Oli marraskuun 25. päivä vuonna 1942. Puoli kuuden aikaan
illalla lähtivät sotamies Hakulinen yhdessä sotamiesten Rouhennon sekä Törrösen
ja maanviljelijän pojan Leon kanssa reellä liikkeelle. Leo oli ilmeisesti
apupoikana, hän oli reilua kahta viikkoa aiemmin täyttänyt kolmetoista vuotta. Ulkona
oli lumista ja talvista, aurinko oli jo laskenut.
Hakulinen ajoi rekeä kohti Simolan tietä, jossa Törrönen ja
maanviljelijän poika jäivät pois kyydistä ja menivät Nutikan kylässä
sijaitsevaan Sunin taloon. Toiset jatkoivat matkaansa kohti Simolan asemaa.
Hakulinen sanoi tulevansa hakemaan Törrösen ja Leon paluumatkallaan.
Kymmenen aikaan illalla Hakulinen ajoneuvoineen tuli
hakemaan Törrösen ja Leon. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hevonen yht’äkkiä
kaatui jyrkässä alamäessä. Hakulinen hyppäsi heti reestä irrottamaan hevosta
valjaista. Hakulinen tarkasti hevosen kunnon. Satoi lunta.
”Taitaa tulla kylmä”, Hakulinen virkkoi.
Sotamies Törrönen päätti lähteä välittömästi maanviljelijän
pojan kanssa viemään tapahtuneesta tietoa yksikköön. Sotamies Hakulinen jäi
yksin hevosen kanssa. Kuljettuaan noin sata metriä kuului takaapäin huuto. ”Älkää
menkö taikka ammun teidät!” Huutaja oli Hakulinen.
Törrönen ja Leo kulkivat jalkaisin yksikköön, 10.Erilliseen
Linnoitusrakennuskomppaniaan, joka oli koottu hermotoipilaista. Välittömästi
sen jälkeen kun jalankulkijat olivat päässeet yksikköön ja kertoneet
tapahtumasta, lähti neljän miehen ryhmä hevosella kohti tapaturmapaikkaa.
Sotilasarvoltaan vanhimpana oli korpraali Siikola.
Ryhmä saapui tapahtumapaikalle puoli yhdeltä yöllä,
haverista oli kulunut aikaa noin kaksi tuntia. He näkivät hevosen makaamassa
tiellä, mutta sotamiehestä ei ollut havaintoakaan. Osasto ryhtyi tutkimaan
ympäristöä, josko Hakulinen löytyisi. Korpraali Siikola huomasikin melko pian
tiellä vastasataneeseen lumeen painautuneet jalanjäljet.
Osasto lähti seuraamaan jälkiä taskulampun valossa. Noin
kolmensadan metrin jälkeen jäljet kääntyivät yht’äkkiä pois tieltä sen vieressä
olleeseen riiheen.
Astuessaan kohti riihen katosta osui lampun valokeila johonkin.
Sotilashenkilö riippui kaulastaan nahkahihnassa, joka oli riihen oven pielessä
olevassa naulassa kiinni. Siikola valaisi näkyä taskulampulla tarkemmin ja
saattoi todeta, että kyseessä oli samainen sotamies, jota he olivat etsineet. Siikola
koetteli kädellään kaula- ja rannevaltimoita, ei pulssia.
Sotamiesten Laine ja Ruohonen kanssa Siikola leikkasi
veitsellään nahkahihnan poikki ja kantoivat ruumiin rekeen. Osasto lähti
liikkeelle ja saapui takaisin yksikköön noin puoli kaksi.
Komppanian päällikkö totesi Hakulisesta seuraavaa: ”Luonteeltaan
stm. Hakulinen oli hyvin äkkipikainen, työstä joka ei ollut hänelle mieleen
kieltäytyi usein sitä tekemästä. Henkilöön, johon hän suuttui lupasi melkein
aina tappaa.”
***
Edellä ollut tarina on tosi. Tai niin ”tosi”, kuin mitä
historian kirjoitus lähteisiin pohjautuen voi olla. Lähteenä koko tekstille
toimi Hakulisen kuolemansyyn tutkinnan johdosta tehty kuulustelupöytäkirja.
Erästä mappia selatessa tämä tapahtuma sattui silmiini ja
pisti miettimään ja päätin ottaa sen muistiinpanona ylös, jonka otsikoksi
kirjoitin: ”Surullinen tarina”. Erityisesti tuo komppanian päällikön
loppukaneetti laittoi miettimään. Koko tapahtuma purkitettiin siihen, että
kyseinen sotamies vain oli niin äkkipikainen, että tappoi itsensä. Eikä edes ollut päissään.
Kuulustelupöytäkirjat ovat oikeastaan ainoa virallinen lähde
sodan ajalta, joissa kuuluu tavallisten rivimiehien ääni. Näissä olisi
mahdollisuus mielenkiintoiseen mikrohistorialliseen tutkimukseen mukaillen
ajatusta alistamisen arkistoista.[1]
Lähteet
Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste: T12840/30.
KT-toimiston salaista ja yleistä kirjeistöä 1942.
[1] Tästä
lisää Matti Peltosen esipuheessa teoksessa: Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin
maailmankuva. Gaudeamus, Helsinki 2007.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti