Toukokuusta heinäkuuhun olin korkeakouluharjoittelijana Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksella. Valitettavasti kolme kuukautta meni liian nopeasti! Työtehtävät oli mielenkiintoisia, mutta parasta antia oli kyllä kahvitauko- (ja muut) keskustelut historiasta ja sotahistoriasta. Työkaverit olivat aivan huippuja!
Nythän on tilanne sitten se, että allekirjoittaneella ei ole opintoja maisterin tutkintoa varten enää lainkaan suorittamatta. Kunhan saan harjoittelujakson opintopisteet rekisteröitä, niin "A vot", kuten Hannula sanoisi!
Tekemistähän kyllä riittää enemmänkin kuin mitä ehtii tehdä. Mutta palkkatöitä vailla olen! Tässä olisi nyt yksi erittäin hyvä työntekijä tarjolla tehtäviin, jotka vaativat ajattelua.
torstai 2. elokuuta 2012
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Liian janoisia sotilaita m/41
Elettiin jatkosodan alkuvaihetta, ja hyökkäys eteni. Perääntyviltä neuvostojoukoilta jäi jälkeensä hävityksen ja sulutuksien ohella myös materiaalia, jota kutsuttiin sotasaaliiksi. Sotasaaliilla on aikojen saatossa ollut suuri merkitys Suomen armeijalle. Vasta itsenäistyneen Suomen sotavoimien aseistus oli valtaosin sotasaalisaseita.
Mutta miten tämä sitten liittyy otsikossa mainittuihin liian janoisiin sotilaisiin? Entäpä jos sotasaalis olikin nestemäistä? Seuraavaksi lainaan kokonaisuudessaan Päämajan komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E. Tuompon kirjeen joukoille. Kirje on kirjattu lähetetyksi 18.8.1941 ja kuuluu näin:
Hyökkäävän soturin jano oli ilmeisen suuri. Tämäkin kirje on tietysti alistettava lähdekritiikille. Jokin syy kirjeen kirjoittamiselle selvästi oli. Täysin eri asia on se, että ovatko kirjeessä esitetyt luvut totuudenmukaisia vai muunneltuja - mutta sillä ei niin ole väliä. Ja miksi kirjeen oli allekirjoittanut juuri kenraali Tuompo, mitä tekemistä sotasaalismyrkyillä oli komentoesikunnan päällikön kanssa? Vastauksia en tässä osaa antaa.
Se mikä tästä lähteestä tekee mielenkiintoisen, on sen tuottama aikalaiskuva. Mitä se kertoo suomalaisesta sotilaasta? Ja toisaalta mitä se kertoo, että Päämaja otti asiaan kiinni vaikka kyseessä oli ilmeisesti vain noin kahden joukkueen kokoinen osasto, joka sotasaalisnesteellä oli juopotellut?
Lainauksen lähde:
Komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E. Tuompon kirje 18.8.1941, 419/1/T9003, Kansallisarkisto.
Mutta miten tämä sitten liittyy otsikossa mainittuihin liian janoisiin sotilaisiin? Entäpä jos sotasaalis olikin nestemäistä? Seuraavaksi lainaan kokonaisuudessaan Päämajan komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E. Tuompon kirjeen joukoille. Kirje on kirjattu lähetetyksi 18.8.1941 ja kuuluu näin:
”Eräässä rykmentissä nautti 15.8.41 n. 50 aliupseeria ja
miestä viholliselta sotasaalina saaduista tynnöreistä nestettä, jota luulivat
spriiksi. Neste oli kuitenkin etyleenikloriidia, joka on voimakasta myrkkyä
pienissäkin erissä nautittuna. Vuorokauden kuluttua oli näistä miehistä kuollut
14 ja 19 oli heikossa tilassa sairaalassa sekä loput joukko-osastossa sairaina.
Yllämainittu on saatettava varoittavana esimerkkinä
joukkojen tietoon.
