Linnoittamisen historiasta

"Isosaaren linnoitustyömaalta. Kuvattu todennäköisesti syyskuussa 1942" SA-kuva.

Tämä on sellainen asia jota aina välillä huomaan miettiväni: olisipa hauskaa, jos linnoittamisen historiaa olisi tutkittu enemmän. Linnoittaminen toisen maailmansodan aikana liittyy oleellisesti omaan tutkimustyöhöni, sillä linnoittaminen jos mikä vaati työvoimaa. Tämän hetkisen tietoni ymmärrykseni mukaan talvi- ja jatkosodan aikana puolustusvoimien linnoitustöissä oli yhteensä noin 100 000 työvelvollista. Se on kuitenkin aika hurja määrä.

Linnoittamisen historia voi kuitenkin kiinnostaa myös useammalta kantilta. Yksi on tietenkin sotilaallisesen kokonaisuuteen liittyvä, missä ja miksi linnoitettiin? Tätä keskustelua on toki käyty, mutta mielestäni lähinnä kirjojen sivuilla. Toisenlainen seikka, jonka tiedän ihmisiä kiinnostavan, on linnoittamisrakentamisen tekninen puoli. Siinähän oli kanssa aikamoiset hommat käynnissä siitäkin suunnasta katsottuna!

Minua itseäni kiinnostaisi erityisesti nyt linnoittamisen johtamisen tutkimus. Miten linnoitustöiden johto organisoitiiin, miten organisaatio toimi, jne jne yms? Lisäksi kiinnostaisi tehdä vaikka oma historiansa jostain jatkosodan linnoitusrakennuspataljoonasta. Tai vaikka muutamasta yhdessä. Sellainen avaisi oikeasti uuden näkökulman sotien historiaan.

Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia on toki pakko mainita, mutta kaipaisin ehdottomasti tarkempaa tutkimusta. Arimo havittelee kokonaisuutta ja mielestäni tietyillä rajauksilla aiheesta saisi paljon kompaktimmankin tutkimuksen kasaan.

Jokin aika sitten tuli toki uusi kirja Salpalinjasta, jota en ole vielä selannut. Siitä lisää blogissa Salpalinjan salat.

Ehkä tässä on (taas yksi) post-doc aihe?

Saksalainen vaikutus?

(Clues, bei Syke, Syker Fotograf, Wikimedia Commons)

Olen tutkiskellut perusteita, jotka ovat vaikuttaneet - tai pikemmin saattaneet vaikuttaa - työvoiman sotilaalliseen käyttöön toisessa maailmansodassa. Koska tutkimuskohteeni on sotilaallisesti käytetty työvoima, on otettava lukuun sotalaitoksen-puolustuslaitoksen-puolustusvoimien historiallinen kehitys ja koetettava löytää sieltä mahdollisia johtolankoja.

Viimeisimpänä luin Terä - Tervasmäen Puolustusministeriön historian ykkösosan (tästä vielä joskus enemmän) ja Puolustuslaitos 1918-1939 kirjajärkälettä olen lukenut useasti. Samoin motiivein luin myös Arimon puolustussuunnitelmat. Johtolankoja on löytynyt, mutta myös muita kuin täysin omaa aihettani koskettelevia.

Yksi tällainen on saksalainen vaikutus armeijan luomisessa. Nyt en tarkoita jääkäreitä, vaan niitä saksalaisia upseereita, jotka kutsuttiin laittamaan putiikki kuntoon. Tämän on mainittu olleen myös viimeinen tikki Mannerheimin erolle.

Lopulta sotaväki, sotaministeriö ja yleisesikunta järjestettiin saksalaiseen (pitäiskikö sanoa preussilaiseen) malliin. Ja kyseisen yleisesikunnan de facto päällikkönä oli saksalainen eversit von Redern, joka toimi tehtävässään 13.12.1918 asti. Silloin saksalaiset poistuivat.

Tämä pitää tietenkin asettaa kontekstiinsa; Suomi oli erittäin vahvasta saksalaisiin päin. Kuningas saksasta, ye-päällikkö saksasta... Tämä suuntaushan toki loppui Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa. 

Tästä kaikesta nousee jälleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta sehän vain kuuluu asiaan, kun historiantutkimus on kyseessä. Eli: Olikohan tällä saksalaisella influenssilla vaikutusta työvoiman käyttöön? Tai oliko jääkäritaustalla millainen vaikutus linnoitustöiden johtajan Edvard Hanellin näkemyksiin linnoitustöiden johdossa?

