Vanhoja kuvia Pohjanmaalta

Haltuuni joutui neljä vanhaa valokuvaa, jotka tätini lähetti minulle. Vanhat kuvat ovat kiehtovia! Välittömästi avattuani kirjekuoren, jossa kuvat olivat (ja ovat tälläkin hetkellä), tuli aivoihini vahvoja muistijälkiä muutamasta samanlaisesta kuvasta. Ellei peräti samasta?

Ensimmäinen näistä oli painunut mieleeni. Kuva vuodelta 1918, jossa oli sotilaspukuisia miehiä. Studiossa otettu kuva, jossa kuvatekstin mukaan on vääpeleitä. Tämä löytyikin Kauhajoen museon sivuilta, jossa sen oli aiemminkin nähnyt. Hallussani olevassa kuvassa näkyy myös tarkasti teksti "1918 Jääkärit". Kuvassa keskimmäisenä oleva sotilas on isoäitini eno (jos vain oikein muistan?), Knuutti Nummikoski. Tai Nuutti Nummikoski, en ole aivan varma siitä, että kumpi on virallinen versio. Liekö sillä nyt tässä mitään väliäkään.

Olisikin äärimmäisen kiehtovaa kaivaa käsiin nimilistat niistä suomalaisista, jotka olivat saksalaisten opissa jääkäreinä. Oliko kuvassa poseeranneet miehet tosiaan Saksassa sotaoppinsa saaneita jääkäreitä? Ja jos olivat, missä vaiheessa olivat aktivoituneet?

Googlettamalla Nuutti Nummikoskea löytyi myös hieman vähemmän sukua mairitteleva kuva Lapuan liikkeen ajoilta, Wikipediasta nimittäin. Onkohan tämä sama mies? Luulenpa niin.

Kuvatekstissä sanotaan:

"Lapualaiset Iisakki Valkama ja Nuutti Nummikoski oikeustalon ulkopuolella kirjapainojupakan todistajan, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen kimpussa. Nieminen, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli vihjannut olevan punaupseeri, vedettiin oikeustalosta ulos ja pahoinpideltiin lapualaisten toimesta, samoin kuin toistakymmentä muuta paikalla ollutta." lähde

Ilmeisesti Nuutti oli vahvasti valkoisen Suomen mies.

Toinen kuva oli perhekuva, jossa myös esiintyy samainen Knuutti (tai Nuutti). Linkittämäni kuva on hieman erilainen verrattuna siihen, joka minulla nyt on työpöydälläni. Nimittäin tuosta verkossa olevasta kuvasta on leikattu tausta kokonaan pois? Vai mikä tausta olisi noin läpivalkoinen? Tuon kuvan rajaus on myös hieman korkeampi, sillä minulla olevassa kuvassa Hunni-koirasta näkyy vain päälaki. Netissä kuvausvuodeksi määritellään vuosi 1896. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä kuvan tiedot on saatu.

On  aivan selvää, että minulla oleva perhepotretti ei missään nimessä ole originaali, vaan myöhemmin otettu kopio. Seikkaa tukee ensinnäkin valokuvapaperi ja toiseksi tuo mainitsemani Hunni-koira. Kuva valkoisista sotilaista sen sijaan saattaa hyvinkin olla vuodelta 1918.

Näiden lisäksi oli siis vielä kaksi muutakin kuvaa, joista ainakin toisesta kirjoitan joskus myöhemmin lisää. Sitä ennen pitää harjoittaa hieman skannausta.

Haastattelua ja muisteloita

Kappas vaan, on jo huhtikuu. Jopa jo puolivälin ylittänytkin! Tänään oli kiinnostava päivä. Olin kolmen muun lukiokaverin kanssa haastateltavan Helsingin medialukiossa. Aiheena oli hommat oppilaskunnan hallituksessa, jossa me kaikki haastateltavat toimimme silloin kymmenisen vuotta sitten.

Oli mukavaa tavata vanhoja kavereita ja ihmetellä, kuinka toiset muistivat toisia asioita oppilaskunnan hallituksen tempauksisa ynnä muista. Olisipa helppoa katsoa, jos olisin esimerkiksi kirjoittanut päiväkirjaa tuolloin. Meillä oli varsin aktiivinen oppilaskunta ja kaikenlaista hommailtiin. Esimerkiksi Viinakäräjät ovat jääneet mieleen. Tämä liittyi Hesan nuorten ääni -hässäkään, joka lie edelleen toimissa, jos ei voimissa. Ainakin googlettamalla löytyi osumia. Mutta silloin tuo oli uusi konsepti, ainakin näin muistelen.