Samalla määrätään, että kaikkiin sotasaalina saatuihin ja
vallatulla alueella tavattuihin elintarvikkeihin ja muihin aineisiin on
suhtauduttava suurella varovaisuudella, eikä niitä saa ottaa käyttöön ennen
kuin ne on asianmukaisella tarkastuksella todettu käyttöön kelpaaviksi.
On muistettava, että kevytmielinen suhtautuminen näihin
määräyksiin saattaa aiheuttaa meille kohtalokkaita tappioita, joihin meillä ei
ole varaa.”
Hyökkäävän soturin jano oli ilmeisen suuri. Tämäkin kirje on tietysti alistettava lähdekritiikille. Jokin syy kirjeen kirjoittamiselle selvästi oli. Täysin eri asia on se, että ovatko kirjeessä esitetyt luvut totuudenmukaisia vai muunneltuja - mutta sillä ei niin ole väliä. Ja miksi kirjeen oli allekirjoittanut juuri kenraali Tuompo, mitä tekemistä sotasaalismyrkyillä oli komentoesikunnan päällikön kanssa? Vastauksia en tässä osaa antaa.
Se mikä tästä lähteestä tekee mielenkiintoisen, on sen tuottama aikalaiskuva. Mitä se kertoo suomalaisesta sotilaasta? Ja toisaalta mitä se kertoo, että Päämaja otti asiaan kiinni vaikka kyseessä oli ilmeisesti vain noin kahden joukkueen kokoinen osasto, joka sotasaalisnesteellä oli juopotellut?
Lainauksen lähde:
Komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E. Tuompon kirje 18.8.1941, 419/1/T9003, Kansallisarkisto.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Metodologisia mietintöjä
Operaation Jatko-opinnot käynnistämisen myötä tulee taas historian metodologia haasteineen esille. Millaiselle pohjalle tulen rakentamaan oman tulkintani menneestä? Tässä on käsillä kysymys, johon ei tule lopullista tai oikeaa vastausta.
Aiemmin olen perehtynyt esimerkiksi Carlo Ginzburgin johtolankoihin, ja aiheesta nousevat ajatukset ovat edelleen kiehtovia. Tarkkaa lukua vaativat lähteet antavat mielenkiintoisen haasteen omille aivoille, jokainen pieni yksityiskohta voi olla ratkaiseva jonkun tulkinnan kannalta. Tämä myös tarkoittaa sitä, ettei etukäteen voi päättää mikä on merkityksellistä ja mikä ei. (Ei ollut kerta tai kaksi, kun gradun arkistotyövaiheessa sain palata jo tarkastettuun dokumenttiin, josta en ollut tehnyt muistiinpanoja.) Näköjään jo marraskuussa 2010 tuli tekstiä metodologiasta ja teoriasta, jotka edelleen pääosin allekirjoitan.
Vaikka Ginzburg onkin mikrohistorian legenda, olen sitä mieltä että johtolankaparadigma soveltuu yleisemminkin historian tutkimukseen. Miksipä ei soveltuisi? Ja olen varma siitä, että tulen säilyttämään tulevassa tutkimustyössäni jotain ginzburgilaista siitä huolimatta, että en ole suunnitellut käyttäväni mikrohistoriallista otetta.
Oli sitten metodologinen pohja mikä tahansa, tulisi pystyä tiedostamaan omat valintansa tutkimustyön kuluessa. Miksi esitän juuri näitä kysymyksiä ja millä perustein esitän tulkintoja? Kummalla olikaan enemmän merkitystä, syillä vai seurauksilla? Miten pystyn analysoimaan sodan aikaisia tekstejä ja sisältöjä niin, etteivät nykyajan normit vääristä? Näin nyt esimerkiksi.
Helppoja kysymyksiä, vaikeita vastauksia.
Olenkin kerännyt (jälleen) listaa kirjoista, joissa käsitellään historian metodologiaa ja/tai teoriaa. Seuraavana lukulistalla taitaa olla saksalainen Reinhart Koselleck: Futures Past, kunhan saan sen käsiini. Tavoitteeni on lukea mahdollisimman laajasti erilaisia ajatuksia historian tutkimuksesta. Ajatukset vaativat polttoainetta ja aivot harjoitusta.
