Mitä historia on? (E. H. Carr)

Luin uudelleen E. H. Carrin klassikkoteoksen "What is History?" ja se puhutteli taas eri tavalla, kuin perustutkinto-opiskelijana tai nuorena väitöskirjatutkijana. Kannattaa selkeästi säännöllisen epäsäännöllisesti palata näihin historian teorioihin, metodologioihin ja muihin. 

What is History koostuu kuudesta luennosta, jotka käsittelevät eri historian teemoja. En nyt niitä tähän jaksa kirjoittaa auki, vaan nostan muutaman asian ensimmäisestä luennosta, otsikolla "Historian and his facts". 

Mitä historia on ja mitä ovat historialliset faktat, ja mitä ovat historioitsijan faktat? 

Carr hakee vauhtia 1830 luvulta ja rankelaisesta mallista (wie es eigentlich gewesen). Ja antaa sille aika kovaa kritiikkiä. Sivulla 9 Carr kirjoittaa näin:

"Three generations of German, British, and even French historians marched into battle intoning the magic words ‘Wie es eigentlich gewesen’ like an incantation - designed, like most incantations, to save them from the tiresome obligation to think for themselves.”

Että pelkkä miten se oikein oli, ei ehkä riitäkään. Historioitsija valitsee aineiston, mitä tutkii ja miten niitä tulkitsee.

Historialliset faktat ovat perusrakennusainetta tutkimukselle. Ja niiden tietysti on syytä olla oikein, mutta ei sen vielä pitäisi aiheuttaa suuria aplodeja. Historiallisten faktojen on tietenkin oltava oikein. Carr kirjoittaa sivuilla 10-11.

"I am reminded of Housman’s remark that ‘accuracy is a duty, not a virtue’. To praise a historian for his accuracy is like praising an architect for using well-seasoned timber or properly mixed concrete in his building. It is a necessary condition of his work, but not his essential function.”

Perusfaktat on samat kaikille. Mutta faktat tulevat merkitykselliseksi vasta historioitsijan päätöksellä: tämän historiallisen tosiasian sisällän analyysiini. Historioitsija päättää, mikä muuttuu tärkeäksi. Kaikki menneet tapahtumat eivät muutu tärkeiksi tapahtumiksi, vaikka olisivat kuinka tositapahtumia menneisyydessä.

Historiallinen asiakirja kertoo Carrin mukaan suoraan vain sen, mitä sen paperin kirjoittaja on siihen kirjannut. Itsessään se on "vain paperia". Historioitsijan täytyy keriä auki merkitykset ja prosessoida nekin faktat, jotka asiakirjasta löytyy. 

Monen muun asian lisäksi Carr kirjoittaa myös kirjoittamisen merkityksestä. Historiantutkimuksessa lukeminen (aikaisemman tutkimuksen, kirjallisuuden, lähteiden) ja kirjoittaminen ovat samanaikaisia prosessin osia, jotka limittyvät toisiinsa. Lukeminen vaikuttaa kirjoittamiseen, kirjoittaminen lukemiseen, ajatukset muotoutuvat suhteessa menneeseen, siitä aiemmin kirjoitettuun ja nykyhetkeen, jossa kirjoitetaan. Olen samaa mieltä.

Kirjoittamalla Carr selvitti itselleen, mitä oli tiedossa, mitä piti vielä löytää. Saman aikaisesti tämä loi kontekstia kysymyksen asetteluun: mikä on relevanttia suhteessa kysymyksiin, lähteisiin ja kirjoittamiseen? Ensin on jokin peruslähdeaineisto, jota ryhdytään tutkimaan. Aineistot ja kysymykset voivat prosessin aikana muuttua, hienovaraisesti tai väkivaltaisesti.

Carr kirjoittaa loppuun ensimmäisen vastauksensa kysymykseen, mitä historia on, seuraavasti (s. 30).

“My first answer therefore to the question ‘What is history?’ is that it is a continuous process of interaction between the historian and his facts, an unending dialogue between the present and the past.”

Tämä nyt riittäköön tähän blogipostaukseen. Palaan mahdollisesti asiaan myöhemmin, sillä historian teoriat, metodologiat ja filosofiat ovat kiinnostavia!

Nykyhetken päätökset, mennyt ja tuleva

Olisipa jännää, jos voisi nähdä millaista poliittisen historian tutkimusta tästä päivästä tehdään tulevaisuudessa. Millaiseen kontekstiin vuoden 2015 tapahtumat sijoitetaan? Nähdäänkö "sitten joskus" asiat millä tavalla? Vai onko kenelläkään mitään sen suurempaa intressiä nostaa näitä viime aikojen tapahtumia tutkimuksen keskiöön? Oliko pääministeri Juha Sipilä nero vai mikä? Jääkö televisioitu puhe elämään tutkimusten sivuilla?

No, kristallipalloja ei ole. Tai ei minulla ainakaan.

Tämänkin hetken analyysia tehdessä voisi olla mielenkiintoista soveltaa hieman Koselleckin tarjoamia avaimia ajattelulle. Odotushorisontti ja kokemustila, saksaksi Erwartungshorizont & Erfarungsraum. Yhdistetään nämä nykyhetkeen ja saadaan kehys, joka vaikuttaa kokonaisuuteen. Millaiset ovat nämä kolme tasoa nykypäivän Suomessa, jossa tällaisia ratkaisuja tehdään kuin nyt tehdään? Tai siis ainakin esitetään tehtäväksi.

