Kirja holokaustista

Antero Homilan Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat on viimeisin lukemani kirja. Täytyy sanoa, että aihe on ahdistava. Holmila käy kirjassaan läpi holokaustin historiasta valitsemansa johtoteemat, joiden mukaisesti myös kirja on rakennettu neljään osioon. Nämä ovat taustatekijät, tekijät, uhrit ja sivustaseuraajat sekä jälkipolvet. Seuraavassa nostan muutamia seikkoja kirjasta esille tahtomatta kuitenkaan referoida liiemmin.

Ensimmäisessä osiossa tarkasteluun joutuvat siis holokaustin taustatekijät. Esille nousee esimerkiksi pitkään jatkunut antisemitismi, joka ei tosiaan ollut ainoastaan Saksalle ominaista. Eikä myöskään pelkästään aikansa tuote. Holokaustia tutkittaessa ei tietenkään voi välttyä Hitlerin käsittelyltä ja sen Holmila tekee hyvin.

Tekijät joutuvat tarkasteluun toisessa osiossa. Holmila tarkastelee muun muassa, miten päätökset juutalaisten tuhoamisesta tehtiin. Usein on tapana vetää yhtäläisyysmerkit holokaustin ja Aushcwitzin välille. Holmila tyrmää käytännön, sillä se yksinkertaistaa liikaa, sillä kyseessä oli huomattavasti laajempi tragedia, Euroopan laajuinen. Osansa saavat natsien kanssa yhteistyötä tehneet, joita löytyi käytännössä kaikista Saksan alle joutuneista kansoista. Holmila käsittelee myös perustellusti aihetta, joka on varmasti oikeutettu. Mistä löytyivät holokaustin toteuttajat?

Suomi saa osansa, kuten asiaan kuuluu. Tässä yhteydessä mainitaan luonnollisesti Elina Sanan Luovutetut sekä Oula Silvennoisen Salaiset aseveljet ja käsitellään historiakeskustelua Suomen kohdalta. Sivukommenttina todettakoon, että Silvennoisen väitöskirja on erittäin kiinnostava ja perusteellinen teos Suomen ja Saksan yhteistyöstä. Elina Sanan kirjaa sen sijaan en ole lukenut, pitäisiköhän? Siitä on kuitenkin puhuttu kohtuullisen paljon juutalaisten luovuttamisten yhteydessä.

Kolmannessa osassa Holmila käsittelee holokaustin uhreja, joita on laskettu olleen yli 6 000 000, hirvittävä määrä ihmisiä kaasukammioihin, joukkohautoihin ja polttouuneihin. Pistää miettimään. Holokaustista on puhuttu myös teollisena kansanmurhana, mutta tätä väitettä Holmila ei komppaa. Perustelut ovat siinä, että valtavat määrät holokaustin uhreista niitettiin hautoihinsa konekivääreillä. Neljäs osio käsittelee sivustaseuraajia ja jälkipolvia. Erittäin mielenkiintoinen on 11. luku, joka on otsikoitu ”Holokaustin jälkeen: muisti, muistot ja historianpolitiikka”.

Kokonaisuudessaan kirja on vahva. Holmila käy läpi lähes kaiken kuviteltavissa olevan holokaustin historiasta, ainakaan en keksi lisättävää. Työn jälki on vakuuttavaa, teksti toimittaa tehtävänsä ja esimerkiksi lukujen välinen silloitus on ansiokasta. Huomaan Holmilan historian metodologisessa ajattelussa yhteneväisyyksiä oman ajatteluni kanssa, joten kirjan hyvänä pitäminen varmaan nousee myös tältä pohjalta. Sivulla 15 Holmila toteaa äärimmäisen osuvasti:

”Tosin muistettakoon, että kuka tahansa historioitsija, joka tutkii mitä tahansa aihetta, on taipuvainen korostamaan juuri oman aiheensa historiallista merkitystä.”

Holokaustista on keskustelua lähes jatkuvasti, joku kieltää sen ja niin edelleen. Oma tietämykseni holokaustista nousi valtavasti luettuani Holmilan kirjan. Tämä tietämys ei ole ”kivaa” tietämystä, mutta tärkeää. Mikäli lukija tahtoo suoria ja selkeitä vastauksia holokaustiin, saa hän pettyä. Kyseessä ei ole mikään yksinkertainen asia, jota Holmila on tutkinut.

Suosittelen kaikkia lukemaan kirjan – mutta ei iltalukemisena.