Aiemmin olen perehtynyt esimerkiksi Carlo Ginzburgin johtolankoihin, ja aiheesta nousevat ajatukset ovat edelleen kiehtovia. Tarkkaa lukua vaativat lähteet antavat mielenkiintoisen haasteen omille aivoille, jokainen pieni yksityiskohta voi olla ratkaiseva jonkun tulkinnan kannalta. Tämä myös tarkoittaa sitä, ettei etukäteen voi päättää mikä on merkityksellistä ja mikä ei. (Ei ollut kerta tai kaksi, kun gradun arkistotyövaiheessa sain palata jo tarkastettuun dokumenttiin, josta en ollut tehnyt muistiinpanoja.) Näköjään jo marraskuussa 2010 tuli tekstiä metodologiasta ja teoriasta, jotka edelleen pääosin allekirjoitan.
Vaikka Ginzburg onkin mikrohistorian legenda, olen sitä mieltä että johtolankaparadigma soveltuu yleisemminkin historian tutkimukseen. Miksipä ei soveltuisi? Ja olen varma siitä, että tulen säilyttämään tulevassa tutkimustyössäni jotain ginzburgilaista siitä huolimatta, että en ole suunnitellut käyttäväni mikrohistoriallista otetta.
Oli sitten metodologinen pohja mikä tahansa, tulisi pystyä tiedostamaan omat valintansa tutkimustyön kuluessa. Miksi esitän juuri näitä kysymyksiä ja millä perustein esitän tulkintoja? Kummalla olikaan enemmän merkitystä, syillä vai seurauksilla? Miten pystyn analysoimaan sodan aikaisia tekstejä ja sisältöjä niin, etteivät nykyajan normit vääristä? Näin nyt esimerkiksi.
Helppoja kysymyksiä, vaikeita vastauksia.
Olenkin kerännyt (jälleen) listaa kirjoista, joissa käsitellään historian metodologiaa ja/tai teoriaa. Seuraavana lukulistalla taitaa olla saksalainen Reinhart Koselleck: Futures Past, kunhan saan sen käsiini. Tavoitteeni on lukea mahdollisimman laajasti erilaisia ajatuksia historian tutkimuksesta. Ajatukset vaativat polttoainetta ja aivot harjoitusta.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Kohti jatko-opintoja
Kävin tuossa keskustelemassa professori Pauli Kettusen kanssa jatko-opinnoista. Olen tässä ajan kuluessa vakuuttunut siitä, että historian tutkiminen on se juttu, jota tahdon tehdä. Nyt oli hyvä hetki laittaa liikkeelle Operaatio jatko-opinnot. Professori Kettunen oli sitä mieltä, että minun kannattaa tarttua tutkimusaiheeseen, joten seuraavaksi hieman luonnostelmaa myös tähän blogiini.
Ajatukseni väitöstutkimuksen suhteen pohjautuvat graduuni Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44. Ei ehkä kovinkaan yllättävää? Mutta kuitenkin tematiikka "töitä sodassa" saa jatkoa, sillä mielestäni aihe ansaitsee tutkimusta.
Varsinkaan Suomessa aihetta ei ole paljoakaan tutkittu. Kenties oleellisimmin aihepiiriin liittyvä tutkimus on Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityö vuodelta -83 Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana : inhimillisten resurssien käyttö kriisiaikana 1939-1944. Sarasteen tutkimuksen suunta on kuitenkin vahvasti kotirintaman suunnalla, ja kuten otsikkokin sen sanoo, työvoimahalllinnossa ja -politiikassa.