Salpalinja ja urakoitsijat

Välirauhan aikana Salpalinjaa oli rakentamassa useampi rakennusurakoitsija. Armeijan piiristä ei oikein löytynyt tarvittavaa rakennusteknillistä osaamista, jota linnoitustyöt vaativat. Rakennusliikkeillä oli jo valmiina työnjohto ja tarvittavat laitteet, joten miksipä niitä ei olisi hyödynnetty?

Jäin miettimään tätä urakoitsijoiden käyttöä linnoitustöissä, luonnollisesti omista lähtökohdistani käsin, eli työvoiman sotilaallisen käytön suunnalta. Linnoitustoimisto toimi töiden tilaajana ja valvojana, rakennusfirmat toteuttivat työt. Sivusin hieman urakoitsijoiden käyttöä Salpalinjan työmailla juuri ilmestyneessä artikkelissani (Sotilasaikakauslehti 11/2012).

 Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Katsoin tietysti, mitä legendaarinen R. Arimo asiasta kirjoitti linnoittamisen historiassaan. Ei kovinkaan laajasti. Perusperiaatteet toki tuli Arimon kerrottua, kuten esimerkiksi että urakoitsijoita oli töissä kerrallaan 8-14, joista valtaosa II armeijakunnan alueella. Osa urakoitsijoista oli linnoitustoimiston urakkatöiden valvontatoimiston valvonnassa, osa taas työpiirien.

Kysymys valvonnasta onkin kiehtova. Betonisten linnoituslaitteiden oli oltava tasalaatuisia ja vahvuuksien oli täsmättävä. Linnoitustoimistolla oli siis urakkatöiden valvontatoimisto ja kaikkien betonitöiden valvonnasta vastuussa ollut suunnitteluosaston tarkastustoimisto.

Tässä virkistykseksi lainaus insinööri Olavi Talvion tarkastuskertomuksesta vuodelta 1941:

”Helmikuun 15 p:nä tarkastettiin korsun 67 sisäpinnat, sisälaudoituksen tultua puretuksi. Paikalla olivat insinööri Tuompo, Bryk, Harjunen ja allekirjoittanut. Seinissä havaittiin lukuisia pienenpiä valuvikoja. Epäonnistunein oli kuitenkin pst.aukko. Sen vasen reuna oli vajaa niin, että raudat olivat näkyvissä. Pinnassa oli vielä betonia, joka vaikutti pehmeältä ja pilaantuneelta. […] Kun laudoitusta ryhdyttiin purkamaan, valui esiin sitomatonta sementtivelliä. Ympärillä oli pehmeää kovettumatonta betonia, jota poistettiin n. 5-10 sm syvyydeltä. Katsottiin, että betoni oli jäätymisen takia pilaantunutta.”

Kaikki ei aina mennyt ihan putkeen urakoitsijoilla, mutta ei varmasti mennyt työryhmien työtkään. Urakoitsijoiden töiden merkityksen arviointi vaatii aiheen tutkimista. Tulevassa tutkimuksessani tulen ottamaan tarkasteluun myös urakoitsijoiden käytön Salpalinjan työmailla.

Onkohan kukaan koonnut tietoja ylös, että kuinka suuri oli urakoitsijoiden rakentamien linnoituslaitteiden suhteellinen osuus kaikista?

Lainauksen lähde: Tarkastustoimiston toimistopäällikön insinööri B. Brykin kirje Suunnitteluosaston päällikölle, 27.2.1941, 466/S/Sal/15/T12561, Kansallisarkisto. Kirjeen liitteenä insinööri O. Talvion tarkastuskertomus sekä insinööri Muottisen kirje yli-insinööri A.I. Eerikäiselle. 

Puolustussuunnitelmista 1919-24

Huom: blogini osoite on nykyään otonkirja.blogspot.fi mutta myös .com näyttää toimivan.

Luin tuossa toisenkin osan R Arimon puolustussuunnitelmien sarjasta. Kyseisessä opuksessa oli tarkastelussa "Enckellin aika". Viitaten edelliseen postaukseen, myös tässä osassa oli paljon poliittista historiaa, joskin suhteessa vähemmän kuin ensimmäisessä. Ja toisessa osassa myös päästiin paljon paremmin kiinni puolustussuunnitelmiin.

Yksi mielenkiintoinen nosto voisi olla paikallaan. Nimittäin se, että otsikossa näkyvän aikarajauksen puitteissa puolustussuunnitelmiin kuului myös Ruotsi keskitys, R.K. Tarkoittaa siis sitä, että yksi puolustussuunnitelmista oli Ruotsin hyökkäyksen torjumiseksi. Pääpaino oli kuitenkin V.K. -suunnitelmissa. Näissä V tulee luonnollisesti venäjästä.

