tämän historiallisen tosiasian sisällän analyysiini. Historioitsija päättää, mikä muuttuu tärkeäksi. Kaikki menneet tapahtumat eivät muutu tärkeiksi tapahtumiksi, vaikka olisivat kuinka tositapahtumia menneisyydessä.

Historiallinen asiakirja kertoo Carrin mukaan suoraan vain sen, mitä sen paperin kirjoittaja on siihen kirjannut. Itsessään se on "vain paperia". Historioitsijan täytyy keriä auki merkitykset ja prosessoida nekin faktat, jotka asiakirjasta löytyy. 

Monen muun asian lisäksi Carr kirjoittaa myös kirjoittamisen merkityksestä. Historiantutkimuksessa lukeminen (aikaisemman tutkimuksen, kirjallisuuden, lähteiden) ja kirjoittaminen ovat samanaikaisia prosessin osia, jotka limittyvät toisiinsa. Lukeminen vaikuttaa kirjoittamiseen, kirjoittaminen lukemiseen, ajatukset muotoutuvat suhteessa menneeseen, siitä aiemmin kirjoitettuun ja nykyhetkeen, jossa kirjoitetaan. Olen samaa mieltä.

Kirjoittamalla Carr selvitti itselleen, mitä oli tiedossa, mitä piti vielä löytää. Saman aikaisesti tämä loi kontekstia kysymyksen asetteluun: mikä on relevanttia suhteessa kysymyksiin, lähteisiin ja kirjoittamiseen? Ensin on jokin peruslähdeaineisto, jota ryhdytään tutkimaan. Aineistot ja kysymykset voivat prosessin aikana muuttua, hienovaraisesti tai väkivaltaisesti.

Carr kirjoittaa loppuun ensimmäisen vastauksensa kysymykseen, mitä historia on, seuraavasti (s. 30).

“My first answer therefore to the question ‘What is history?’ is that it is a continuous process of interaction between the historian and his facts, an unending dialogue between the present and the past.”

Tämä nyt riittäköön tähän blogipostaukseen. Palaan mahdollisesti asiaan myöhemmin, sillä historian teoriat, metodologiat ja filosofiat ovat kiinnostavia!




tiistai 14. huhtikuuta 2026

Rooman nimeen!

Luin hetki sitten Adrian Goldsworthyn kirjan "In the name of Rome. The men who won the Roman empire". Oli oikein mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu opus. Goldsworthy käy Rooman historiaa läpi kenraalien kautta. Siinä mielessä melko perinteistä suurmiesten historiaa. Saa kyllä ehdottaa roomalaiseen sotahistoriaan liittyviä kirjoja, jos mieleen tulee! Lukulistalla on jo Caesarin Gallian sota.

Kun itse tutkin 1900-lukua pääosin, niin nostan kyllä isosti tohtorin hattuani Rooman ja muutenkin antiikin historian tutkijoille. Lähdepohja on ns haastava! Jotain on kirjoitettu ja jokin osa siitä on säästynyt muodossa tai toisessa, joistakin teksteistä on viitteitä toisissa ja niin edelleen.


Historian sivuilta tuttuja nimiä on paljon, Scipio Africanus, Caius Julius Ceasar, kaksi nyt mainitakseni. Millainen vaikutus johtajalla oli (on) lopputulokseen? Saattoi olla huomattava! Ja toiset vaan ovat taitavampia kuin toiset. Johtaminen, resurssien ja toimintaympäristön käyttäminen usein ratkaisivat (ratkaisevat) taisteluita. Englanniksi on hyvä sanonta: "to dictate a battle". Taistelun johtaja ratsasti taistelulinjojen takana, ohjasi taistelun kulkua, kannusti sotilaita ja näytti sen, että näkee niin uroteot kuin pelkuruuden ynnä muun.

Samalla kävi hyvin ilmi, että vaikka suurmiehet olivat tässäkin ne, joiden nimi jäi historiankirjoihin, oli roomalaisen legioonan johtaminen delegoitua. Kenturiot ja kumppanit tiesivät, mitä piti tehdä, jolloin taistelun johtaminen korkeimmalta taholta saattoi kohdistua kriittisimpiin kohtiin. 