Tutkimuksen perustaksi olen muodostellut ajatusta työvoimasta sodassa: esimerkiksi kuinka Suomen armeija käytti työvoimaa toisen maailmansodan aikana? Mistä se työvoima muodostui ja mitä työtä määrättiin tehtäväksi? Millaisia työvoiman sotilaallisen käytön perusteita oli, millaista kehitystä tapahtui organisaatiotasolla - vai tapahtuiko? Millaisia poikkeuksellisen tilanteen luomia erityispiirteitä työvoimassa oli?
Tämän aiheen pintaa olen siis hieman raapinut gradussani, joten lähden liikkeelle siinä ymmärryksessä, että työvoimaryhmiä, joita on syytä tutkia oli (ainakin) kolme: työvelvolliset, sotavangit ja toipilaat. Näin ollen tulen tarkastelemaan Päämajan linnoitusosaston johtamia linnoitustöitä, joka on toinen aihe, jota ei ole pahemmin tutkittu. Lisäksi täytyy harkita sotilaallisen työvoiman, eli pioneerien, sisällyttämistä aiheeseen. Näistä varmasti vielä lisää jatkossa. Mutta varsinkin sotavangit työvoimana on erittäin mielenkiintoinen aihe.
Seuraavana tehtävänä on muodostaa pään sisällä olevista ajatuksista tutkimussuunnitelma ja hankkia relevanttia lukemistoa. Otan muuten erittäin mielelläni vastaan lukuvinkkejä, jos jollakulla on sellaisia tarjota!
Tämä aihepiiri on herättänyt ajatuksia päässäni aiemminkin, katso vaikka teksti lokakuulta 2011.
Ajatukseni väitöstutkimuksen suhteen pohjautuvat graduuni Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44. Ei ehkä kovinkaan yllättävää? Mutta kuitenkin tematiikka "töitä sodassa" saa jatkoa, sillä mielestäni aihe ansaitsee tutkimusta.
Varsinkaan Suomessa aihetta ei ole paljoakaan tutkittu. Kenties oleellisimmin aihepiiriin liittyvä tutkimus on Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityö vuodelta -83 Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana : inhimillisten resurssien käyttö kriisiaikana 1939-1944. Sarasteen tutkimuksen suunta on kuitenkin vahvasti kotirintaman suunnalla, ja kuten otsikkokin sen sanoo, työvoimahalllinnossa ja -politiikassa.
Tutkimuksen perustaksi olen muodostellut ajatusta työvoimasta sodassa: esimerkiksi kuinka Suomen armeija käytti työvoimaa toisen maailmansodan aikana? Mistä se työvoima muodostui ja mitä työtä määrättiin tehtäväksi? Millaisia työvoiman sotilaallisen käytön perusteita oli, millaista kehitystä tapahtui organisaatiotasolla - vai tapahtuiko? Millaisia poikkeuksellisen tilanteen luomia erityispiirteitä työvoimassa oli?
Tämän aiheen pintaa olen siis hieman raapinut gradussani, joten lähden liikkeelle siinä ymmärryksessä, että työvoimaryhmiä, joita on syytä tutkia oli (ainakin) kolme: työvelvolliset, sotavangit ja toipilaat. Näin ollen tulen tarkastelemaan Päämajan linnoitusosaston johtamia linnoitustöitä, joka on toinen aihe, jota ei ole pahemmin tutkittu. Lisäksi täytyy harkita sotilaallisen työvoiman, eli pioneerien, sisällyttämistä aiheeseen. Näistä varmasti vielä lisää jatkossa. Mutta varsinkin sotavangit työvoimana on erittäin mielenkiintoinen aihe.
Seuraavana tehtävänä on muodostaa pään sisällä olevista ajatuksista tutkimussuunnitelma ja hankkia relevanttia lukemistoa. Otan muuten erittäin mielelläni vastaan lukuvinkkejä, jos jollakulla on sellaisia tarjota!
Tämä aihepiiri on herättänyt ajatuksia päässäni aiemminkin, katso vaikka teksti lokakuulta 2011.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Puolustussuunnitelmista 1919-24
Huom: blogini osoite on nykyään otonkirja.blogspot.fi mutta myös .com näyttää toimivan.
