Kävin tuossa keskustelemassa professori Pauli Kettusen kanssa jatko-opinnoista. Olen tässä ajan kuluessa vakuuttunut siitä, että historian tutkiminen on se juttu, jota tahdon tehdä. Nyt oli hyvä hetki laittaa liikkeelle Operaatio jatko-opinnot. Professori Kettunen oli sitä mieltä, että minun kannattaa tarttua tutkimusaiheeseen, joten seuraavaksi hieman luonnostelmaa myös tähän blogiini.
Ajatukseni väitöstutkimuksen suhteen pohjautuvat graduuni Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44. Ei ehkä kovinkaan yllättävää? Mutta kuitenkin tematiikka "töitä sodassa" saa jatkoa, sillä mielestäni aihe ansaitsee tutkimusta.
Varsinkaan Suomessa aihetta ei ole paljoakaan tutkittu. Kenties oleellisimmin aihepiiriin liittyvä tutkimus on Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityö vuodelta -83 Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana : inhimillisten resurssien käyttö kriisiaikana 1939-1944. Sarasteen tutkimuksen suunta on kuitenkin vahvasti kotirintaman suunnalla, ja kuten otsikkokin sen sanoo, työvoimahalllinnossa ja -politiikassa.
Tutkimuksen perustaksi olen muodostellut ajatusta työvoimasta sodassa: esimerkiksi kuinka Suomen armeija käytti työvoimaa toisen maailmansodan aikana? Mistä se työvoima muodostui ja mitä työtä määrättiin tehtäväksi? Millaisia työvoiman sotilaallisen käytön perusteita oli, millaista
kehitystä tapahtui organisaatiotasolla - vai tapahtuiko? Millaisia
poikkeuksellisen tilanteen luomia erityispiirteitä työvoimassa oli?
Tämän aiheen pintaa olen siis hieman raapinut gradussani, joten lähden liikkeelle siinä ymmärryksessä, että työvoimaryhmiä, joita on syytä tutkia oli (ainakin) kolme: työvelvolliset, sotavangit ja toipilaat. Näin ollen tulen tarkastelemaan Päämajan linnoitusosaston johtamia linnoitustöitä, joka on toinen aihe, jota ei ole pahemmin tutkittu. Lisäksi täytyy harkita sotilaallisen työvoiman, eli pioneerien, sisällyttämistä aiheeseen. Näistä varmasti vielä lisää jatkossa. Mutta varsinkin sotavangit työvoimana on erittäin mielenkiintoinen aihe.
Seuraavana tehtävänä on muodostaa pään sisällä olevista ajatuksista tutkimussuunnitelma ja hankkia relevanttia lukemistoa. Otan muuten erittäin mielelläni vastaan lukuvinkkejä, jos jollakulla on sellaisia tarjota!
Tämä aihepiiri on herättänyt ajatuksia päässäni aiemminkin, katso vaikka teksti lokakuulta 2011.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Puolustussuunnitelmista 1919-24
Huom: blogini osoite on nykyään otonkirja.blogspot.fi mutta myös .com näyttää toimivan.
Luin tuossa toisenkin osan R Arimon puolustussuunnitelmien sarjasta. Kyseisessä opuksessa oli tarkastelussa "Enckellin aika". Viitaten edelliseen postaukseen, myös tässä osassa oli paljon poliittista historiaa, joskin suhteessa vähemmän kuin ensimmäisessä. Ja toisessa osassa myös päästiin paljon paremmin kiinni puolustussuunnitelmiin.
Yksi mielenkiintoinen nosto voisi olla paikallaan. Nimittäin se, että otsikossa näkyvän aikarajauksen puitteissa puolustussuunnitelmiin kuului myös Ruotsi keskitys, R.K. Tarkoittaa siis sitä, että yksi puolustussuunnitelmista oli Ruotsin hyökkäyksen torjumiseksi. Pääpaino oli kuitenkin V.K. -suunnitelmissa. Näissä V tulee luonnollisesti venäjästä.