Perustelut, miksi jotain esitetään ja perustellaanko sitä jo aiemmin tapahtuneella? Mitä tavoitteita asetetaan, millainen on odotus tulevaisuudesta? Samalla luodaan kuvaa historiallisesta nykyhetkestä, jossa näkyy tulevaisuus odotushorisontissa joka on joko epätoivottu tai toivottu. Samalla nykyhetkeen ja odotushorisonttiin vaikuttaa kokemustila, jota tietysti tulkitaan nykyhetkestä käsin.

Analyysin vaatimat osat kyllä löytyy. Onkohan joku jo tehnyt tällaista? Jos ei niin syytä olisi! Itse joudun vetoamaan väitöskirjakiireisiin, enkä viitsi tätä blogipostia enempää nyt aihetta spekuloida. Mutta mielelläni kyllä lukisin!

Samalla tietysti voisi puuttua epäpolitisointiin, joka nyt on näyttäytynyt vahvalta. Eipä siinä kyllä mitään ihmeellistä ole. Aiheesta kannattaa lukea vaikka kollegan blogista.

Tuomiojan lisäys pöytäkirjaan ja lähdekritiikki

"What most affects the reliability of a source, however, is the intention and prejudices of the writer." (John Tosh: The Pursuit of History, 2010, 129.)

Selailin pitkästä aikaa John Toshin kirjaa The Pursuit of History, joka on mielestäni varsin kelvollinen opus antamaan kuvaa siitä, mitä historian tutkimus voisi olla.

Tässä jokin aika sitten oli uutisissa siitä, kuinka ulkoministeri Tuomioja kirjautti eriävän mielipiteensä historiankirjoitusta varten. Tästä esim. maikkarin nettisivuilla.

Laitoin linkin jakoon somessa ja kyselin, että mitenhän tähän pitäisi suhtautua. Eräs kaveri siihen kommentoi, että kai sitä nyt saa mielipiteensä ilmaista! Minä tietenkin olin tarttunut Tuomiojan kommenttiin siitä, että merkintä oli historiankirjoitusta varten, en niinkään ihmetellyt itse lisäystä.

"Historiankirjoittajat saavat aikanaan tehdä tästä oman tulkintansa."

Miten tuleva tutkimus voi käsitellä Tuomiojan lisäystä, jos otetaan lähtökohdaksi lähdekritiikki ja tuo ylläoleva sitaatti? Näitä huomaa miettivänsä jo ihan automaattisesti, liekö koulutuksella on vaikutusta asiaan... ;-)

"What most affects the reliability of a source, however, is the intention and prejudices of the writer."

Lukemisesta jälleen

"Tällaisia laatikoita on kaikkiaaan 60 kpl. On siinä lukemista joksikin aikaa." SA-kuva.

Lukemisesta on tässä blogissa tullut kirjoitettua jonkun kerran, kuten viimeiset kaksi (yksi ja kaksi) postausta osoittaa. Eikä varmasti tule tällainen aiheiden käsittely loppumaan. Lukeminen kun on erottamaton osa historiantutkimusta. Ainakin minun täytyy lukea, jotta voin kirjoittaa. Välillä kirjoittaminen on helppoa, joskus lukeminen vaikeaa. Tiedättehän, mitä tarkoitan.

Nyt on vuorossa "vähän vaikeampaa" lukemista, sillä edessä on TUJO-tenttejä pari kappaletta. TUJO tarkoittaa Tutkimusjohtamisen opintokokonaisuutta, josta voi käydä kurkkaamassa vaikka omilta nettisivuiltaan. Vuorossa on innovaatiojohtamisen luentosarjan tentti. Perustutkintoajathan tässä tulee mieleen, kun luentokelmuja silmät ristissä selailee.

Aihe on kuitenkin mielenkiintoinen ja virkistävällä tavalla erilainen verrattuna poliittiseen historiaan. Joukossa on myös paljon tuttuja ominaispiirteitä, sillä TUJOsta on vastuussa yleinen valtio-oppi ja joskus taannoin olen suorittanut yleisen valtio-opin perusopinnot.

Mutta siis, hieman vaikeaa on nyt lukeminen ja se johtuu siitä, että oman aihepiirin jutut kiinnostaisivat enemmän. Nyt tarvitaan itsensä johtamista ja tehtävien priorisointia ja järjestämistä. TUJO-tentit pois alta ja sitten urheilemaan kohti toista poliittisen historian jatko-opintoihin kuuluvaa kirjatenttiä.

Ja se vasta onkin mielenkiintoinen! Nimittäin jo mainitsemani "relevanttia metodologista kirjallisuutta". Tässä vaiheessa olen jo selvittänyt itselleni (ja myös professorille), että kaksi kirjoista on vahvoilla. Toinen on Ville Kivimäen väitöskirja, jonka nyt luen metodologia ja metodologiset valinnat mielessäni. Toinen puolestaan jo vähän vanhempi Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet. Laajuudesta riippuen yksi tai kaksi pitää vielä "keksiä".