Luin tuossa toisenkin osan R Arimon puolustussuunnitelmien sarjasta. Kyseisessä opuksessa oli tarkastelussa "Enckellin aika". Viitaten edelliseen postaukseen, myös tässä osassa oli paljon poliittista historiaa, joskin suhteessa vähemmän kuin ensimmäisessä. Ja toisessa osassa myös päästiin paljon paremmin kiinni puolustussuunnitelmiin.
Yksi mielenkiintoinen nosto voisi olla paikallaan. Nimittäin se, että otsikossa näkyvän aikarajauksen puitteissa puolustussuunnitelmiin kuului myös Ruotsi keskitys, R.K. Tarkoittaa siis sitä, että yksi puolustussuunnitelmista oli Ruotsin hyökkäyksen torjumiseksi. Pääpaino oli kuitenkin V.K. -suunnitelmissa. Näissä V tulee luonnollisesti venäjästä.
Jossain vaiheessa R.K. jäi kuitenkin pois aktiivisesta suunnittelusta ja kehittelystä. Arimo kuitenkin nostaa ylös sen, ettei R.K:ta koskaan kumottu. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa mieleen Ruotsin vaatimukset Ahvenanmaasta, ja näiden vaatimusten myötä oli hyökkäyksenkin mahdollisuus olemassa - ainakin jollain tasolla. Ahvenanmaan -kysymys lie malliesimerkki siitä, kuinka muinoinen Kansanliitto ratkaisi kiistakysymyksiä.Taisipa myös olla ainoa kunnollinen ratkaisu, jonka kyseinen liitto sai aikaan.
Muuten tuossa Arimon kirjassa on samat ongelmat, kuin ensimmäisessä osassa. Tyyli on pitkälti suoriin lainauksiin perustuva. Lähdeviitteet ovat kuitenkin paikallaan. Kovin usein tekstissä aikamuoto heittelee preesensin ja imperfektin välillä, jopa kappaleiden sisällä.
Joka tapauksessa tästäkin kirjasta löytyi paljon muistiin merkittävää.
Luin tuossa toisenkin osan R Arimon puolustussuunnitelmien sarjasta. Kyseisessä opuksessa oli tarkastelussa "Enckellin aika". Viitaten edelliseen postaukseen, myös tässä osassa oli paljon poliittista historiaa, joskin suhteessa vähemmän kuin ensimmäisessä. Ja toisessa osassa myös päästiin paljon paremmin kiinni puolustussuunnitelmiin.
Yksi mielenkiintoinen nosto voisi olla paikallaan. Nimittäin se, että otsikossa näkyvän aikarajauksen puitteissa puolustussuunnitelmiin kuului myös Ruotsi keskitys, R.K. Tarkoittaa siis sitä, että yksi puolustussuunnitelmista oli Ruotsin hyökkäyksen torjumiseksi. Pääpaino oli kuitenkin V.K. -suunnitelmissa. Näissä V tulee luonnollisesti venäjästä.
Jossain vaiheessa R.K. jäi kuitenkin pois aktiivisesta suunnittelusta ja kehittelystä. Arimo kuitenkin nostaa ylös sen, ettei R.K:ta koskaan kumottu. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa mieleen Ruotsin vaatimukset Ahvenanmaasta, ja näiden vaatimusten myötä oli hyökkäyksenkin mahdollisuus olemassa - ainakin jollain tasolla. Ahvenanmaan -kysymys lie malliesimerkki siitä, kuinka muinoinen Kansanliitto ratkaisi kiistakysymyksiä.Taisipa myös olla ainoa kunnollinen ratkaisu, jonka kyseinen liitto sai aikaan.
Muuten tuossa Arimon kirjassa on samat ongelmat, kuin ensimmäisessä osassa. Tyyli on pitkälti suoriin lainauksiin perustuva. Lähdeviitteet ovat kuitenkin paikallaan. Kovin usein tekstissä aikamuoto heittelee preesensin ja imperfektin välillä, jopa kappaleiden sisällä.