Jossain vaiheessa R.K. jäi kuitenkin pois aktiivisesta suunnittelusta ja kehittelystä. Arimo kuitenkin nostaa ylös sen, ettei R.K:ta koskaan kumottu. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa mieleen Ruotsin vaatimukset Ahvenanmaasta, ja näiden vaatimusten myötä oli hyökkäyksenkin mahdollisuus olemassa - ainakin jollain tasolla. Ahvenanmaan -kysymys lie malliesimerkki siitä, kuinka muinoinen Kansanliitto ratkaisi kiistakysymyksiä.Taisipa myös olla ainoa kunnollinen ratkaisu, jonka kyseinen liitto sai aikaan.
Muuten tuossa Arimon kirjassa on samat ongelmat, kuin ensimmäisessä osassa. Tyyli on pitkälti suoriin lainauksiin perustuva. Lähdeviitteet ovat kuitenkin paikallaan. Kovin usein tekstissä aikamuoto heittelee preesensin ja imperfektin välillä, jopa kappaleiden sisällä.
Joka tapauksessa tästäkin kirjasta löytyi paljon muistiin merkittävää.
Luin tuossa toisenkin osan R Arimon puolustussuunnitelmien sarjasta. Kyseisessä opuksessa oli tarkastelussa "Enckellin aika". Viitaten edelliseen postaukseen, myös tässä osassa oli paljon poliittista historiaa, joskin suhteessa vähemmän kuin ensimmäisessä. Ja toisessa osassa myös päästiin paljon paremmin kiinni puolustussuunnitelmiin.
Yksi mielenkiintoinen nosto voisi olla paikallaan. Nimittäin se, että otsikossa näkyvän aikarajauksen puitteissa puolustussuunnitelmiin kuului myös Ruotsi keskitys, R.K. Tarkoittaa siis sitä, että yksi puolustussuunnitelmista oli Ruotsin hyökkäyksen torjumiseksi. Pääpaino oli kuitenkin V.K. -suunnitelmissa. Näissä V tulee luonnollisesti venäjästä.
Jossain vaiheessa R.K. jäi kuitenkin pois aktiivisesta suunnittelusta ja kehittelystä. Arimo kuitenkin nostaa ylös sen, ettei R.K:ta koskaan kumottu. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa mieleen Ruotsin vaatimukset Ahvenanmaasta, ja näiden vaatimusten myötä oli hyökkäyksenkin mahdollisuus olemassa - ainakin jollain tasolla. Ahvenanmaan -kysymys lie malliesimerkki siitä, kuinka muinoinen Kansanliitto ratkaisi kiistakysymyksiä.Taisipa myös olla ainoa kunnollinen ratkaisu, jonka kyseinen liitto sai aikaan.
Muuten tuossa Arimon kirjassa on samat ongelmat, kuin ensimmäisessä osassa. Tyyli on pitkälti suoriin lainauksiin perustuva. Lähdeviitteet ovat kuitenkin paikallaan. Kovin usein tekstissä aikamuoto heittelee preesensin ja imperfektin välillä, jopa kappaleiden sisällä.
Joka tapauksessa tästäkin kirjasta löytyi paljon muistiin merkittävää.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Itsenäisyyden alkuvaiheesta
Luin juuri Reino Arimon tutkimuksen Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 ensimmäisen osan Ensimmäiset vuodet 1918-1919. Tutkimus on vuodelta 1986, jos sattuu kiinnostamaan. Teoksen otsikko ja sisältö eivät kohtaa sataprosenttisesti, sillä sisällä on paljon-paljon muutakin kuin puolustussuunnitelmia. Vahvasti tulee esille poliittinen historia ja sotahistoria. Tämä on kyllä varsin hyvä asia. Ja toisin kuin Arimo "Ärrän" opus magnumissa Suomen linnoittamisen historia 1918-1944, tässä käsillä olevassa teoksessa on lähdeviitteet ruksailtu nootteihin.
