Taloudellinen puolustusneuvosto, ja ajatus sen funktiosta

Jäin miettimään tätä taloudellista puolustusneuvostoa, joka asetettiin 1929. Kari Selén kirjoitti tutkimuksessaan
C.G.E. Mannerheim ja hänen puolustusneuvostonsa 1931–1939 taloudellisesta puolustusneuvostosta seuraavasti:

”Puolustusneuvosto sai rinnalleen valtioneuvoston päätöksellä 1929 taloudellisen puolustusneuvoston. Se työskenteli sotatalouden alalla päämääränään sota-aikana aineellisesti toimeentuleva Suomi. Se oli laaja, jaostoihin jakautunut elin, jonka piirissä vaikutti moni talouselämän johtomies. Taloudellinen puolustusneuvostokaan ei ollut toimeenpaneva elin, eikä sillä ollut mahdollisuuksia ulottaa työtään kaikille tarpeelliseksi katsottaville aloille. Sen toimintaa haittasi yhteyksien puute, eikä se erillisenä toimikuntana saavuttanutkaan mainittavampia aikaansaannoksia.”

Jäin miettimään, että mikä sitten olisi ollut mainittavampi aikaansaannos? Vai toistaako Selen vain Väinö Tanneria, joka kritisoi taloudellisen puolustusneuvoston aikaansaannoksia (vaikka Tanner oli itsekin neuvoston jäsen)? Kansanhuoltoministeriö muuten pistettiin pystyyn neuvoston laatiman suunnitelman mukaan.

Sain tästä alustavan ajatuksen mahdollisesta tulkinnasta. Entä jos taloudellisen puolustusneuvoston tärkein funktio olisikin ollut siinä, että se kokosi taloudellisen eliitin ja loi sitä kautta yhteyksiä ja avauksia taloudellisen puolustusvalmiuden saralla? Aion seurata tätä linjaa ja katsoa, josko siinä olisi jotain järkeä.

Varsinaisten jäsenten lista vuonna 1929 oli mielestäni aika vakuuttava (ja pitkä, pahoitteluni):

toimitusjohtaja Kaarlo R. Heinonen,

professori, fil tri K.T. Jutila,

johtaja, insinööri Einar Kahelin,

Suomen Pankin johtokunnan jäsen Kyösti Kallio,

toimitusjohtaja, insinööri Magnus Lavonius,

tilanomistaja, fil.maist. Lauri Palojärvi,

toimitusjohtaja, hovioik. ausk. Väinö Tanner,

toimitusjohtaja, insinööri V.M.J. Viljanen,

Kauppa- ja teollisuusministerin edustajana teollisuusneuvos Ilmari Killinen,

Sosialiministeriön edustajana ministeriön kansliapäällikkö, esittelijäneuvos Niilo A. Mannio,

Yleisesikunnan päällikkö, Kurt Martti Wallenius,

Puolustusministeriön keskusosaston päällikkö eversti Oiva Olenius,

Maataloushallituksen ylijohtaja fil.tri. Juho Emil Sunila,

Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtaja, lakit.kand. Risto Ryti

Henkilöjäsenten lisäksi taloudellisen puolustusneuvoston ylimääräisinä jäseniniä olivat
ulkoasiainministeriön, sisäasiainministeriön, valtiovarainministeriön ja maatalousministeriön edustajat, puolustusministeriön sota-asiainosaston, teknillisen osaston, taisteluvälineosaston, intendenttiosaston, lääkintäosaston ja meriosaston päälliköt, meripuolustuksen päällikkö, ilmavoimien komentaja sekä rautatiehallituksen, lääkintähallituksen, posti- ja lennätinhallituksen ja tie- ja vesirakennushallituksen pääjohtajat.

Plus vielä edustajat seuraavista taloudellisista järjstöistä:

Suomen teollisuusliitto,

Suomen puunjalostusteollisuuden keskusliitto,

Keskuskauppakamari,

Suomen pankkiyhdistys,

Suomen metalliteollisuusyhdistys,

Suomen tukkukauppiaiden liitto,

Suomen osuuskauppojen keskuskunta,

Kulutusosuuskuntien keskusliitto,

Maataloustuottajien keskusliitto

Seminaarityön substanssia

Tutkimuskurssin seminaarityössä tavoitteenani on tarkastella Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityötä vuodelta 1983. Aiheena tutkimuksessa on Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisten resurssien käyttö kriisinaikana 1939-1944

Tarkastelussa siis on se, kuinka sotaan valjastettu talous ja teollisuus saatiin pyörimään, toisin sanoen - miten varmistettiin työvoiman saanti. Ratkaisut, joita Saraste työssään tarkastelee, ovat valtionhallinnon tason päätöksiä. Ylimpänä työvelvollista työvoimaa ohjaavana instanssina oli jatkosodan aikana vastuuseen määrätty Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. (ei siitä sen enempää)

Mielenkiintoinen huomio työstä: legendaarinen rajaus toista maailmansotaa käsitellessä - 1939-1944. Toinen maailmansota siis päättyi Suomessa tasan siihen hetkeen, kun rauhansopimus allekirjoitettiin 1944. Tämä tietysti noudattelee Suomen suurta kansallista historiankertomusta. Lapin sota ei ole kovinkaan vahvasti kuulunut tarkasteluihin, vuosiluvut 1939-1944 ovat kenties suorastaan sementoitu kansalliseen käsitykseen. Vaikka tiedämme sotatilan jatkuneen lapissa pisimmillään vuoden 1945 kevääsen saakka.