Haussa metodologista kirjallisuutta

Historian tutkimuksessa on tärkeää ymmärtää ja havainnoida erilaisia mahdollisuuksia. Erilaisia mahdollisuuksia kysymyksenasetteluun, näkökulmaan, lähtökohtaan ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja miten tällainen sitten onnistuu? Viitaten edelliseen tekstiini vastaan yhdella sanalla: lukemalla.

Helsingin yliopiston poliittisen historian jatko-opintojen suoritusvaatimuksiin kuuluu mm. kirjallisuuskuulustelu aiheesta "Perehtyminen oman tutkimuksen kannalta relevanttiin metodologiseen kirjallisuuteen". Kyseessä ei tarvitse olla mikään varsinanen metodologiaa itsessään käsittelävä kirja, vaan vaikka jokin tutkimus, jonka metodologia on oman aiheen kannalta kiinnostavaa.

Tentittävät kirjat sovitaan ohjaajan kanssa ja nyt minun pitäisi miettiä näitä vaihtoehtoja omalta osaltani. Millaista metodologista kirjallisuutta sitten olisi syytä lukea? Tahdon ainakin ottaa mukaan jonkun "uuden sotahistorian" edustajan, jossa sodan aikaisia ilmiöitä tutkitaan mielenkiintoisella metodologisella otteella. Miksei vaikka kaksi erilaista metodologista näkökulmaa sotahistoriaan, jotka voisivat olla relevantteja.

Toinen, mitä tässä on tullut mietittyä, on transnationalistinen näkökulma linnoittamiseen ja työvoiman käyttöön sodassa. Näin olleen olisi kenties perusteltua ottaa jokin mielenkiintoinen tutkimus, jossa on käytetty transnationalistista strategiaa. Eikä sen tietenkään tarvitse millään tavalla koskea sotien historioita tai työvoimaa. Metodologinen syy on tällä kertaa tärkein.

Mutta mitkä kirjat ja millaiset metodologiat?

Jos jollain lukijalla on mielessä jokin metodologisesti mielenkiintoinen kirja, niin ilmiantakoon minulle! Lukulistalle kyllä mahtuu tavaraa...

Lukeminen kannattaa aina

Lukeminen kannattaa aina. Valitettavasti aikaa ei tunnu koskaan olevan niin paljon, että lukulista oikeasti lyhenisi. Varsinkin, kun se lähes jokaisen kirjan jälkeen tuntuu kasvavan. Näin siis ainakin historian kirjojen osalta.

Mutta mielestäni on erinomaisen tärkeää, ettei jumiudu lukemaan vain "omaa aluetta" koskevaa tutkimusta / kirjallisuutta. Jos vaikka lukisin vain sotien historiaan liittyviä tutkimuksia, alkaisi varmaan ahdistamaan. Samalla olisi vaikeaa, ellei mahdotonta, saada jostain muusta suunnasta uutta ajatusta mahdollisesta virikkeestä. Aivot toimii jännällä tavalla, ja lukeminen vaikuttaa ajatteluun.

Lukemalla useita erilaisia tekstejä aivot saavat polttoainetta. Ja mikä parasta, saattaa jopa tulla uusi ajatuskin, josta saattaa olla iloa tulevaisuudessa. Miten aihetta on tutkittu, mikä on metodologinen pohja? Voisiko tätä soveltaa omassa tutkimusaiheessa? Jo pelkkä näiden kysymysten alitajuinenkin pohtiminen on hyödyllistä. Ei kaikkea kuitenkaan tarvitse analysoida millintarkasti. Antaa aivojen poimia ideoita.

Motiviina tälle kirjoitukselle toimi se, että luin juuri Matti Peltosen toimittaman artikkelikokoelman Aries ja historian salaisuus.

Amerikan "tärähtäneistä"

WSJ esittää, että Yhdysvalloissa suoritettiin lobotomia 2000 sotaveteraanille, jotka olivat joutuneet psykiatriseen hoitoon toisen maailmansodan aikana tai sen jälkeen. Suomessa psykiatriseen hoitoon sodassa joutuneita ei sodan jälkeen juurikaan hoidettu, mutta että lobotomia!

Samankaltaisia reaktioita koin lukiessani Ville Kivimäen väitöstä Battled nerves (juuri sitä, josta muokattu kirja voitti Tieto-Finlandian!) ja tarkemmin: niitä psykiatrisia hoitomenetelmiä, joita sodan aikana käytettiin. Rankkoja ja rajuja hoitomuotoja, sen aikansa parhaan tiedon mukaisia.

Tässä yhteydessä huomasin jälleen yhden historiantutkimuksen kannalta tärkeän seikan. Minä elän tätä aikaa ja minun päähäni ovat rakentuneet tämän päivän ajatusmallit. Nykypäivänä shokeeravat menneisyyden asiat eivät välttämättä olleet samalla tavalla shokeeraavia "back then". Tai ehkä oli?

Tärkeää minun mielestä on se, että tällaisen pystyy tiedostamaan, käsittämään, käsitteellistämään ja perustelemaan itselleen. Mikä vaikuttaa tulkintaani? Jos tulkitaan menneisyyden tapahtumia nykypäivän ajatusmalleilla, ei tulos ole hyvä. Tällehän on oma historiatieteiden käyttämä sanakin: anakronismi.

Omasta ajattelustaan ei tietenkään voi irtautua, mutta onneksi sitä pystyy käyttämään ja siihen voi itse vaikuttaa. Helppoa se ei aina ole, mutta toisaalta, miksi pitäisikään olla.