Jossain vaiheessa R.K. jäi kuitenkin pois aktiivisesta suunnittelusta ja kehittelystä. Arimo kuitenkin nostaa ylös sen, ettei R.K:ta koskaan kumottu. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa mieleen Ruotsin vaatimukset Ahvenanmaasta, ja näiden vaatimusten myötä oli hyökkäyksenkin mahdollisuus olemassa - ainakin jollain tasolla. Ahvenanmaan -kysymys lie malliesimerkki siitä, kuinka muinoinen Kansanliitto ratkaisi kiistakysymyksiä.Taisipa myös olla ainoa kunnollinen ratkaisu, jonka kyseinen liitto sai aikaan.

Muuten tuossa Arimon kirjassa on samat ongelmat, kuin ensimmäisessä osassa. Tyyli on pitkälti suoriin lainauksiin perustuva. Lähdeviitteet ovat kuitenkin paikallaan. Kovin usein tekstissä aikamuoto heittelee preesensin ja imperfektin välillä, jopa kappaleiden sisällä.

Joka tapauksessa tästäkin kirjasta löytyi paljon muistiin merkittävää.

Itsenäisyyden alkuvaiheesta

Luin juuri Reino Arimon tutkimuksen Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 ensimmäisen osan Ensimmäiset vuodet 1918-1919. Tutkimus on vuodelta 1986, jos sattuu kiinnostamaan. Teoksen otsikko ja sisältö eivät kohtaa sataprosenttisesti, sillä sisällä on paljon-paljon muutakin kuin puolustussuunnitelmia. Vahvasti tulee esille poliittinen historia ja sotahistoria. Tämä on kyllä varsin hyvä asia. Ja toisin kuin Arimo "Ärrän" opus magnumissa Suomen linnoittamisen historia 1918-1944, tässä käsillä olevassa teoksessa on lähdeviitteet ruksailtu nootteihin.

Ensimmäisiin vuosiinhan mahtuu aika paljon sekamelskaa, jos näin sallitaan sanoa. Valkoisesta armeijasta tulee valtion viralliset sotajoukot, jonka ylipäällikkönä on kenraali Mannerheim. Valkoiset vastaan punaiset tappelu päättyy valkoisten voitoksi höystettynä molemmin puolisena terrorina. Ensin oli vuorossa punaiset, sitten valkoiset. Seurauksena valtava määrä punaisia vankileireillä ja kansakunnan sisäisiä arpia pitkälle tulevaan. Arimo kirjoittaa vapaussodasta ja kapinasta, joiden seurauksena tuli veljessota tai kansalaissota.

Niin, ja se Saksan apu. Tästähän kirjoitin jo taannoin jonkin verran blogini aivan alkuvaiheessa. Nimittäin Helsinki ja vuosi 1918 oli otsikkona. Saksan apu ei rajoittunut tosiaan vain sotatoimiin. Käytännössä koko sotalaitoksen järjestely luotettiin saksalaisten käsiin. Ja olihan Suomeen lopulta tulossa saksalainen prinssi kuninkaaksi. Silloisen yleisesikunnan todellisena päällikkönä oli saksalainen eversti von Redern.

Saksalaiskausi kesti Saksan antautumiseen asti ja ehkä vähän sen päälle. Mutta siis keväästä loppuvuoteen 1918 Suomen sotalaitos oli saksalaisten johdossa. Tässä on mielenkiintoinen asia, joka on syytä muistaa ja yrittää pohtia tuon ajan tilannetta. Ja muutenkin, mukana on Suomen saksalaissuuntautuminen ja jääkäriliike, nämä vaikuttivat myöhemminkin.

Mutta Mannerheim ei tunnetusti pitänyt saksalaissuuntauksesta ja otti eron, mutta kuitenkin palasi kun hänet pyydettiin valtionhoitajaksi. Täytyy sanoa, että tämä Mannerheimin valtionhoitajakausi on myös erittäin kiinnostava asia, josta tekisi mieli lukea lisää.

Sanottakoon vielä, että Arimon lähteet ovat pääsääntöisesti luotettavia alkuperäislähteitä, mutta mukaan mahtuu myös nippu muistelmia. Esimerkiksi Mannerheimin muistelmat. Muistelmien lähdearvosta tulee käydä melko tarkkaa lähdekriittistä tarkastelua, eikä Arimo sellaisesta ainakaan tekstissään kirjoita.