Roomalainen käsitys sodasta ja rauhasta on myös mielenkiintoisia. Rauhahan oli mahdollinen vasta sen jälkeen, kun Rooma oli voittanut sodan. Ja sodan häviäminen ei ollut sellainen mahdollisuus, jota edes voitiin ottaa huomioon. Tästä mielestäni oiva esimerkki toinen Puunilaissota ja se, kuinka kaikkien Hannibalin voittojen (Cannae ym.) jälkeen Rooma kuitenkin tuli, näki ja voitti.

Joose Hannula kirjoittaa Sotataidon historiassaan vuodelta 1930 taktiikan kehityksestä ja roomalaista sivulla 210 seuraavasti:

”Taktiikan kehitys vanhalla ajalla muodostaa kiinteän kokonaisuuden saavuttaen Caesarissa huippunsa. Johtajan tapa käyttää voimiaan taistelussa on aina oleellisesti riippuvainen hänen käytettävissään olevan välineen laadusta, ja juuri vanhan ajan taktiikan kehitystä seurattaessa voidaan erikoisen selvästi havaita, kuinka johtajan taktilliset voimankäyttömahdollisuudet kasvavat rinnan välineen kehittymisen kanssa.”


sunnuntai 5. huhtikuuta 2026

Irma ja Kalevi Seren rahaston apuraha

Suomen Sotahistoriallinen Seura jakaa muuten tänä vuonna Irma ja Kalevi Seren rahastosta 15000 euron apurahan.

Kuten SSHS kotisivuilla todetaan:

Apurahaa voi hakea sotahistorialliseen tutkimukseen, jossa käsitellään sotahistoriaa, sotia ilmiöinä, sotataidon historiaa, rauhan aikaista sotilashistoriaa sekä sotien oheisilmiöitä ja seurauksia. Apurahan hakuaika on 1.3.–30.4.2026.

Myöntöperusteet ja ohjeet hakemiseen löytyvät täältä! 

Hakuaikaa siis vielä tämän huhtikuun loppuun asti.

Kiireenkin hetkellä on kirjeen kirjoittamiseen sentään sen verran
liikenevää aikaa, että kotiväkeä keritään muistella.

Vuosalmen sillanpääasema 1944.07.24

tiistai 27. tammikuuta 2026

Työskentelyn aloittaminen ja tavoitteet

Rakentaminen on aina aloitettava taktillisesta heikoimmilla kohdilla eikä työskentelyn suhteen mukavimmilla paikoilla.

  • Kenttätyöohjesääntö II (1931)

Yllä oleva sitaattihan on tarkoitettu nimenomaan rakentamisen aloittamiseen, kun puheena on vaikkapa kenttälinnoitettu puolustusaseman tai vastaavan osa. Kun vihollisen tulivaikutus uhkaa, on silloin aloitettava uhanalaisimmasta paikasta. Ei siitä, missä työskentely on helpointa. 

Mielestäni tämän sitaatin voi myös yleistää aika moneenkin työskentelyyn, eikä vain kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Kuinka paljon mukavampaa onkaan aloittaa urakka jostain muusta, kuin "taktillisesti heikoimmasta" kohdasta? 

Pätee myös historian tutkimiseen. Vähän kärjistäen, liikutaanko tutkimusongelman liepeillä, vai käydäänkö syvään ytimeen kiinni. 

Samaan kategoriaan pääsee myös Clausewitz (tai ehkäpä tässä pikemminkin todettava niin, että suomalainen ohjesäännön laatija oli Clausewitzinsä lukenut):

Lähellä olevan tavoitteen tosin saavuttaa helpommin kuin etäisen; mutta jos lähellä oleva tavoite ei meitä tyydytä, tästä ei vielä seuraa, että keskeytys, väliaikainen lepo, auttaisi meitä juoksemaan matkan jälkipuoliskon nopeammin. Lyhyt hyppy on helpompi kuin pitkä, mutta kukaan leveän ojan yli pyrkivä ei silti loikkaa ensin puolella voimalla ojaan
  • Carl von Clausewitz
No niin, se siitä. Itsehän juuri en totellut näistä kumpaakaan ja päätin lounastauolla hypätä puolella vauhdilla blogosfääriin.

maanantai 19. tammikuuta 2026

Blogin elvytys

 Järjestin lähes tieteellisen äänestyksen sosiaalisessa mediassa: pitäisikö aloittaa uudelleen tämän blogin täyttäminen? Vastausprosentti toki jäi pieneksi, eikä kukaan kehdannut sanoa ei. Niin että aloitetaan nyt tämän elvyttäminen sitten! 