Historiallisesta ajattelusta

Keskusteleminen toisten ihmisten kanssa on (yleensä) hauskaa. Tutkimuksesta keskusteleminen sen sijaan on myös yleensä hyödyllistä! Jos tahtoo perustella oman aiheensa esimerkiksi akateemisessa keskustelussa, vaatii se oman ajattelun jäsentämistä. Selkeä ajatus, selkeä sanoma - ainakin yleisesti ottaen.

Oman ajattelun työstäminen on yksi tällaisen keskustelun hyöty. Toinen erittäin arvokas mahdollisuus on se, että keskustelukumppanit kysyvät kysymyksiä, joita ei ole itse ajatellut. Toisin sanoen, osoittaa mahdollisia tutkimuksen kannalta kiinnostavia kohteita. Mielestäni tällaisissa tilanteissa kannattaa olla avoin ja kirjoittaa muistiin kysymyksiä. Toisen ajattelusta kumpuava toisenlainen tulokulma johonkin tiettyyn ilmiöön tai sen osaan, voi olla hyödyllinen.

En tarkoita sitä, että tällaisia kysymyksiä pitäisi ruveta heti soveltamaan omaan tutkimukseen. Ei kai siinä nyt järkeä olisi. Minulle on tällaisessa on tärkeintä se, että pystyy valaisemaan eri puolia tutkittavasta ilmiöstä. Tai erilaisia mahdollisuuksia, joista voi lähteä tutkimaan. Pelkästään sellaisiin kysymyksiin vastaaminen, joita ei ole aiemmin pohtinut, on hyödyllistä. Jos näitä vielä jälkikäteen punnitsee ja pohtii tarkemmin, voi vaikka tajuta jotain uutta.

Tutkijan on itse päätettävä, mikä on omalta kannaltaan hyödyllistä ja mikä vähemmän. Kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä saa aikaan kovinkaan järkeviä vastauksia. Jotkut valinnat voivat johtaa jopa umpikujaan. Silloin pitää olla hereillä, ja kiertää este tai muuttaa suuntaa.

Mitä enemmän näkee, tuntee tai tiedostaa erilaisia mahdollisuuksia tutkimukselle, sitä parempi - ainakin minun mielestäni. Toki sitä enemmän joutuu asettamaan rajoja, mutta mahdollisuudet sille, että jää jotain oleellista huomaamatta, ovat (ehkä) pienemmät.

Kuvassa vinkki aiheesta, josta minulta kysyttiin ja joka vaikuttaa kiinnostavalta.
 

"Viipurin teollisuuspiirin ansiomitallien jakotilaisuus Vuoksenniska AB:n tehdashallissa. Sotatalouspäällikkö ins.eversti Bäckström tarkastaa Oy Vuoksenniska Ab:n sotateollisuushenkilökunnan rivistön. Seurassa mm. vuorineuvos Grönholm." SA-kuva.

"Työmaa O/Y Kuitu"?

Tässä on tullut viime postauksien ajan pohdiskeltua urakoitsijoiden käyttöä jatkosodan linnoitustöissä. Ajatuksia olen lähtenyt kehittelemään muutaman lähteen kautta ja niitä tulkiten. Olen poiminut johtolankoja ja yhdistänyt asioita pääni sisällä ja tekstin muodossa. Sitä on historiantutkiminen! Kovin vakuuttavia päätelmiä ei tosin muutaman dokumentin pohjalta kannata tehdä, mutta tässä blogissa - miksipä ei. Mielestäni on hauskaa tuoda esille omia ajatusprosesseja, olkoon se sitten vaikka avoimuutta. Ja ehkä joku huomaa niistä jotain, mitä minä en. Saa kertoa.

No niin, tällä kertaa selatessani muistiinpanoja, osui silmiini Linnoitusosaston Lin.1 päällikön majuri Oskari Meriluodon kirje Kotijoukkojen Esikuntaan. Asiana oli Päämajan linnoitusosaston "alaisten tai perustamien linnoitusrakennusmuodostelmien vahvuus". Seuraavassa Meriluodon ilmoittamat luvut:

• Päällystöä 618
• Alipäällystöä 1 431
• Miehistöä 17 197
• Naisia 1 803
• Yhteensä 21 049 

"Edellämainittuun lukuun eivät sisälly työvoiman täydennyspaikoissa olevat työvelvolliset, eikä myöskään Työmaa O/Y Kuidussa oleva henkilöstö."

Mikä oli Työmaa O/Y Kuitu ja missä? Kuulostaisiko tämä joltain yksityiseltä urakoitsijalta? Vai miksi kyseessä ollutta henkilöstöä ei ollut laskettu mukaan? Syy voi olla toki niinkin yksinkertainen, ettei työmaalta ollut lähetetty määrävahvuuksia.

Wikipedia kertoo, että Kuitu Oy sijaitsi talvisodan jälkeen luovutetulla alueella, ja että yhtiö olisi talvisodan aikana valmistanut mm. polttopulloja. Ehkä "Työmaa O/Y Kuitu" tarkoitti vain kyseisen firman kunnostamista tai jälleenrakentamista.

Lin.1 päällikkö majuri O. Meriluoto Kotijoukkojen esikunnalle, 2.12.1941,
15481/Lin.1/1h sal./12/SK2482, Kansallisarkisto.

