maanantai 24. syyskuuta 2012

Salpalinja-museon luennosta

Olin tosiaan sunnuntaina 23.9. pitämässä luennon Salpalinja-museossa. Se meni oikein mukavasti ja yleisö oli hienosti mukana. Huomasi, että joukossa oli linnoittamisesta kiinnostuneita ihmisiä! Jos joku tahtoo luentoni ppt-kelmut, niin annan ne pyydettäessä.

Kuulijoiden joukossa oli myös Salpalinjat salat -blogia pitävä Terho Ahonen, joka jo ehtikin blogiinsa kirjoittaa luentoni herättämistä ajatuksista. Hyviä huomioita!

Luennon pitäminen oli mukavaa. Suurin jännityksen aihe, ajankäyttö, toimi yllättävän hienosti. Puitteet luennon pitämiseen olivat erinomaiset. Ja historiallinen paikallisuus teki mielenkiintoisen lisänsä, juuri niissä maastoissa ukkini teki töitä!

Itse museossa kävin vasta ensimmäistä kertaa, mutta varmasti en viimeistä! Nytkään en ehtinyt kiertää näyttelyä tai käydä maastossa, mutta ne puutteet täytyy korjata.


torstai 20. syyskuuta 2012

Tutkintotodistus ja luento

Eilen sain todistuksen valtiotieteiden maisterin tutkinnosta. Sanoisin, että mukavaa! :-)

Sunnuntaina tulee vastaan pitkään odottamani hetki, eli allekirjoittaneen luento Salpalinjamuseossa Miehikkälässä. Hieman jännittää, mutta sehän vain sopii. Asia kuitenkin on hallussa, joten eiköhän sitä juttua löydy. Eniten kysymysmerkkejä on kuitenkin ajasta. Tiedän toki, kuinka pitkään olen suunnitellut luennon kestävän, mutta mitähän se sitten on todellisuudessa?

Kuten nykyään kuulu asiaan, olen kasannut ppt-esityksen itselleni. Otin copy-pastella koko graduni siihen. Erittäin pienellä fontilla ja dia täynnä. Isäni kehoituksesta animoitu tulemaan äänen kanssa yksi kirjain kerrallaan. Tai ehkä ei kuitenkaan.

Teinpä sellaisen ppt-esityksen, että jos luennon perusteella pitäisi vastata tenttiin, ei se onnistuisi kummoisesti pelkkiä dioja katsomalla. Lupaan kyllä, että en aio tenttiä pitää tästä luennosta. Paitsi jos joku ehdottomasti tahtoo.

Ensi viikolla pääsenkin taas työstämään tutkimussuunnitelmaa. Jatko-opintojen hakuaika päättyy 15.10., joten siinä on viimeinen deadline. Ja ennen tuota päivämäärää pidetään vielä keskustelu prof Kettusen kanssa tekstistäni.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Digitoinnin heikkouksista

Muokattu 19.9.

Yksi heikkous arkistoaineksen digitoinnista tulee mieleen. Nyt kun tuota meidän arkistolaitosta uudistettiin ja Sörnäisten toimipisteen palvelut poistettiin, on kuitenkin hienoa että esimerkiksi sotapäiväkirjojen digitointi on edennyt. Nyt on mahdollista katsoa vaikka paljon käyttämääni linnoitusrakennuspataljoonan 211 sotapäiväkirjaa omalla koneella, jos vaikka tarvisi tarkastaa jotain! Mutta se heikkous? Tuosta linkistä voi halutessaan katsoa ja arvata, mitä tarkoitan. Tai sitten voi lukea pari lausetta lisää.

Digitointi on suoritettu osittain huolimattomasti. Osa tekstistä on lukukelvotonta kahdesta eri syystä - joko teksti on kuvassa palanut täysin valkoiseksi tai tummunut aivan mustaksi. Siinä sitten arvailemaan! Omana henkilökohtaisena mielipiteenäni voin sanoa, että olkoon digitoitu: tahdon silti katsoa alkuperäiskappaletta. Silloin ei tarvitse kirota edellä mainittuja, vaan voi keskittyä ymmärtämään silloista käsialaa. Olen kyllä huomannut, että silloinkin saa välillä arvailla. Mutta eiköhän se ole parempi arvailla vain yhden kerroksen läpi, jos tällainen ilmaus sallitaan.