Tilastot kertoo, että vuosina 2010-2017 on tullut kirjoitettua 244 tekstiä. Sisältää kyllä sinänsä mielenkiintoisen yksittäisen väitöskirjatutkijan muistitietokokoelman, sillä tuolta voi kaivaa kuukausittaiset "raportit" siitä miten on kolmen vuoden rahhoituksen ajan hutkittu. Hauskaa myös sinänsä, että hakukoneista tulee edelleen viikoittain osumia vanhoihin teksteihin. Katsotaan nyt sitten, miten uusien tekstien laita tulee olemaan.

Säännöllisiä aikatauluja en lupaa. Mutta teemana varmaankin aikalailla joko arkistosta löytyneet jännät paperit tai sitten kiehtovat kirjat, joita on tullut luettua. 



Kuvassa pataljoonakeiton ohje; määrät per syöjä! Ei muuta kuin kokkaamaan.


keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Rakentajat linnoitustyömailla

Yksi asia, joka on tässä päätäni vaivannut viime aikoina liittyy linnoitusten ja linnoittamisten historiaan. Lukulistalla on mm. ollut "Forts & Fortifications  of Europe 1815-1945"" (Kaufmann & Kaufmann).

Nimittäin työvoima ei juuri koskaan saa mainintaa. Ketkä rakensivat linnoituksia?

Kovin usein todetaan, että tämä ja tämä linnoitus rakennettiin sinä ja sinä vuonna. Maininta saattaa löytyä siitä, mikä organisaatio työstä oli vastuussa.

wikimedia commons
Toinen vaihtoehto on, että linnoitteiden suunnittelija oli hän sitten insinööri, kenraali tai marsalkka saa rakentamisen omiin nimiinsä.

Kuten tässä lainauksessa Jussi Lappalaisen kirjasta Aseet ja taistelut:

”Piirityksessä Vauban omaksui hollantilaiselta koulukunnalta mutkittelevat lähestymishaudat, rakensi niiden väliin yhdyshaudat ja päähän valleilla suojatut patterit.”

(ks Vauban wikipediassa)

Mainitsemani "Forts & Fortifications of Europe 1815-1945" on oikeastaan kaksiosainen kirja, jossa toinen käsittelee aihetta alaotsikolla The Neutral States ja toinen The Central States. Näistä ensimmäisenä osui käteeni Neutral States.

Ensimmäinen maininta työvoimasta liittyi siihen, kun jokin Alankomaiden tai Belgian linnoite ei valmistunut ajallaan - kun ammattitaitoisesta työvoimasta oli puute!

”Kuka rakensi seitsenporttisen Teeban?” kysyi jo Brechtin ”lukeva työläinenkin”. Lähteissä ei mainita sanallakaan näitä nimettömiä muurareita, mutta kysymys on pysynyt aivan yhtä tärkeänä.[1]




[1] Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus, Helsinki 2007, 25.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

36. tutkimuskuukausi


"Kenraalimajuri Mäkinen kulkulaitosministeriössä.
Helsinki 1943.08.25" SA-kuva.
Hups, tämä meinasi jäädä drafti-asteelle...

Maaliskuu on kulunut pääasiassa alkuperäisaineiston analyysin parissa. Nyt on tarkastelussa ollut kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön paperit siltä ajalta, jolloin kenraalimajuri Einar Mäkinen oli valtakunnan työvoimapäällikkönä. Pyrkimys oli saada irti jotain siitä, mitä kenraali ministeriössä teki, ja jotakin siitä irti saikin. Sehän olisi tietysti ollut liikaa vaadittu, että olisi ollut valmis kokonaisuus "Mäkisen paperit" tai vastaavaa.

Luin Kalevi Mikkosen kirjan Parakkeja ja piikkilankaa ja tein siitä kirja-arvostelun, joka tuli linjoille huhtikuun alkupuolella. Löytyy Agricolan kirja-arvosteluista, eli täältä!

Lisäksi aloitin arkistotyön insinööri Matti Janhusen jatkosodan kartoittamiseksi. Hän on yksi seuraamistani toimijoista, joiden mikrohistoriallisen työn tarkastelun kautta selvitän konkreettista työvoiman sotilaallista käyttöä. Talvisodan Janhunen oli ensin 5. rakennnuskomppaniassa, sitten Työryhmä Janhusen johtajana. Jatkosodan alkuvaiheessa hän puolestaan oli eräässä radankorjauskomppaniassa, josta kuitenkin tuli siirto ilmavoimien esikuntaan ja vallatun alueen lento
kenttätöihin.