Ensimmäisiin vuosiinhan mahtuu aika paljon sekamelskaa, jos näin sallitaan sanoa. Valkoisesta armeijasta tulee valtion viralliset sotajoukot, jonka ylipäällikkönä on kenraali Mannerheim. Valkoiset vastaan punaiset tappelu päättyy valkoisten voitoksi höystettynä molemmin puolisena terrorina. Ensin oli vuorossa punaiset, sitten valkoiset. Seurauksena valtava määrä punaisia vankileireillä ja kansakunnan sisäisiä arpia pitkälle tulevaan. Arimo kirjoittaa vapaussodasta ja kapinasta, joiden seurauksena tuli veljessota tai kansalaissota.
Niin, ja se Saksan apu. Tästähän kirjoitin jo taannoin jonkin verran blogini aivan alkuvaiheessa. Nimittäin Helsinki ja vuosi 1918 oli otsikkona. Saksan apu ei rajoittunut tosiaan vain sotatoimiin. Käytännössä koko sotalaitoksen järjestely luotettiin saksalaisten käsiin. Ja olihan Suomeen lopulta tulossa saksalainen prinssi kuninkaaksi. Silloisen yleisesikunnan todellisena päällikkönä oli saksalainen eversti von Redern.
Saksalaiskausi kesti Saksan antautumiseen asti ja ehkä vähän sen päälle. Mutta siis keväästä loppuvuoteen 1918 Suomen sotalaitos oli saksalaisten johdossa. Tässä on mielenkiintoinen asia, joka on syytä muistaa ja yrittää pohtia tuon ajan tilannetta. Ja muutenkin, mukana on Suomen saksalaissuuntautuminen ja jääkäriliike, nämä vaikuttivat myöhemminkin.
Mutta Mannerheim ei tunnetusti pitänyt saksalaissuuntauksesta ja otti eron, mutta kuitenkin palasi kun hänet pyydettiin valtionhoitajaksi. Täytyy sanoa, että tämä Mannerheimin valtionhoitajakausi on myös erittäin kiinnostava asia, josta tekisi mieli lukea lisää.
Sanottakoon vielä, että Arimon lähteet ovat pääsääntöisesti luotettavia alkuperäislähteitä, mutta mukaan mahtuu myös nippu muistelmia. Esimerkiksi Mannerheimin muistelmat. Muistelmien lähdearvosta tulee käydä melko tarkkaa lähdekriittistä tarkastelua, eikä Arimo sellaisesta ainakaan tekstissään kirjoita.
Ensimmäisiin vuosiinhan mahtuu aika paljon sekamelskaa, jos näin sallitaan sanoa. Valkoisesta armeijasta tulee valtion viralliset sotajoukot, jonka ylipäällikkönä on kenraali Mannerheim. Valkoiset vastaan punaiset tappelu päättyy valkoisten voitoksi höystettynä molemmin puolisena terrorina. Ensin oli vuorossa punaiset, sitten valkoiset. Seurauksena valtava määrä punaisia vankileireillä ja kansakunnan sisäisiä arpia pitkälle tulevaan. Arimo kirjoittaa vapaussodasta ja kapinasta, joiden seurauksena tuli veljessota tai kansalaissota.
Niin, ja se Saksan apu. Tästähän kirjoitin jo taannoin jonkin verran blogini aivan alkuvaiheessa. Nimittäin Helsinki ja vuosi 1918 oli otsikkona. Saksan apu ei rajoittunut tosiaan vain sotatoimiin. Käytännössä koko sotalaitoksen järjestely luotettiin saksalaisten käsiin. Ja olihan Suomeen lopulta tulossa saksalainen prinssi kuninkaaksi. Silloisen yleisesikunnan todellisena päällikkönä oli saksalainen eversti von Redern.
Saksalaiskausi kesti Saksan antautumiseen asti ja ehkä vähän sen päälle. Mutta siis keväästä loppuvuoteen 1918 Suomen sotalaitos oli saksalaisten johdossa. Tässä on mielenkiintoinen asia, joka on syytä muistaa ja yrittää pohtia tuon ajan tilannetta. Ja muutenkin, mukana on Suomen saksalaissuuntautuminen ja jääkäriliike, nämä vaikuttivat myöhemminkin.
Mutta Mannerheim ei tunnetusti pitänyt saksalaissuuntauksesta ja otti eron, mutta kuitenkin palasi kun hänet pyydettiin valtionhoitajaksi. Täytyy sanoa, että tämä Mannerheimin valtionhoitajakausi on myös erittäin kiinnostava asia, josta tekisi mieli lukea lisää.