Tällä tekstillä en tietenkään tahdo tuomita arkistojen digitointia! Se on hyvää kehitystä, sillä se mahdollistaa tutkimisen vapaavalintaisena kellon aikana. Mikä sen mukavampaa, kun ei tarvitse manata aikataulujen ja aukioloaikojen heikkoa yhteensopivuutta.

Se mitä tahdon sanoa: digitointi pitää tehdä niin, että dokumentit ovat lukukelpoisia. Työ pitää tehdä kunnolla.

Omat kokemukseni digitoiduista arkistoista ovat hyvin rajalliset, mieluusti kuulisin muidenkin kokemuksista.

Lisäys

Laitoin viestiä arkistolle ja selvisi, että sotapäiväkirjat ovat mikrofilmeistä digitoidut. Näin ollen yllä oleva digitointikritiikkini osuu osittain aiheen viereen. Nämä heikosti mikrofilmatut voisi tietysti ottaa uusiksi alkuperäisten avulla. Sehän olisi helppoakin, käyttäjilät palaute heikosta laadusta ja ei muuta kuin uusiksi. Digitaalisena kun kuitenkin on hurja määrä täysin priimaa tavaraa, niin ei nyt sentään koko settiä tarvitsisi uusia. Tässä maailmantilassa se vaan taitaa viedä liikaa rahaa, jota Arkistolaitoksellakaan ei ole tarpeeksi.

Tämä ei kuitenkaan poista kärkeä mielipiteeltäni: työ pitää tehdä kunnolla.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Työvoimasta jatkosodan linnoitustöissä

Jatkosodan alkaessa perustettiin peräti 43 linnoitusrakennuspataljoonaa, yhtä monta kuin oli suunniteltukin. Määrävahvuuksiin ei tosin ylletty. Keskimäärin pataljoonaa kohden oli listoilla noin 400 henkilöä heinäkuun toisella puoliskolla 1941. Liikekannallepanosuunnitelmien mukaan linnoitusrakennuspataljoonan määrävahduuden piti olla 765, mutta lkp:n alkaessa se muutettiin luvuksi 531 (esikunta, 2 rakennuskomppaniaa, varastokomppania).

Elokuun alussa Linnoitusosastolla koottiin listalle kaikkien linnoitusrakennusjoukkojen vahvuudet ja tulokseksi saatiin 17 140 henkilöä. Voisi todeta, että aika paljon. Itse asiassa se oli enemmän kuin mitä yhden sodan ajan divisioonan määrävahvuudeksi oli määrätty. 

Työvoima oli jatkuva ongelma. Ammattitaitoista väkeä ei riittänyt joka paikkaan ja sen lisäksi oli muodostunut suoranainen kolmiodraama. Työvoimaksi kelpaavaa suomalaista miestä tarvittiin kolmella suunnalla: armeijassa sotilaana, armeijassa työvoimana, kotirintamalla työvoimana. Sodanpäämäärät olivat tunnetusti etusijalla. Naiset ottivat kantaakseen suuren työmäärän kotirintamalla. Linnoitusrakennusjoukot joutuivat haastavaan osaan kaksinkertaisesti luovuttavana osapuolena.

Välirauhan aikana luotiin linnoitustyöorganisaatio ja työtä tehneet työryhmät, jotka toimivat runkona jatkosodan linnoitusrakennuspataljoonille. Työvoima oli kuitenkin vapailta markkinoilta ja valtaosin se koostui reserviläisistä. Mitähän siitä sitten seurasi jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä? Linnoitusrakennusjoukot saivat varata vain kaikista tärkeimmät reserviläiset, kovimman luokan ammattilaiset.

Heinäkuun 27. päivä 1941 ilmoitettiin, että reserviläisten määrä linnoitusrakennusjoukoissa sai olla noin 8-10 %. Jo elokuun 20. päivänä vt linnoitustöiden johtaja eversto Otto Bonsdorff antoi määräyksen, jonka mukaan 1.9. mennessä piti olla kaikista linnoitusosaston alaisissa joukoissa palvelleista reserviläisistä siirrettävä kenttäarmeijaan noin 50 %.