Ps.

Pyydän muistuttamaan, että seuraavan kerran tutkimuksen työjärjestystä tehdessäni ottaisin huomioon kevään ja katupölyn. Siis, että jos vielä päivän hengittää sodanaikaisia papereita, niin voi tulla vähän tukkoinen olo...

torstai 5. tammikuuta 2017

33. tutkimuskuukausi

Kolmivuotinen raha vetelee viimeisiä hönkäyksiään. Harmillisesti ei ole vielä tullut tietoja uusista rahoituksista. Nelivuotisesta työsuunnitelmasta täyttyy kolmas, ja resurssien kohdatessa työni valmistuu sen neljännen vuoden loppuun mennessä. Rahoittajat huomio.

Mutta, joulukuussa sain kotijoukkojen esikunnan työvoimaosaston arkistomateriaalin analyysin valmiiksi, ainakin suurimmilta osin ja kirjoittamisen käyntiin kunnolla.

Joulun jälkeen kuitenkin tulin kipeäksi ja sitä olen edelleen tätä kirjoittaessa. Hidastaa kummasti työtä ja heikentää työtehoa.

Laitetaan tähän vielä sitaatti Eljas Kahran radioesitelmästä 6.3.1942:

”Kaikilla edellä mainituilla työlinjoilla lähdetään toimintaan vapaaehtoisuuden pohjalla. Työtulokset tulevat täten paremmiksi ja asianomaisilla on tilaisuus ainakin jossain määrin valita, mihin kuntaan he mieluimmin haluaisivat mennä. Työvelvollisuutta, jonka ikärajan alentamista suunnitellaan, sovellettaisiin vain niihin nähden, jotka eivät muuten ymmärrä velvollisuuttaan isänmaataan kohtaan sen hätätilassa.”

tiistai 8. marraskuuta 2016

With the Old Breed

With the Old Breed

Luin E. B. Sledgen sotamuistelmat toisen maailmansodan Tyynenmeren sotanäyttämöltä, otsikkona tuo mikä tuossa ylhäällä lukee. Sledgen saattaa olla monellekin tuttu HBO:n minisarjasta The Pacific - Tyynenmeren taistelutoverit. Mutta tämä kirja. Vakuuttava ja vaikuttava, jonka pitäisi kuulua jokaisen lukemistoon. Se on hyvin kirjoitettu ja kieli on vaikuttavaa.

E. B. Sledge, kuva wikipediasta
Kuvaukset Peleliun ja Okinawan taistelukentiltä ovat aivan kammottavaa luettavaa. Sota oli mm. kuolemaa ja kärsimystä, silpoutuneiden ruumiiden löyhkää, tykistökeskityksiä, likaa, mutaa, sadetta ja väsymystä. Yksi jatkuvat teema on pelko eri muodoissaan ja siihen liittynyt Sledgen taistelu itsensä pitämisessä kasassa. Tähän liittyi vahvasti toinen läpileikkaava teema, joka edusti vastapainoa - esprit de corps.

Tämä Sledgen mukaan oli perua kovasta koulutuksesta ja kasvatuksesta sekä yhdessä koetuista taisteluista. Lähimmät toverit olivat ainoat, joita oli. Öisin poteroissa Peleliulla toinen piti vahtia soluttautuvien japanilaisten varalle. Toinen yritti nukkua parhaansa mukaan, jotenkin muuten kuin maaten.

Taistelukenttää Sledge usein kuvaa sanoilla "meat grinder". Tyynenmeren taisteluiden tappiot olivat kovia molemmilla osapuolilla. Sledgen komppaniassa oli rivissä Okinawan jälkeen 26 Peleliun veteraania. Peleliun ja Okinawan taisteluissa 1. merijalkaväkidivisioonan jalkaväkiosat olivat kärsineet 150 prosentin tappiot.