Mutta siis haastattelu oli Helsingin medialukiossa, joka aiemmin oli Koillis-Helsingin lukio. Koillis-Helsingin lukio taas muodostettiin yhdistämällä Pohjois-Helsingin, Malmin ja Suutarilan lukiot. Näin Malmin ja Suutarilan lukiot jäivät historiaan. Me haastateltavana olleet olimme Suutarilan lukiossa silloin taannoin. Olimme myös vahvasti vastaan lukioiden yhdistymistä - siis yhdistämistä. Mutta ei oppilaskunnilla vaikuttamisen mahdollisuuksia ollut, vaikka mielipidettä kysyttiinkin. Ja olen kyllä täysin samaa mieltä aiheesta edelleen. Suutarilan lukiossa oli oppilaita noin 250, nyt medialukiossa noin 800.

Omasta mielestäni on aivan selvää, että pienempi on tässä suhteessa parempi. Ei epäilystäkään.

70 vuotta sitten Vitelessä

Palataan taas kerran jatkosodan aikaan. Kuten on tullut kirjoitettua kerran jos toisenkin, niin isoisäni toimi 1941-42 Linnoitusrakennuspataljoonan 211 toisessa komppaniassa joukkueenjohtajana. Pataljoona erikoistui lentokenttätöihin, joiden parissa isoisäni näin ollen myös työskenteli.

Gradussani lähtökohtana oli isoisäni tekemä työ, joten luonnollisesti LinRP 211 sai osansa. Selailin tuossa arkistossa ottamiani kuvia ja vastaan tuli seuraavanlainen millimetripaperille mittakaavassa 1:10000 piirretty kuva Vitelen lentokentästä, jonka LinRP 211 kunnosti käyttökelpoiseksi jatkosodan alkupuolella.

Tarkempi kuva oikeasta alakulmasta.

Ihmettelin hieman gradua tehdessäni, kun LinRP 211:n sotapäiväkirjasta löytyi maininta siitä, että sotilasvirkamies V.V. Mäkinen lähti komennukselle Viteleen 23.3.1942 ja palasi sieltä 28.3., mutta mitään mainintaa tehtävästä ei ollut. Myöskään en löytänyt kyseisestä komennuksesta komennustodistusta.

Nyt kuitenkin alkoi sytyttämään, kun katsoin tuota kuvaa ja siinä olevaa päivämäärää. Mitäs siitä voisi todeta? Kirjoitusvaiheessa en "tiennyt", mitä ukkini Vitelen komennuksella teki. Nyt tiedän, vaikka mistään en ole uutta materiaalia saanut. Parempi joskus kuin ei koskaan!

Jos nyt kirjoittaisin graduni kolmoslukua, voisin olla hieman tarkempi kuin mitä olin ja kirjoittaa jotain muutakin kuin vain:

"23.3. hänet määrättiin komennukselle Viteleen. Takaisin Viitanaan Mäkinen palasi 28.3".

Erittäin mielenkiintoista, kuinka alitajuiset yhteydet asioiden välillä muodostuvat. Historian tutkiminen on salapoliisin työtä. Todettakoon myös, että joskus asioiden ymmärtämisessä kestää. Mutta pakotapa aivot ymmärtämään? 

Lisäys 19.4.: Google mapsista voi katsoa, missä Vitele kartalla sijaitsee nykyjään. Ja silloin ennenkin.

Ajatelmia

Ostin tuossa hetki sitten kirjan Ratakatu 12, joka siis on 2009 julkaistu Supon historia. Tästähän oli muistaakseni keskustelua jopa. Odotan siis mielenkiinnolla sisältöä. Kirja tosi njoutuu ns. lukujonoon, mutta katsotaan, ehkä se kiilaa pari paikkaa eteenpäin.

Toinen seikka, kirja maksoi reilun vitosen. Eihän siinä summassa ole järkeä? Paitsi tietysti minun mielestä, koska olen (vielä hetken) köyhä opiskelija.

Osallistuin viestinnän oppiaineen luentosarjaan aiheesta tiedeviestintä, joka oli heti vuoden alussa. Yhdellä luennolla käsiteltiin tiedekirjoja. Yksi johtopäätös oli, että kirjoittajat eivät juurikaan rahaa saa. En muista sen tarkemmin, liekö sillä nyt väliäkään.