Tämä nyt jää jälleen osastoon "selvitettävä" - siinä osastossa muuten on aika paljon asioita!

Lähteet:
Lin.1 päällikkö majuri O. Meriluoto Kotijoukkojen esikunnalle, 2.12.1941, 15481/Lin.1/1h sal./12/SK2482, Kansallisarkisto.

Historiallista spekulointia

"Lujasti siinä saa huiskia jos mieli saada urakan valmiiksi. Ja sen jälkeen odottavat taas uudet työt."
Summa 1943.03.13, SA-Kuva.

Viimeksi pohdiskelin urakoitsijoiden käyttöä linnoitustöissä ja sitä, oliko urakoitsijoita töissä jatkosodan sytyttyä. Sen sijaan se on selvä, että välirauhan Salpalinjatyömailla urakoitsijoita oli. Linnoitustoimistossa oli myös oma toimistonsa urakkatöille.

Mutta oliko urakoitsijoita linnoitustöissä jatkosodassa? No, en edelleenkään osaa kunnollista vastausta antaa, mutta seuraavassa yhteen (tai ehkä kahteen) dokumenttiin perustuvaa historiallista spekulointia.

10.4.1942 Linnoitusosaston päällikön eversti Otto Bonsdorffin allekirjoittama vastauskirje lähetettiin Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle. Kirjeestä käy ilmi, että Helsingin kaupungin työvoimalautakunta oli tehnyt aloitteen linnoitustyömaiden muuttamisesta urakkatyömaiksi. Työvelvollisten palkanmaksu perustui tuntipalkkoihin, ehkä aloite liittyi palkkakysymyksiin? No, työvoimakysymyksiin joka tapauksessa.

Bonsdorffin mukaan linnoitustyömailla käytettiin urakkatöitä niin paljon, kuin mahdollista.

"Työn laatu ja sodan aiheuttamat poikkeukselliset olosuhteet asettavat tässä suhteessa kuitenkin omat rajoituksensa."

Seuraavaksi Bonsdorff siirtyi käsittelemään yksityisiä urakoitsijoita ja tämä olikin mielenkiintoista! Bonsdorffia lainaten:

"Yksityisiä urakoitsijoita ei voida käyttää nykyisissä olosuhteissa sotatoimialueella olevilla työmailla. Urakoitsijoiden toiminnan edellytyksenä olevan kantahenkilökunnan irroittaminen muista tehtävistä tuottaisi myös vaikeuksia. Kokonaisuutta ajatellen ei ehdotetusta järjestelystä voisi koitua tällä hetkellä helpoitusta työvoimatilanteeseen. Mikäli olosuhteet sen sallivat, tullaan töitä antamaan myös yksityisten urakoitsijoiden suoritettavaksi."

Nyt olisi tietysti hauska lukea ehdotus kokonaisuudessaan. Se pitäisi etsiä aloitteen tehneen työvoimalautakunnan arkistosta, sillä kirje palautettiin Bonsdorffin vastauksen mukana. Olisi myös erittäin kiinnostavaa keksiä, millaiset ne olosuhteet olivat, jotka eivät sallineet yksityisten urakoitsijoiden käyttöä?

Nyt näiden kahden yksittäisen dokumentin kautta voi päätellä, että ainakaan keväällä -42 yksityisiä urakoitsijoita ei sotatoimialueella käytetty, ja että keväällä -44 urakoitsijoita kokeiltiin. Tästähän voisi myös päätellä, että urakoitsijoita ei käytetty jatkosodan alussakaan. Tälle päätelmälle pitää kuitenkin hankkia vielä todistusaineistoa ja kunnollista perustelua. Siihen asti näillä spekulaatioilla!

Lähteet:

Linnoitusosaston päällikön eversti O. Bonsdorffin kirje Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriölle, 10.4.1942, 11144/Lin.3/2/SK1986, Kansallisarkisto.

Linnoitusasiaintoimikunnan kokouksen pöytäkirja, 12.4.1944, 19251/Lin.1/Tmk/10/T12544, Kansallisarkisto.

Linnoitustöiden urakoitsijoista

Urakoitsijoiden käyttö linnoitustöissä kiinnostaa minua kovasti, tutkimuksellisesti ja muuten vain. Välirauhan aikana, kun Salpalinjaa rakennettiin, oli töissä useita urakoitsijoita. Tästä aiheesta olen tänne aiemmin kirjoittanut. Linnoitustoimisto myös tiedusteli urakoitsijoilta näiden halukkuutta työskennellä myös mahdollisen sodan aikana. Linnoitustoimiston rakennusosaston päällikkö insinööri H.A. Relander saattoikin 12.6.-41 ilmoittaa, että sodan aikana linnoitustöitä olivat halukkaita tekemään seuraavat urakoitsijat:

•   Oy. Rakennustoimi
•   Ins. A. Kiikka
•  Kreuger & Toll Oy
•  Otto Vuorio
•  Oy. Constructor
•  Oy. Tektor Ab
• Yhtymä R. Sopanen, V. Heino ja V. Lindroth
•   Ääri Oy. ^[1] 
  

-          Siitä en ole ottanut selvää, että olivatko urakoitsijat linnoitustöissä sodan aikana? Tämä vaatii selvittämistä.