Suosittelen vahvasti tämän lukemista.

torstai 3. marraskuuta 2016

31. tutkimuskuukausi

Lokakuussa:
- apurahahakemusta
- arkistomuistiinpanoj
- lukemista
- kirjoittamista
- paljon kahvia


tiistai 1. marraskuuta 2016

Työvelvollisia ja lääkärintodistuksia 1942

 Maaliskuun 12. päivänä 1942 Luvian työvoimalautakunnan puheenjohtaja Reino Homeri otti ja kirjoitti kirjelmän osoittaen sen Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle. Oli havaittu ongelmia työvelvollisten suhteen. Tämä ongelma muodustui siitä, että Homerin arvion mukaan käytännössä kuka tahansa kotirintamalainen saisi lääkärintodistuksen, jolla todistettaisiin työkyvyttömyys. Luvian työvoimalautakunnalla oli tästä omakohtaista kokemusta,

Metsätyöt olivat tärkeitä ja niiden suorittamiseen piti saada tarvittava työvoima. Kaikkia ei kuitenkaan hommat kiinnostaneet. Homeri kirjoitti vastaan tulleen kolme "metsätyövelvollisuuden laiminlyöjää" joilla kaikilla oli ollut lääkärintodistus.

”Yhdellä miehistä oli sellainen todistus, että on oltava sisällä. Kuitenkin tämä sama mies ajaa seuraavina päivinä huviajelua hevosella kovassa tuulessa ja pakkasessa ikään kuin meitä uhmaten. Tätä terveys tuntui kyllä kestävän, mutta mahdollisesti se olisi ollut terveydelle turmiollista, jos tässä reessä olisi ollut halkokuorma.”

”Toisella miehellä taas oli sellainen todistus, että on huonon sydämensä vuoksi työhön kykenemätön. Sama sydän kestää kuitenkin yhtämittaista juopottelua ja valvomista vuosimääriä.”

Kolmas todistuksen saanut sentään meni "jälkeenpäin metsähommiin omin päin".

Tällaisella Homeri katsoi olleen vakavia vaikutuksia kotirintaman mielialaan ja työvelvollisuuslain asemaan kansan silmissä, kun "tällaiset miehet saavat juopotella ja maleksia yleisillä paikoilla".

Vielä Homeri tahtoi ottaa yhden esimerkin eräästä nuoresta miehestä, "jolla kyllä on tuberkeli selässä, mutta joka siitä huolimatta on tehnyt säännöllisesti työtä".

”Annamme hänelle määräyksen mennä hevosmieheksi erään rintamamiehen viljapellolle. Sinne ei kuitenkaan mennä, sillä selkä on kipeä ja siitä on todistus. Heti jälkeenpäin mies menee kuitenkin samaan työhön naapuritalon pellolle. Tätä peltoa selkä kai kesti paremmin.”

Homeri päätyi siihen tulokseen, että kaikki sairaatkin olisi tehtävä työvelvollisiksi. Ja ainakin kaikki työkykyiset sairaat olisi lähetettävä puolustusvoimien työmuodostelmiin, tai muuten kuri katoaisi kokonaan,  "kun ammattijuopot saavat pysyä työstä syrjässä".





 

torstai 13. lokakuuta 2016

Mistä sotatalouden mallia vuonna 1925?

Vuonna 1924 asetettiin Kaarlo Castrénin johdolla sotatalouskomitea selvittämään sitä, miten sotatalous tulisi Suomessa järjestää.

Olen kyseisen komitean osalta tutkinut erityisesti sen tuottamaa kuudetta mietintöä "Työmarkkinoista sodan aikana". Tämä 29 sivuinen salainen mietintö valmistui toukokuussa 1925. Maailmansodasta ei vielä ollut pitkääkään aikaa ja sen sodan kokemuksista lähdettiin liikkeelle käytännössä jokaisessa asiassa - siis tässä mietinnössä.

Suomella oli joitain omia kokemuksia, joista saattoi olla iloa. Suuriruhtinaskunta oli saanut osansa sotaa tukevan teollisuuden tilauksista ja myös omia kokemuksia elintarvikepulasta. Varsinaiset sotatoimet rajoittuivat sisällissotaan. Mutta kokemuksista lähdettiin liikkeelle. Ja jos ei ollut omia kokemuksia, pyrittiin ottamaan oppia toisten kokemuksista. Tässä työmarkkinamietinnössä oli viisi valtiota, joihin Castrénin komitea kiinnitti huomionsa: Saksa, Englanti, Ranska, Italia ja Ruotsi.