Sanottakoon vielä, että Arimon lähteet ovat pääsääntöisesti luotettavia alkuperäislähteitä, mutta mukaan mahtuu myös nippu muistelmia. Esimerkiksi Mannerheimin muistelmat. Muistelmien lähdearvosta tulee käydä melko tarkkaa lähdekriittistä tarkastelua, eikä Arimo sellaisesta ainakaan tekstissään kirjoita.
lauantai 26. toukokuuta 2012
Sotatieteiden päivät 2012 - kommentteja osa 3
Edelleen jatkoa edellisiin kahteen (osa 1 ja osa 2).
Jatkoin tämän valokuva-aiheisen esitelmöinnin jälkeen koko loppupäivän sotahistorian jaoksessa. Seuraavana oli vuorossa FT Pasi Tuunaisen esitelmä otsikolla ”Eversti Alpo K. Marttinen Yhdysvaltojen maavoimien talvisotataidon kehittäjänä 1947–1956”. Erittäin hyvä esitelmä, aivan parhaimmistoa. Esitelmän pitäjä tiesi mitä puhui, ja puhui vielä kaiken lisäksi niin, että kontakti yleisöön säilyi. Eversti Marttinen oli yksi asekätkinnän pääjehuista ja siirtyi sitten Yhdysvaltoihin ja sen armeijan palvelukseen, jonne myös muita asekätkijöitä pakeni. Näitä on usein kutsuttu "Marttisen miehiksi".
Tuunainen käsitteli kiinnostavasti Marttisen uran vaiheita USA:n armeijan talvitoiminnan, tai arktisen toiminnan, kehittäjänä. Eversti Marttinen osallistui mm. ohjesääntötyöhön, joista on kuulemma osia vielä nykyäänkin voimassa. Lähdeaineistona Tuunainen on päässyt käyttämään Marttisen henkilökohtaista arkistoa, joka sijaitsee Yhdysvalloissa.
Toiseksi viimeisen esitelmän piti VTM Antti Saarelainen sotilaan identiteetistä 1960-luvun alussa. Identiteetin käsite on varsin monimuotoinen ja olisinkin kaivannut tarkennuksia siitä, millä perusteilla esitelmöijä identiteeteistä puhuu. Esitys ei oikein lunastanut paikkaansa, vaikka aihe onkin kiehtova. Parhaiten mieleen kuitenkin jäi väite siitä, että 1960-65 asevelvollisuutta suorittamaan astuneilla miehillä ei ollut omakohtaista kokemusta sodasta.
No niin, ymmärränhän toki - ei kai kenelläkään sodan jälkeen syntyneellä voi olla kokemusta sodasta siinä mielessä, että olisi itse ottanut osaa taisteluihin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen juttu. Kuulijakunnasta eräs 60-luvun nuori ottikin tähän vahvasti kantaa todeten, että hänen isänsä oli sotaveteraani ja että sota ja sen muisto olivat suorastaan päivittäistä. Näin oli varmasti myös niillä, joiden perheitä oli kohdannut sodan kauhu menetetyn lähimmäisen muodossa. Jossain joskus luin tai kuulin, että kestää vähintään kolme sukupolvea, ennen kuin voi tutkia esimerkiksi sotaa ilman suurempia tunnelatauksia. Esimerkiksi minulla on jollain tavalla henkilökohtainen side talvi- ja jatkosotaan siinä mielessä, että ukkini oli sotaveteraani ja sen kautta myös, että isoäitini isä kaatui jatkosodassa. Aika monisäikeinen juttu, ja siinä kyllä meni mutkat suoriksi esitelmöitsijällä.
Kaikkein viimeisenä oli vuorossa everstiluutnantti Janne Mäkitalo, jonka esitelmä raapaisi hänen väitöstutkimuksen pintaa. Itse väitöstilaisuus oli perjantaina 25. päivä ja osallistuin myös siihen. Ehkä siitä lisää myöhemmin?