On hyvin mahdollista, että heti jatkosodan alettua urakoitsijoita ei välttämättä sellaisenaan käytetty, tai jos käytettiin, hommat eivät ehkä toimineet. Voi myös olla, että tätä urakoitsijavaihtoehtoa ryhdyttiin kokeilemaan vasta vuonna -44!  Perustan tämän siihen, että 12.4.1944 pidetyn linnoitusasiaintoimikunnan kokouksessa kenraali E. Hanell pöytäkirjan mukaan totesi, ettei urakoitsijoiden käytöstä ollut saatu positiivista kokemusta:

”Tuntuu siltä, että he lupaavat enemmän kuin mitä voivat täyttää”[2]

Hanellin kommentti itsessään voisi olla tältäkin päivältä, vai mitä luulette?

Joka tapauksessa urakoitsijoiden käyttö linnoitustöissä kiinnostaa, niin välirauhan linnoitustöissä kuin jatkosodan aikana. Jäin miettimään seuraavalaista mahdollista historiaa. Vielä keväällä -41 linnoitusrakennusjoukkojen liikekannallepanon jälkeiset tehtävät olisivat olleet taaempien asemien parissa ja jopa niiden takana. Vaikuttaa mahdolliselta, että juuri tällaisia tehtäviä varten urakoitsijoilta tiedusteltiin halukkuutta toimia SA linnoitustöissä.

Tähän suhteutettuna tapahtuneet odotushorisontin ja toimintakentän muutokset hyökkäyssodassa voisi selittää sitä, jos urakoitsijoita ei otettukaan käyttöön heti. Tai sitten otettiin, mutta en ole siitä vielä tietoinen! Aihe vaatii tutkimusta ja tutkimusta varten on hyvä luoda ajatusmalleja tai teorioita mahdollisista historioista. Pitää olla pohjaa, jolta lähteä työtä tekemään. Mitä vahvempaa ja perustellumpaa, sen parempi, mutta ei mitään sellaista, jota ei ole valmis hylkäämään paremman tiedon valossa!

"Sepelisiiloja."
Huuhanmäki, Karjalan Kannas 1944.03.16. SA-kuva.

Kuvassa Pyramid –nimisen urakoitsijan auto. Sitä en sitten tiedä, että oliko se firman vai ”firman” käytössä! Kuvan vinkkaamisesta lähtee kiitos Armi Oinoselle Miehikkälään!

---

[1] Rakennusosaston päällikön insinööri H.A. Relanderin kirje Yleiselle osastolle, 12.6.1941, 346/Lkp./1c/sal/8/T12525, Kansallisarkisto.

[2] Linnoitusasiaintoimikunnan kokouksen pöytäkirja, 12.4.1944, 19251/Lin.1/Tmk/10/T12544, Kansallisarkisto.

Uudesta Marski-kirjasta lehdistön sivuilta

"Presidentti Mannerheim poistumassa Eduskuntatalosta." SA-kuva.

Mitenhän mahtaa olla tuon uusimman Marski-kirjan laita? Meinasin jo hetken, että voisi olla viihdyttävää lukemistoa, mutta ei kyllä ole tällä hetkellä ylimääräistä aikaa yli 800 sivun verran. Niinpä päädyin tässä selailemaan, mitä kirjasta on kirjoitettu mediassa.

Ja ihan mielenkiintoisia huomioita löytyikin.

Otetaan vaikka Aamulehden jutusta kiinni.

"Tapansa mukaan Juhani Suomi tulkitsee historiaa tarkoitushakuisesti, vaikka taitavasti peittääkin omat mielipiteensä virtuoosisen lähteidenkäyttötekniikan alle."

Kuulostaa aika hurjalta, vai mitä mieltä olette? Omien mielipiteiden peittäminen lähteiden alle?


Toinen huomio Hesarista:

"Tohtori Jukka Tarkka luonnehtii perjantain Helsingin Sanomissa ilmestyvässä kirja-arviossa, että 'Juhani Suomi kuuluu niihin tutkijoihin, joiden mielestä oikea historiallinen kuva syntyy kirjoittamalla kaikki selville saadut asiat peräkkäin paperille'."

Kuulostaa melkoisen lukijaystävälliseltä. Kyllä historia vaatii päättelyä ja analyysia, löytyyköhän sitä Suomen kirjasta?

Keskisuomalaisessa puolestaan näin:

"Professori Suomen koostaman, monilta osiltaan kiitettävän analyyttisen suurteoksen päähenkilö on vanheneva ja sairas marsalkka, joka aika ajoin vielä kykenee yltymään uuden ajan päätösten jarrumieheksi.

Kriittisen leiman kuvaukseen antaa Suomen tapa valita aineistostaan ne lausunnot, joissa Mannerheimin aiempaa sotilasuraa ja hänen henkisiä ominaisuuksiaan vähätellään ja hänen herraskaisia juoma- ja pukeutumistapojaan halveksitaan."

Tässä nyt vain muutama pointti. Aika mielenkiintoiselta vaikuttaa. Oliko sitten Suomen tarkoitus vain kirjoittaa "kriittinen" teos Mannerheimista? Tässä on myös otettava ero kriittisen ja "kriittisen" välille. Ehkä ensimmäinen tarkoittaa historiantutkimuksen peruslähtökohtaa, josta tekemisen pitäisi lähteä. Niin, kenen mielestä kriittinen: onko kriittinen yhtä kuin negatiivinen, vai sellainen joka ei ota kaikkea annettuna?