Tämä on mielestäni varsin kiinnostava yhdistelmä, jossa on mukana voittajat ja häviäjät sekä sodassa sivussa pysynyt läntinen naapuri. Mietinnön tekstin sävy on melko neutraali, eikä siinä suoraan eritellä eri ratkaisujen paremmuutta. Pikemmin asioita perustellaan sillä, että jokaisessa em. maassa tehtiin samankaltaisia ratkaisuja, esimerkiksi sotateollisuuden työvoiman paikallaan pysyttämiseksi tai jonkinlaisen työvelvollisuuden tai vastaavaan aikaasaamiseksi.

No, tämä vuosien 1924-1925 sotatalousasioista!


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Suomi kuntoon!

Siis fyysiseen kuntoon... Tässä ohjeet vuodelta 1941 Kotijoukkojen esikunnan liikuntatoimiston toimesta.




















Lähde: Kansallisarkisto.

tiistai 17. toukokuuta 2016

Salpalinja ja työmaiden vahvuudet

"Nurmijärven HV-esteitä. Esteet estävät lehmien kulkemisen." 8.7.1941, SA-kuva.
Yritän vääntää arkistosta poimituista vahvuusilmoituksista salpalinjan rakennustyömaan vahvuuksia. Arvatkaa muuten, että on vähän hassua hommaa. Vahvuuksia on nimittäin ajankohdasta riippuen ilmoiteltu hieman erilaisilla planketeilla. Joissakin puhutaan vahvuudesta kaiken kaikkiaan ja toisissa vain työläisistä - kolmansissa ei mainita sen tarkemmin, että ketkä on sisällytetty joukkoon. Edit: ja siis esim. päiväyksellä 30.9.1940 on kolme eri vahvuusilmoitusta, kolmella eri luvulla.

Ensimmäinen ilmoitettu luku on kesäkuun kuudennelta päivältä 1940, jolloin vahvuus oli 2810.  Mukana Linnoitustoimiston omat rakennusjoukot, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja muutamat muut. Syyskuun loppuun mennessä vahvuus oli jo luokkaa 23000.

Tuohon aikaan olikin kaikenlaisia ongelmia, joita voi hyvällä omalla tunnolla sanoa kasvukivuiksi. Majoitustilanne oli hyvin tilapäinen, teltoissa oli mentävä - ja ensimmäisenä tehtävänä parakkien rakentaminen työmaille. Myös taktillinen suunnittelu meinasi laahata perässä, kun linnoitteita nyt ei voinut vain rakentaa jonnekin. Työmiesten lisäksi piti saada työnjohtoa: rakennusinsinöörejä ja  rakennusmestareita, joiden määrä oli lopulta Suomen kokoisessa maassa rajallinen.

Tätä vahvuuskysymystä voisi auttaa se, että saisi samankaltaisista vahvuusilmoituksista täydellisen sarjan. Vaan eipä taida ollakaan? Ei niin, että lähtisin tarkkoja numeroita paaluttamaan vahvuuksista, mutta muutoksesta ainakin voi jotain sanoa. Ja se oli kesäkuun alusta syyskuun loppuun mielestäni aikamoinen, jos lukumäärä kasvoi noin 8,5 kertaiseksi.

maanantai 2. toukokuuta 2016

26. tutkimuskuukausi

Huhtikuukin oli ja meni! Välillä tuntuu siltä, että tässä kaiken tekemisen ohessa aika kuluu hirmuista vauhtia.

Huhtikuun pääpaino oli arkistomateriaalissa. Tämä siitä huolimatta, että oletin olevani jo vahvemmin kirjoittamisessa kiinni. Pitää sitten vaan kirjoittaa tehokkaammin!

Salpalinjan rakennustyömailla ja Linnoitustoimiston papereiden parissa on aika kulunut.

Kirjoittamista varten on sentään jo runko valmis välirauhan osalta. Alkuun otetaan ministeriötaso ja se, kuinka työvelvollisuuden hoitaminen siirrettiin kansanhuoltoministeriöstä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön. Toinen merkittävä osuus käsittelee tämän siirron jälkeen asetetun toimikunnan mietintöä otsikolla  "Mietintö työvelvollisuusden käytäntöön soveltamisesta sodan aikana, I osa".  Päivätty 15.4.1941. Tämän jälkeen siirryn salpalinjan rakennustyömaille, jossa tarkasteluun kaksi asiaa: käytännön työvoimakysymykset ja linnoitusrakennusjoukkojen liikekannallepanosuunnitelmat.

Tämä on suunnitelma, jännä nähdä kuinka hyvin siinä pysyn.