Myöhemmin syksyllä tuli käsky, jonka mukaan oli siirrettävä työvelvollisia kotirintamalle. Tämä itsessään aiheutti mielenkiintoiselta näyttävän tilanteen, jossa kotirintaman vaatimukseen työvoiman saannista vastattiin, mutta samalla tahdottiin pitää linnoitusjoukkojen työteho mahdollisimman korkealla. Näin ollen päätettiin muun muassa, että ensisijaisesti ”heikot, työkyvyttömät ja vanhat kotiutetaan”.[1]
 
Ja ongelmat työvoiman suhteen eivät tietenkään tähän loppuneet, mutta ehkä enemmän joku toinen kerta. Tässä oli tarkoitukseni hieman nostaa ylös arkistolähteisiin perustuvia lukuja työvoimasta sotavoimissa. Tahdon edelleen korostaa sitä, että a. aihe vaatii tutkimusta, ja b. minä aion sellaista tehdä.


[1] Muistio neuvottelusta eversti O. Bonsdorffin huoneessa, 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529


maanantai 10. syyskuuta 2012

Siegfried ja Salpa

Salpa ja Siegfried. Suomen Salpalinja ja Saksan Siegfried-linja. Mietiskelin tuossa näiden kahden yhtäläisyyksiä, kun luin Neil Shortin kirjaa Siegfried-linjasta (Short, Neil: Hitler's Siegfried Line. Sutton Publishing, 2002.). Ainakin muutama yhtäläisyys on helppo keksiä, mutta niin on toki myös eroavaisuuksien kanssa.

Ensinnäkin voidaan huomata, että yleisessä puheessa molemmista puhutaan "linjoina". Tähän on kuitenkin huomautettu, että oikeasti molemmat olivat pikemminkin "asemia", sillä puolustus oli järjestetty myös syvyyteen. Tällä armeijaslangin sanalla tarkoitetaan tietysti sitä, että erilaisia puolustuslaitteita ei ollut ainoastaan monta vierekkäin vaan myös peräkkäin. Salpalinjan sijaan olisi oikeellisempaa puhua Salpa-asemasta. Mutta nämä menevät semantiikan puolelle.

Otetaan tähän väliin yksi ero. Nimittäin rakennusaika. Siegfried-linjan rakentaminen alkoi Kolmannessa valtakunnassa jo 1936 ja jatkui muutamassa eri vaiheessa toisen maailmansodan alkupuolelle saakka. Saksan miehitettyä mm. Ranskan alkoi Siegfriedin tarkoitus olemaan turha. Hitler päätti rakennuttaa Atlantin vallin. Suomen Salpa rakennettiin välirauhan aikana. On toki selvää, ettei Suomen ja Saksan kokonaisresurssit rakentamiseen olleet samanlaiset.

Siegfried linja toteutti tarkoituksensa Shortin näkemyksen mukaan. Nimittäin siinä vaiheessa kun Saksa aloitti offensiivin Puolaa vastaan, ei Ranska lähtenyt hyökkäykseen tietäessään edessä olevan linnoitetun aseman. Ennaltaehkäisevä puolustus siis? Mutta ei suinkaan murtamaton, kuten tapahtumat Normandian 1944 jälkeen osoittivat.

Tässä tekisi mieleni vetää yhteen mahdollinen yhtäläisyys. Nimittäin se, että pelkkä olemassaolo vaikutti vastapuolen hyökkäystahtoon. Jo tuolloin oli selvää, että vahvasti linnoitettujen puolustusasemien murtaminen vaati paljon verta. Yhteys Siegfriedin ja Salvan välillä voisi siis löytyä siitä, kuinka Ranska ei hyökännyt Siegfried-linjaa vastaan 1939 ja siitä, kuinka Neuvostoliitto kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen pysäytti etenemisen ennen Salpalinjaa.

Joku toinen kerta kenties hieman lisää eroja ja yhtäläisyyksiä!

Loppuun voisin vielä todeta, että onneksi muiden maiden kohdalta löytyy tutkimusta linnoittamisesta. Mutta edelleen, miksi Suomen linnoittamisen historia on kiinnostanut (kärjistetysti) vain R. Arimoa?