Lisäys 3.7.2012: Huomasin, että Mäkitalon väitöskirja Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen on netissä tämän linkin takana .
Jatkoin tämän valokuva-aiheisen esitelmöinnin jälkeen koko loppupäivän sotahistorian jaoksessa. Seuraavana oli vuorossa FT Pasi Tuunaisen esitelmä otsikolla ”Eversti Alpo K. Marttinen Yhdysvaltojen maavoimien talvisotataidon kehittäjänä 1947–1956”. Erittäin hyvä esitelmä, aivan parhaimmistoa. Esitelmän pitäjä tiesi mitä puhui, ja puhui vielä kaiken lisäksi niin, että kontakti yleisöön säilyi. Eversti Marttinen oli yksi asekätkinnän pääjehuista ja siirtyi sitten Yhdysvaltoihin ja sen armeijan palvelukseen, jonne myös muita asekätkijöitä pakeni. Näitä on usein kutsuttu "Marttisen miehiksi".
Tuunainen käsitteli kiinnostavasti Marttisen uran vaiheita USA:n armeijan talvitoiminnan, tai arktisen toiminnan, kehittäjänä. Eversti Marttinen osallistui mm. ohjesääntötyöhön, joista on kuulemma osia vielä nykyäänkin voimassa. Lähdeaineistona Tuunainen on päässyt käyttämään Marttisen henkilökohtaista arkistoa, joka sijaitsee Yhdysvalloissa.
Toiseksi viimeisen esitelmän piti VTM Antti Saarelainen sotilaan identiteetistä 1960-luvun alussa. Identiteetin käsite on varsin monimuotoinen ja olisinkin kaivannut tarkennuksia siitä, millä perusteilla esitelmöijä identiteeteistä puhuu. Esitys ei oikein lunastanut paikkaansa, vaikka aihe onkin kiehtova. Parhaiten mieleen kuitenkin jäi väite siitä, että 1960-65 asevelvollisuutta suorittamaan astuneilla miehillä ei ollut omakohtaista kokemusta sodasta.
No niin, ymmärränhän toki - ei kai kenelläkään sodan jälkeen syntyneellä voi olla kokemusta sodasta siinä mielessä, että olisi itse ottanut osaa taisteluihin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen juttu. Kuulijakunnasta eräs 60-luvun nuori ottikin tähän vahvasti kantaa todeten, että hänen isänsä oli sotaveteraani ja että sota ja sen muisto olivat suorastaan päivittäistä. Näin oli varmasti myös niillä, joiden perheitä oli kohdannut sodan kauhu menetetyn lähimmäisen muodossa. Jossain joskus luin tai kuulin, että kestää vähintään kolme sukupolvea, ennen kuin voi tutkia esimerkiksi sotaa ilman suurempia tunnelatauksia. Esimerkiksi minulla on jollain tavalla henkilökohtainen side talvi- ja jatkosotaan siinä mielessä, että ukkini oli sotaveteraani ja sen kautta myös, että isoäitini isä kaatui jatkosodassa. Aika monisäikeinen juttu, ja siinä kyllä meni mutkat suoriksi esitelmöitsijällä.
Kaikkein viimeisenä oli vuorossa everstiluutnantti Janne Mäkitalo, jonka esitelmä raapaisi hänen väitöstutkimuksen pintaa. Itse väitöstilaisuus oli perjantaina 25. päivä ja osallistuin myös siihen. Ehkä siitä lisää myöhemmin?
Lisäys 3.7.2012: Huomasin, että Mäkitalon väitöskirja Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen on netissä tämän linkin takana .
perjantai 25. toukokuuta 2012
Sotatieteiden päivät 2012 - kommentteja osa 2
Toisena päivänä oli käynnissä kaikkiaan seitsemän sotatieteellistä jaosta, tai työryhmää. Omasta näkökulmastani katsottuna mielenkiintoisimmat olivat sotahistorian jaos (luonnollisesti), operaatiotaidon ja taktiikan jaos sekä strategian jaos. Ongelmaksi muodostuikin se, että kiinnostavia esitelmiä oli useita samanaikaisesti. Niinpä päätöksiä osallistumisen suhteen oli tehtävä hieman tunteella ja arpomalla.