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Liikekannallepanon varalle Linnoitustoimistossa v. 1940

Välirauhan ajan linnoitustyöt oli käynnistetty kunnolla kesään 1940 mennessä. Linnoitustyömaiden määrä ja työvoiman määrä kasvoi merkittävästi loppuvuotta 1940 kohden. Naisia työvoimasta oli vain pieni murto-osa. Ja koska yleisesti ottaen parhaassa työiässä olleet miehet olivat reserviläisiä, niin tämä oli jotain, joka piti ottaa huomioon.

Linnoitustöiden Johtaja kenraali Edvard Hanell Linnoitustoimisto esikuntanaan rupesi selvittelemään myös linnoitusrakennusjoukkojen liikekannallepanoa.

Tähän liittyen otan esimerkiksi seuraavan kuvan arkistosta. Tätä edelsi Linnoitustoimiston ratsumestari T. Paanasen kirje Puolustsvoimien Pääesikunnan komento-osastolle, jossa pyydettiin kuulutuksen painattamista. Tilausmäärä oli 200 kpl. ja "luonteeltaan" salainen, vain liikekannallepanon sattuessa. Tämä oli päivätty 8.11.1940.

Käytettiinkö tätä kuulutusta, vai mitä keinoa, kun kesällä 1941 sotajoukkoja mobilisoitiin? En juuri nyt muista, että olenko arkistossa aiheeseen törmännyt. Wait and see.

”Huomioita Suomen upseeriretkikunnan 7.9.–22.9. Saksaan ja länsirintaman taistelukentille suorittamalta matkalta.”

Suomalainen upseeriretkikunta kävi 7.-22.9.1940 tutustumassa Saksaan ja länsirintamalle. Joukon johtajan oli kenraalimajuri Tuompo.

Tästä matkasta kirjoitti viisitoistasivuisen raportin Pääesikunnan ulkomaatoimiston johtaja everstiluutnantti J.O. Hannula. Ja tämä raportti tuli meikäläiselle vastaan linnoitustoimiston arkistoa penkoessa. Syy on selvä: raportissa oli paljon arviointia länsirintaman linnoituksista, kuten Maginot-linjasta ja Belgian Eben Emaelista sekä myös Saksan Länsivallista (Westwall).

Kiertomatka lähti liikkeelle Berliinistä ja sinne se myös palasi. Valokuvassa reitti.



”Matkan varrella kohdistui, sotilaalliselta kannalta, ehkä suurin huomio Maginot-linjan, Belgian linnoitusalueen sekä Saksan ns. länsivallin linnoituksiin.”

 Ja näistä tosiaan Hannula kirjoitti. Perusjako oli selvä: varsinkin ranskalaiset linnoitukset olivat huonoja, kun taas saksalaiset paljon parempia.


”Yleensä näytti siltä, kuin Maginot-linjaa rakennettaessa noudatetuista periaatteista pyrkimys suojautua vihollisen tulelta olisi ollut ehdottomasti hallitseva, ja ettei linnakkeiden taistelutehon, omituista kyllä, olisi kiinnitetty riittävästi huomiota.”

Belgian Eben Emaelista Hannula kirjoitti:


”Saksalaiset olivat epäilemättä jo ennen sota päässeet selville Eben Emaelin salaisuuksista, sen vahvoista samoin kuin heikoista puolista, mm. siitä, ettei linnakkeen laelle voitu itse linnakkeesta ampua konekivääreillä vaan ainoastaan tykeillä. Eben Emael on yksi saksalaisen yritteliäisyyden, häikäilemättömyyden ja yllätyspyrkimyksien loistavimpia todisteita.”

Loppukaneettina Ranskan ja Belgian linnoituksista ja niissä tehdyistä ratkaisuista:


”Ranskan ja Belgian linnoitukset voivat meille antaa pääasiassa vain negatiivisia opetuksia.”

Ja sitten puolestaan Westwall:


”Länsivalli antoi, päinvastoin kuin Ranskan ja Belgian linnoitukset, ainakin suomalaiselle tarkastelijalle ensi sijassa positiivisia vaikutteita.”


Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista, että suomalaiset osallistuivat tällaiselle retkelle syyskuussa 1940. Raportista paistaa myös läpi selvä kunnioitus saksalaisten sotatoimien onnistumisista. Ja se oli myös kirjoittajalle selvää, ettei hävinneen puolen linnoituksista kannattanut ottaa ainakaan mallia.