Toivon, että Agricolan arvosteluihin joku kirjoittaisi erittäin pätevän arvostelun kirjasta! Tai sitten vain odotan, että lukulistani tyhjenee (ei ole tapahtumassa) ja luen itse.

Koselleck ja selventävä kasku "horisontista"

Keskeisimpiä asioita Koselleckin Futures Past kirjassa ovat käsitteet, tai historialliset kategoriat, "Space of Experience" ja "Horizon of Expectation", kokemus ja odotushorisontti. Näihin lupaan palata tarkemmin tulevaisuudessa: kokemuksenne tästä lupauksestani muodostakoon osansa odotushorisontistanne.

Mutta siihen kaskuun. Koselleck räjäytti potin selventäessään horisontin käsitettä. Seuraavassa esitetyn lähteeksi merkitään sivu 261 teoksessa Koselleck, Reinhart: Futures Past. Lainaukseni kursivoituna, lainausmerkit alkuperäisestä.

Koselleck siis kirjoittaa odotushorisontista ja siitä, kuinka tulevaisuudesta ei voi olla kokemusta.

A recent joke throws light on this:

"Communism is already visible on the horizon", decleared Khrushchev in a speech.

Question from the floor: "Comrade Khrushchev, what is 'horizon'?"

"Look it up in a dictionary", replied Nikita Sergeevich.

At home the questioner found the following explanation in a reference work: "Horizon, an apparent line separating the sky from the earth, which retreats as one approaches it."

Lähteistä ja Reinhart Koselleckista

Olen lukenut Reinhart Koselleckin artikkelikokoelmaa Futures Past. Erittäin mielenkiintoinen kirja, vaikka otsikko onkin hassusti käännetty (saksaksi Vergangene Zukunft)! Suosittelen, mikäli kiinnostaa vaivata aivoja oikein kunnolla historian metodologian parissa. Ja täytyy muuten sanoa, että Koselleckia on hieman vaikea taivuttaa suomenkielelle. Se on selvästi ollut haasteellistä kääntää englanniksin, sillä usein tekstissä vilisee saksankielisiä alkuperäistermejä. It is all about semantics! Joten on syytä pitää merkitykset kunnossa.

Tässä otan kuitenkin esille muutaman lainauksen lähteistä, nimittäin lähteiden rooli historiantutkimukselle on luonnollisesti avainasemassa. Ensimmäinen lainaus sivulta 111 kuuluu seuraavasti:

“The sources provide control over what might not be stated. They do not, however, prescribe what may be said.”

Erittäin hyvin sanottu. Lähteet asettavat tietyt rajat mahdollisiin väittämiin, kuten Koselleck sanoo. Lähteillä on valtaa siihen, mitä niiden perusteella ei voi väittää. Lähteet eivät kuitenkaan kuvaile, mitä niiden perusteella voi sanoa. Jos lähteet itsessään kertoisivat sen, mitä historiasta voi sanoa, tarvitseeko tutkimusta tehdäkään?

“There is always more at stake in historical knowledge than what is contained in the sources. A source can exist or be discovered, but it can also be missing. This, then, makes it necessary here to take the risk of making statements which are perhaps not completely founded.”

Tästä lainauksesta sivulta 149 tulee esille jälleen historiantutkimuksen vaatimus historialliselle mielikuvitukselle. Mitään ei tietenkään saa sepittää, mutta "tyhjiä" kohtia jää oman kokemukseni perusteella väkisinkin. Jos haluaa saada aikaan uskottavan kokonaisuuden historiallisesta tiedosta (vai miten historical knowledge nyt parhaiten kääntyisi?), joutuu ottamaan riskejä, kuten Koselleck kirjoittaa. Tahtoisin myös painottaa toisen lainauksen ensimmäistä virkettä: “There is always more at stake in historical knowledge than what is contained in the sources."

Jatketaan edelleen, nyt lainaus sivulta 150.
"History is never identical with the source that provides evidence for this history. If this were so, then cleanly following source would be the history we sought.”

Juuri näin! Tarvinneeko tätä lainausta enempää avata? Jatketaan siis seuraavalta sivulta löytyvään kohtaan, joka kuuluu seuraavanlaisesti.

“That which makes a history into historical cannot be derived from the sources alone: a theory of possible history is required so that the sources might be brought to speak at all.” 

Aivan selkeästi: pelkät lähteet eivät riitä, jotta voi tuottaa kunnollista historian tutkimusta. Koselleckin mukaan vaaditaan jokin teoria mahdollisesta historiasta, jotta lähteistä voi saada jotain irti. Mietin tätä ja totesin sen osuvan aikalailla oikeaan. Omasta mielestäni historiantutkimuksen tekemisen lähtökohdan tulee olla hyvin perustelluissa kysymyksissä. Voisiko olla niin, että jo kysymysten perustavalla tasolla vaaditaan jonkinlaista teoreettista ajattelua siitä, mikä oli mahdollista ja mikä toteutui?

Täytyy myös muistaa, että tapahtunut historia ei ole koskaan ollut "se yksi ja ainoa vaihtoehto". Tästä aiheesta lisää jokin toinen kerta. 