Joka tapauksessa nyt ostamani kirja oli jäätävän halpa. Normaalihintaisena taas en olisi sitä ostanut, kun lappuun oli isketty 40.30 €. Kyllä on sanottava, että uudet kovakantiset kirjat ovat arvokkaita. Enemmän pehmeillä kansilla ja hieman pienemmillä hinnoilla, kiitos. Pidän kirjoista ja tietenkin ennen kaikkea niiden lukemisesta (kunhan vielä teksti ja ajtus ovat hyviä). Näin tyhjätaskun näkökulmasta kiitokseni antikvariaateille ja älyttömille alennuksille.

Kirja holokaustista

Antero Homilan Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat on viimeisin lukemani kirja. Täytyy sanoa, että aihe on ahdistava. Holmila käy kirjassaan läpi holokaustin historiasta valitsemansa johtoteemat, joiden mukaisesti myös kirja on rakennettu neljään osioon. Nämä ovat taustatekijät, tekijät, uhrit ja sivustaseuraajat sekä jälkipolvet. Seuraavassa nostan muutamia seikkoja kirjasta esille tahtomatta kuitenkaan referoida liiemmin.

Ensimmäisessä osiossa tarkasteluun joutuvat siis holokaustin taustatekijät. Esille nousee esimerkiksi pitkään jatkunut antisemitismi, joka ei tosiaan ollut ainoastaan Saksalle ominaista. Eikä myöskään pelkästään aikansa tuote. Holokaustia tutkittaessa ei tietenkään voi välttyä Hitlerin käsittelyltä ja sen Holmila tekee hyvin.

Tekijät joutuvat tarkasteluun toisessa osiossa. Holmila tarkastelee muun muassa, miten päätökset juutalaisten tuhoamisesta tehtiin. Usein on tapana vetää yhtäläisyysmerkit holokaustin ja Aushcwitzin välille. Holmila tyrmää käytännön, sillä se yksinkertaistaa liikaa, sillä kyseessä oli huomattavasti laajempi tragedia, Euroopan laajuinen. Osansa saavat natsien kanssa yhteistyötä tehneet, joita löytyi käytännössä kaikista Saksan alle joutuneista kansoista. Holmila käsittelee myös perustellusti aihetta, joka on varmasti oikeutettu. Mistä löytyivät holokaustin toteuttajat?

Suomi saa osansa, kuten asiaan kuuluu. Tässä yhteydessä mainitaan luonnollisesti Elina Sanan Luovutetut sekä Oula Silvennoisen Salaiset aseveljet ja käsitellään historiakeskustelua Suomen kohdalta. Sivukommenttina todettakoon, että Silvennoisen väitöskirja on erittäin kiinnostava ja perusteellinen teos Suomen ja Saksan yhteistyöstä. Elina Sanan kirjaa sen sijaan en ole lukenut, pitäisiköhän? Siitä on kuitenkin puhuttu kohtuullisen paljon juutalaisten luovuttamisten yhteydessä.

Kolmannessa osassa Holmila käsittelee holokaustin uhreja, joita on laskettu olleen yli 6 000 000, hirvittävä määrä ihmisiä kaasukammioihin, joukkohautoihin ja polttouuneihin. Pistää miettimään. Holokaustista on puhuttu myös teollisena kansanmurhana, mutta tätä väitettä Holmila ei komppaa. Perustelut ovat siinä, että valtavat määrät holokaustin uhreista niitettiin hautoihinsa konekivääreillä. Neljäs osio käsittelee sivustaseuraajia ja jälkipolvia. Erittäin mielenkiintoinen on 11. luku, joka on otsikoitu ”Holokaustin jälkeen: muisti, muistot ja historianpolitiikka”.

Kokonaisuudessaan kirja on vahva. Holmila käy läpi lähes kaiken kuviteltavissa olevan holokaustin historiasta, ainakaan en keksi lisättävää. Työn jälki on vakuuttavaa, teksti toimittaa tehtävänsä ja esimerkiksi lukujen välinen silloitus on ansiokasta. Huomaan Holmilan historian metodologisessa ajattelussa yhteneväisyyksiä oman ajatteluni kanssa, joten kirjan hyvänä pitäminen varmaan nousee myös tältä pohjalta. Sivulla 15 Holmila toteaa äärimmäisen osuvasti:

”Tosin muistettakoon, että kuka tahansa historioitsija, joka tutkii mitä tahansa aihetta, on taipuvainen korostamaan juuri oman aiheensa historiallista merkitystä.”