Ensimmäinen oli selvä, operaatiotaidon ja taktiikan jaos ja FT Mikko Karjalaisen esitelmä sotakokemuksien muovautumisesta 1950-luvulle tultaessa. Karjalainen käytti lähdeaineistona sotatieteellisen seuran kuukausikokousten kokouspöytäkirjoja, joihin keskustelut oli merkitty (kuulemma) kiitettävällä tarkkuudella. Myös eriäviä mieleipiteitä oli kirjattu ylös. Sotakokemuksista luonnollisesti pyrittiin oppimaan ja toimintamalleja pyrittiin kehittämään. Karjalainen näki tässä sotatieteellisen seuran oivana foorumina, jossa osallistujat olivat yleisesikuntaupseereita. Kokouksiin heitä osallistui 40-160 per kokous. Mukana olleista valtaosalla, ellei peräti kaikilla, oli kokemusta sodasta.
Seuran kokouksien keskustelun olemukseksi määriteltiin tietty kriittisyys. Kantaa ei otettu niihin asioihin, joiden toiminnassa ei ollut havaittuja ongelmia. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Kaiken kaikkiaan esitelmä oli varsin kiinnostava ja esiintyminen oli ongelmatonta. Karjalainen oli selvästi perhetynyt asiaan ja voisin sanoa, että vajaa kolme varttia asian käsittelyyn oli hieman lyhyt aika.
Seuraavaksi päätin suunnata strategian jaoksen päämajan toimineeseen auditorioon, jossa erikoistutkija FT Joonas Sipilä esitelmöi sodasta tutkimuksen kohteena. Jälleen erittäin kiinnostava aihe, jossa huomasin samoja ominaisuuksia kuin viime kesänä avoimen yliopiston kautta käymässäni sodan historia -luentosarjassa. Esitys oli kuitenkin varsin hyvä, mutta jossain määrin itselleni tuttuna asiana ei ehkä niin innostavaa, kuin otsikon perusteella odotin. Sodan käsitteen ja sodan perusteiden ynnä muiden hahmottelu on erittäin vaikeata. Nykyään kun monet valtiot ovat osallisina aseellisissa konflikteissa, mutta eivät suinkaan sodassa. Se vaan on sitten rauhanturvaamista tai rauhaanpakottamista, operaatioita tai interventioita. Erittäin vaikeita käsitteellisiä kysymyksiä, joihin ei tosin välttämättä ole edes oleellista saada kaikkien hyväksymiä vastauksia.
Vielä ennen lounasta olisi kaksi esitelmää, joista eräs kiinnostava oli täyteen pakattu. Näin ollen siirryin sotahistorian jaokseen kuulemaan VTM Olli Kleemolan esitystä otsikolla "Suomen ja Saksan valokuvapropaganda historiantutkimuksen haasteena". No niin, esitelmöintitekniikka ei ollut kovinkaan vahvaa, sillä esitelmän pitäjä suorastaan piiloutui papereiden taakse. Myöskin puhe vaikutti olevan suoraan paperista luettua. Jäin odottamaan esitelmän otsikossa esitetyn kysymyksen myötä jonkinlaista metodologista pohdintaa niistä haasteista, joita valokuvapropaganda historiantutkimukseen tuo. Niitä odotan edelleen, sillä en näitä saanut esitelmästä irti. Esitelmässä Kleemola keskittyikin esittelemään väitöstutkimusaihettaan. Aiheena sotavalokuvien tutkiminen on toki mielenkiintoinen.
Ensimmäinen oli selvä, operaatiotaidon ja taktiikan jaos ja FT Mikko Karjalaisen esitelmä sotakokemuksien muovautumisesta 1950-luvulle tultaessa. Karjalainen käytti lähdeaineistona sotatieteellisen seuran kuukausikokousten kokouspöytäkirjoja, joihin keskustelut oli merkitty (kuulemma) kiitettävällä tarkkuudella. Myös eriäviä mieleipiteitä oli kirjattu ylös. Sotakokemuksista luonnollisesti pyrittiin oppimaan ja toimintamalleja pyrittiin kehittämään. Karjalainen näki tässä sotatieteellisen seuran oivana foorumina, jossa osallistujat olivat yleisesikuntaupseereita. Kokouksiin heitä osallistui 40-160 per kokous. Mukana olleista valtaosalla, ellei peräti kaikilla, oli kokemusta sodasta.