Omaa tulevaa gradun aihepiiriä pohdiskellessa mietin vakavasti tämän ajallisen rajauksen murtamista omassa tarkastelussa. Voisin olettaa, että tilanne työvoimassa ei välittömästi jatkosodan päättymisen jälkeen normalisoitunut. Näin voisi Sarasteen työn mukaan tulkita. Muutenkin aloin spekuloimaan sillä, onko jatkosotaa pakko jäsentään iänikuisilla kuvauksilla, kuten hyökkäysvaihe, asemsota ja torjuntataistelu. Vaikka nämä kuvaavatkin tapahtumia hyvin (ainakin oletan näin), mutta onko kuitenkaan välttämätöntä tarkastella näiden viitekehysten läpi tapahtumia.

Ehkäpä ei, ei varmasti ole! Tämä vaati ehdottomasti jatkotarkastelua. Kenties tässä on myös jotain haistettavissa aspektilla "vanha sotahistoria", eli perinteinen sodan tarkastelu ja "uusi sotahistoria", perinteisistä tarkasteluista poikkeavin mielenkiinnon kohtein.

Terveisin kylpylähotellista Tampereelta,
otto

Sivu tutkimuskurssipäiväkirjasta 2

Taas tuli kirjoiteltua hieman tutkimuskurssipäiväkirjaa. Mielenkiintoinen seikka on se, että palautus tälle osalle on vasta yli kuukauden päästä ja silti kirjoitin sen jo. Tämä oli varmasti kuitenkin hyvä asia, sillä enhän minä enää juuri mitään muistanut viime luennosta tässäkään vaiheessa. Ja siitä nyt on kuitenkin vasta alle viikko (eli kuusi päivää).

Tässä siis katkelmia kirjoittamastani:

Luennon aiheena oli aikaisempi tutkimus ja käsitteet historiantutkijan työssä. Nämä ovat luonnollisesti merkittävässä osassa historiantutkijan työssä. Mielestäni ehkä oleellisimpana seikkana luennolla nousi esille se, että aikaisemman tutkimuksen merkitys ei pääty vain prosessin alkuun vaan vaikuttaa suhteen määrittelyn kannalta koko tutkimusprosessin ajan. Lukiessani oman aihepiirin aikaisempaa tutkimusta, joka on saanut ”purkutuomion” seminaariesitelmääni, nousi jo alkuvaiheessa mieleeni näitä luennolla käytyjä aiheita.

Heti työnsä alkupuolella Saraste toteaa aikaisempaa tutkimusta oman työnsä kannalta olevan vain niukasti ja lähteistä mainitessaan hän kirjoittaa, että on ”jouduttu turvautumaan arkistolähteisiin”. Tämä tietysti pisti kovasti silmään, ja siitä saattaa irrota jonkinlaista pointtia myös seminaariesitelmään. Mietin, että mitä se kertoo tutkimusperinteestä, jos arkistolähteitä oikein joudutaan käyttämään? Tai ylipäänsä mistä se kertoo (vai kertooko se nyt yhtään mistään)?

Seuraavaksi alan kaivamaan aihepiirini liittyvästä aikaisemmasta tutkimuksesta tutkijan käyttämiä metodeja, aineistoja ja ynnä muita. Samoin oman aihepiirin perustelua ja pohjustusta varten täytyy pohtia miten sodan historiaa on lähestytty uuden sotahistorian näkökulmasta. Sotahistorian ja uuden sotahistorian pohdinnat ovat jo nyt aiheuttaneet kysymyksen siitä, tahdonko että aihepiirini liitetään sotahistoriaan mitenkään. Ajattelen, että kai se on siinä mielessä hieman pakko, sillä aihepiirini ajankohta nyt ”sattuu olemaan” jatkosodan aika. Kuitenkin minusta tuntuu siltä (ainakin tällä hetkellä), että tavoitteeni tulee olemaan huomattavasti paljon enemmän siinä ”työssä”, jota tarkoitukseni on tutkia. Mutta koska en voi millään irrottaa tarkastelua mihinkään tyhjiöön, tulee sota olemaan siinä mukana. Ehkäpä siis ”uusi sotahistoria” on juuri sitä, mitä on tulossa.