Holokaustista on keskustelua lähes jatkuvasti, joku kieltää sen ja niin edelleen. Oma tietämykseni holokaustista nousi valtavasti luettuani Holmilan kirjan. Tämä tietämys ei ole ”kivaa” tietämystä, mutta tärkeää. Mikäli lukija tahtoo suoria ja selkeitä vastauksia holokaustiin, saa hän pettyä. Kyseessä ei ole mikään yksinkertainen asia, jota Holmila on tutkinut.

Suosittelen kaikkia lukemaan kirjan – mutta ei iltalukemisena.

Maaliskuussa 1942

Salpalinjan salat blogissa mietittiin lumen vaikutusta talven 1940–41 linnoitustöihin. Välittömästi tämän luettuani alkoi päässäni muodostua kuvaa arkistomuistiinpanoista, joihin olin tehnyt merkintöjä lumen siirtämisestä. Tätä oli ryhdyttävä tarkistamaan. Onneksi muistiinpanoni on organisoitu kohtuullisen järkevästi ja muistin noin suunnilleen, että kyseiset muistiinpanot tein Ilmavoimien esikunnan jostain mapista.

Muistiinpanot löytyivätkin ja kyseessä oli Linnoitusrakennuspataljoona 211:n työsaavutusilmoitukset. Otetaan esimerkiksi maaliskuun 1942 työsaavutusilmoitus. Kyseisenä aikana pataljoona työskenteli Viitanan, Äänislinnan, Onttolan ja Hirvaksen lentokentillä. Ja kyllä, työsaavutusilmoituksiin oli merkitty myös lumitöitä. Eikä sen pitäisi olla yllätys – nykyaikaisillekin lentokentille on haasteena suuret lumimäärät.

Esimerkiksi maaliskuussa -42 Hirvaksen lentokentällä käytettiin  132 miestyöpäivää lumen poistamiseen kiitoradalta, jolla oli leveyttä 95 metriä ja pituutta 900 m. Lunta poistettiin siis 85 500 neliömetrin alueelta. Siinä saattoi olla hieman lunta ja työkeinona mitä ilmeisimmin oli yhdistelmä mies+lapio.

Onttolan lentokentällä oli ”raivattu metsää 12 ha, poistettu lunta kiitoradalta 15 000m³, täytemaata ajettu 500m³, soraa ajettu 650m³”. Onttolassa tosin oli töissä mukana ajoneuvoja ja hevosia, hevostyöpäiviä edellä mainittuun käytettiin 200, autotyöpäiviä 98 ja miestyöpäiviä 2550. Lisäksi aukaistiin 5 kilometrin pätkä tietä ”poistamalla lumi”.

Äänislinnassa kokeiltiin edistää lumen sulamista heittämällä soraa lumen päälle.

LinRP 211:n osasto määrättiin myös laajentamaan Joensuun lentokenttää, jossa esimerkiksi 10.–20.3.1942 välisenä aikana poistettiin kiitoratatyömaalta lunta 6000 kuutiometriä, ”joten kiitotien pohjaa on 60 m:n leveydeltä ja n. 180 m:n pituudelta puhtaana lumesta”. 

Lumenajossa oli ilmoituksen mukaan 2 traktoria, 8 hevosta rekineen ja 36 miestä. Siirrettävää lunta oli tässä vaiheessa jäljellä vielä 15 000 kuutiota. Lumen poistamisen lisäksi piti tasoittaa kiitoradan jatketta mm. raivaamalla metsää, kuljettamalla täyttömaata, lanattava ja jyrättävä.

Hommia riitti. Voidaan myös todeta, että vaikka linnoitusrakennuspataljoona oli kyseessä, eivät työt tosiaan aina olleet ”linnoittamista”.

Mutta ei siitä sen enempää tähän.

Lähteet:

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

Insinöörikapteeni B.Hellmanin kirje Ilmavoimien Sotavarustusosastolle, 10.4.1942, 50/10/T19344

Linnoitusrakennuspataljoona 211:n Työsaavutusilmoitus maaliskuussa 1942, 5.4.1942, 680/13/T19344