Metodologisia mietintöjä

Operaation Jatko-opinnot käynnistämisen myötä tulee taas historian metodologia haasteineen esille. Millaiselle pohjalle tulen rakentamaan oman tulkintani menneestä? Tässä on käsillä kysymys, johon ei tule lopullista tai oikeaa vastausta.

Aiemmin olen perehtynyt esimerkiksi Carlo Ginzburgin johtolankoihin, ja aiheesta nousevat ajatukset ovat edelleen kiehtovia. Tarkkaa lukua vaativat lähteet antavat mielenkiintoisen haasteen omille aivoille, jokainen pieni yksityiskohta voi olla ratkaiseva jonkun tulkinnan kannalta. Tämä myös tarkoittaa sitä, ettei etukäteen voi päättää mikä on merkityksellistä ja mikä ei. (Ei ollut kerta tai kaksi, kun gradun arkistotyövaiheessa sain palata jo tarkastettuun dokumenttiin, josta en ollut tehnyt muistiinpanoja.) Näköjään jo marraskuussa 2010 tuli tekstiä metodologiasta ja teoriasta, jotka edelleen pääosin allekirjoitan.

Vaikka Ginzburg onkin mikrohistorian legenda, olen sitä mieltä että johtolankaparadigma soveltuu yleisemminkin historian tutkimukseen. Miksipä ei soveltuisi? Ja olen varma siitä, että tulen säilyttämään tulevassa tutkimustyössäni jotain ginzburgilaista siitä huolimatta, että en ole suunnitellut käyttäväni mikrohistoriallista otetta.

Oli sitten metodologinen pohja mikä tahansa, tulisi pystyä tiedostamaan omat valintansa tutkimustyön kuluessa. Miksi esitän juuri näitä kysymyksiä ja millä perustein esitän tulkintoja? Kummalla olikaan enemmän merkitystä, syillä vai seurauksilla? Miten pystyn analysoimaan sodan aikaisia tekstejä ja sisältöjä niin, etteivät nykyajan normit vääristä? Näin nyt esimerkiksi.

Helppoja kysymyksiä, vaikeita vastauksia.

Olenkin kerännyt (jälleen) listaa kirjoista, joissa käsitellään historian metodologiaa ja/tai teoriaa. Seuraavana lukulistalla taitaa olla saksalainen Reinhart Koselleck: Futures Past, kunhan saan sen käsiini. Tavoitteeni on lukea mahdollisimman laajasti erilaisia ajatuksia historian tutkimuksesta. Ajatukset vaativat polttoainetta ja aivot harjoitusta.

Mietintää teorian merkityksestä historiaan ynnä muusta

No niin,

Olen haastanut itseäni viime aikoina ajattelemaan oppiaineeni metodologisia ja teoreettisia kysymyksiä. Helpommin käsitettäviäkin aiheita voisi ajatella. Mutta koska kirjoittaminen on hyvä tyyli päätellä, niin....

Mutta mitä se teoria sitten on? Entä mitä tarkoittaa paljon puhuttu epistemologia? Tai mitä sitten tarkoittaakaan se metodologia? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Mikä sitten on kohteen ja kysymyksenasettelun suhde? Onko ensiksi jokin kohde, joka kiinnostaa ja jonka perusteella kysymykset muotoutuvat? Vai päinvastoin, ensiksi nippu kysymyksiä, joihin vastauksen saamiseksi pitää kehittää jostain kohde? Uskon, että kysymyksien asettelu kertoo paljon. Esittämällä kysymykset miten ja mitä, tulee paljastaneeksi jo jollain tasolla oletuksen siitä, miksi kannattaa esittää moisia kysymyksiä. Vallitsevat ja kenties tiedostamattomat ennakko-oletukset vaikuttavat varmasti. Ongelmallinen haaste löytyykin siitä, miten tiedostan omat ontologiset ajatteluni piirteet? Miten voin erotella niitä tiedostamattomia ajatuskuvioita, jotka ovat sisäänrakennettuina minun suomalaiskansalliseen päähäni? Millaisia asioita tulen ”ottaneeksi annettuna”?

Tässä varmasti nousee kyseeseen se, että työstää ajatteluaan teoreettisesti ja ”tiellä pysyen” eli metodeita käyttäen. Kenties metodien merkitys nouseekin siitä, että osaa eritellä hedelmällisiä suuntia joihin ohjata mielenkiintoaan ja tarkasteluaan. Myös varmasti kysymysten esittämisen merkitys metodologiselta kannalta on oleellinen; tarkoittaisiko se sitten sitä, että osaa esittää oikeita kysymyksiä oikeaan aikaan ja näin ohjata tutkimusta kohti mahdollisia tuloksia.

Tästä tulikin vielä mieleeni se, että tulokset ovat menneisyyden rakennelmia. Argumentaatioita siitä, mitä historioitsija tulkitsee tapahtuneen. En usko, että legendaarinen rankelainen tyyli esittää asioita wie es eigentlich gewesen on mahdollista ajatuksen tiukimmassa merkityksessä. Lähtökohtana kohteen kunnioittaminen on oleellista ja täytyy pyrkiä esittämään mahdollisimman todenmukainen ehdotus tapahtuneesta. Ja tärkeää on mielestäni myös huomioida se, että kyseessä on tosi asiassa ainoastaan yksi mahdollinen esitys menneisyyden tapahtumista (tai mitä sitten tutkitaankaan).