Seuran kokouksien keskustelun olemukseksi määriteltiin tietty kriittisyys. Kantaa ei otettu niihin asioihin, joiden toiminnassa ei ollut havaittuja ongelmia. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Kaiken kaikkiaan esitelmä oli varsin kiinnostava ja esiintyminen oli ongelmatonta. Karjalainen oli selvästi perhetynyt asiaan ja voisin sanoa, että vajaa kolme varttia asian käsittelyyn oli hieman lyhyt aika.
Seuraavaksi päätin suunnata strategian jaoksen päämajan toimineeseen auditorioon, jossa erikoistutkija FT Joonas Sipilä esitelmöi sodasta tutkimuksen kohteena. Jälleen erittäin kiinnostava aihe, jossa huomasin samoja ominaisuuksia kuin viime kesänä avoimen yliopiston kautta käymässäni sodan historia -luentosarjassa. Esitys oli kuitenkin varsin hyvä, mutta jossain määrin itselleni tuttuna asiana ei ehkä niin innostavaa, kuin otsikon perusteella odotin. Sodan käsitteen ja sodan perusteiden ynnä muiden hahmottelu on erittäin vaikeata. Nykyään kun monet valtiot ovat osallisina aseellisissa konflikteissa, mutta eivät suinkaan sodassa. Se vaan on sitten rauhanturvaamista tai rauhaanpakottamista, operaatioita tai interventioita. Erittäin vaikeita käsitteellisiä kysymyksiä, joihin ei tosin välttämättä ole edes oleellista saada kaikkien hyväksymiä vastauksia.
Vielä ennen lounasta olisi kaksi esitelmää, joista eräs kiinnostava oli täyteen pakattu. Näin ollen siirryin sotahistorian jaokseen kuulemaan VTM Olli Kleemolan esitystä otsikolla "Suomen ja Saksan valokuvapropaganda historiantutkimuksen haasteena". No niin, esitelmöintitekniikka ei ollut kovinkaan vahvaa, sillä esitelmän pitäjä suorastaan piiloutui papereiden taakse. Myöskin puhe vaikutti olevan suoraan paperista luettua. Jäin odottamaan esitelmän otsikossa esitetyn kysymyksen myötä jonkinlaista metodologista pohdintaa niistä haasteista, joita valokuvapropaganda historiantutkimukseen tuo. Niitä odotan edelleen, sillä en näitä saanut esitelmästä irti. Esitelmässä Kleemola keskittyikin esittelemään väitöstutkimusaihettaan. Aiheena sotavalokuvien tutkiminen on toki mielenkiintoinen.
torstai 24. toukokuuta 2012
Sotatieteiden päivät 2012 - kommentteja osa 1
Kuten otsikosta voi päätellä, osallistuin Sotatieteiden päiville 2012, jotka järjestettiin seitsemättä kertaa. Tapahtuma otti paikkansa Maanpuolustuskorkeakoulun tiloissa Santahaminassa 23.-24.5. Symposiumin teemana oli "Muutos - syitä, seurauksia, ratkaisuja". Edellisen kerran sotatieteiden päivät järjestettiin toissa vuonna ja silloin havahduin koko tapahtumaan viikkoa sen pitämisen jälkeen. Nyt kävi parempi tuuri ajankohdan puolesta ja myös se helpotti suuresti, että olen korkeakouluharjoittelijana MPKK:n sotahistorian laitoksella.
Ensimmäisen päivän ohjelma oli sama kaikille ja puheenvuorot käytettiin englanniksi. Sotatieteiden päivien teema oli erittäin ajankohtainen, jos vaikka miettii Suomessa käytävää Puolustusvoima-uudistusta. Pääesikunnan päällikkö vara-amiraali Juha Rannikko pitikin hyvän esitelmän aiheeseen liittyen. Hänen englanninkielinen ulosantinsa oli erittäin selkeää ja puhui muutenkin hyvin. (Kaikki suomalaiset kun eivät tuota lontoon slangia kovin kauniisti hallitse, tämä tuli kuultua.) Tätä seurasi ruotsalainen näkökulma, joten siinä muodostui jopa jonkinlaista dialogia muutosten kesken, jos näin voi sanoa. Nämä olivat aamupäivän parhaat esitykset.
Lounaan jälkeen puhujan paikalle asteli norjalainen professori Nils Petter Gleditsch PRIO:sta (Peace Research Institute Oslo), joka piti erittäin kiinnostavan esitelmän otsikolla "Changing threats - changing conflicts". Esitelmässä käsiteltiin mm. sitä, kuinka virallisten sotien määrä on laskenut ajan myötä, mutta kuinka kuitenkin koko ajan suurempi osa valtioista on osallisena aseellisissa konflikteissa. Islamin uhasta on keskusteltu paljon, totesi professori. Tämän jälkeen hän esitti kuvan jossa esitettiin määrät konfliktien perusteista. Näissä kuvissa näkyi, että islamilaisten konfliktien määrä on pysynyt pitkän aikaa lähes samana kun taas muiden osuus oli vähentynyt. Islamilaisten konfliktien suhteellinen osuus siis kasvoi vaikka määrä ei niinkään. Tässä nyt oli vain yksi esimerkki.
Muiden esitysten osalta ei jäänyt kovinkaan suuria ajatuksia päähän pyörimään. Muutamassa tuli todettua, että esimerkiksi suoraan paperista luettu esitys ei ole välttämättä kovinkaan yleisöystävällinen. Jäin kuitenkin erittäin positiivisin mielin odottamaan toista päivää ja eri sotatieteiden alojen työryhmiä, joiden esityksistä saattoi valita kiinnostavimmat.
Ensimmäisen päivän ohjelma oli sama kaikille ja puheenvuorot käytettiin englanniksi. Sotatieteiden päivien teema oli erittäin ajankohtainen, jos vaikka miettii Suomessa käytävää Puolustusvoima-uudistusta. Pääesikunnan päällikkö vara-amiraali Juha Rannikko pitikin hyvän esitelmän aiheeseen liittyen. Hänen englanninkielinen ulosantinsa oli erittäin selkeää ja puhui muutenkin hyvin. (Kaikki suomalaiset kun eivät tuota lontoon slangia kovin kauniisti hallitse, tämä tuli kuultua.) Tätä seurasi ruotsalainen näkökulma, joten siinä muodostui jopa jonkinlaista dialogia muutosten kesken, jos näin voi sanoa. Nämä olivat aamupäivän parhaat esitykset.
Lounaan jälkeen puhujan paikalle asteli norjalainen professori Nils Petter Gleditsch PRIO:sta (Peace Research Institute Oslo), joka piti erittäin kiinnostavan esitelmän otsikolla "Changing threats - changing conflicts". Esitelmässä käsiteltiin mm. sitä, kuinka virallisten sotien määrä on laskenut ajan myötä, mutta kuinka kuitenkin koko ajan suurempi osa valtioista on osallisena aseellisissa konflikteissa. Islamin uhasta on keskusteltu paljon, totesi professori. Tämän jälkeen hän esitti kuvan jossa esitettiin määrät konfliktien perusteista. Näissä kuvissa näkyi, että islamilaisten konfliktien määrä on pysynyt pitkän aikaa lähes samana kun taas muiden osuus oli vähentynyt. Islamilaisten konfliktien suhteellinen osuus siis kasvoi vaikka määrä ei niinkään. Tässä nyt oli vain yksi esimerkki.
Muiden esitysten osalta ei jäänyt kovinkaan suuria ajatuksia päähän pyörimään. Muutamassa tuli todettua, että esimerkiksi suoraan paperista luettu esitys ei ole välttämättä kovinkaan yleisöystävällinen. Jäin kuitenkin erittäin positiivisin mielin odottamaan toista päivää ja eri sotatieteiden alojen työryhmiä, joiden esityksistä saattoi valita kiinnostavimmat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