Joka tapauksessa tästäkin kirjasta löytyi paljon muistiin merkittävää.
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Itsenäisyyden alkuvaiheesta
Luin juuri Reino Arimon tutkimuksen Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 ensimmäisen osan Ensimmäiset vuodet 1918-1919. Tutkimus on vuodelta 1986, jos sattuu kiinnostamaan. Teoksen otsikko ja sisältö eivät kohtaa sataprosenttisesti, sillä sisällä on paljon-paljon muutakin kuin puolustussuunnitelmia. Vahvasti tulee esille poliittinen historia ja sotahistoria. Tämä on kyllä varsin hyvä asia. Ja toisin kuin Arimo "Ärrän" opus magnumissa Suomen linnoittamisen historia 1918-1944, tässä käsillä olevassa teoksessa on lähdeviitteet ruksailtu nootteihin.
Ensimmäisiin vuosiinhan mahtuu aika paljon sekamelskaa, jos näin sallitaan sanoa. Valkoisesta armeijasta tulee valtion viralliset sotajoukot, jonka ylipäällikkönä on kenraali Mannerheim. Valkoiset vastaan punaiset tappelu päättyy valkoisten voitoksi höystettynä molemmin puolisena terrorina. Ensin oli vuorossa punaiset, sitten valkoiset. Seurauksena valtava määrä punaisia vankileireillä ja kansakunnan sisäisiä arpia pitkälle tulevaan. Arimo kirjoittaa vapaussodasta ja kapinasta, joiden seurauksena tuli veljessota tai kansalaissota.
Niin, ja se Saksan apu. Tästähän kirjoitin jo taannoin jonkin verran blogini aivan alkuvaiheessa. Nimittäin Helsinki ja vuosi 1918 oli otsikkona. Saksan apu ei rajoittunut tosiaan vain sotatoimiin. Käytännössä koko sotalaitoksen järjestely luotettiin saksalaisten käsiin. Ja olihan Suomeen lopulta tulossa saksalainen prinssi kuninkaaksi. Silloisen yleisesikunnan todellisena päällikkönä oli saksalainen eversti von Redern.
Saksalaiskausi kesti Saksan antautumiseen asti ja ehkä vähän sen päälle. Mutta siis keväästä loppuvuoteen 1918 Suomen sotalaitos oli saksalaisten johdossa. Tässä on mielenkiintoinen asia, joka on syytä muistaa ja yrittää pohtia tuon ajan tilannetta. Ja muutenkin, mukana on Suomen saksalaissuuntautuminen ja jääkäriliike, nämä vaikuttivat myöhemminkin.
Mutta Mannerheim ei tunnetusti pitänyt saksalaissuuntauksesta ja otti eron, mutta kuitenkin palasi kun hänet pyydettiin valtionhoitajaksi. Täytyy sanoa, että tämä Mannerheimin valtionhoitajakausi on myös erittäin kiinnostava asia, josta tekisi mieli lukea lisää.
Sanottakoon vielä, että Arimon lähteet ovat pääsääntöisesti luotettavia alkuperäislähteitä, mutta mukaan mahtuu myös nippu muistelmia. Esimerkiksi Mannerheimin muistelmat. Muistelmien lähdearvosta tulee käydä melko tarkkaa lähdekriittistä tarkastelua, eikä Arimo sellaisesta ainakaan tekstissään kirjoita.
Ensimmäisiin vuosiinhan mahtuu aika paljon sekamelskaa, jos näin sallitaan sanoa. Valkoisesta armeijasta tulee valtion viralliset sotajoukot, jonka ylipäällikkönä on kenraali Mannerheim. Valkoiset vastaan punaiset tappelu päättyy valkoisten voitoksi höystettynä molemmin puolisena terrorina. Ensin oli vuorossa punaiset, sitten valkoiset. Seurauksena valtava määrä punaisia vankileireillä ja kansakunnan sisäisiä arpia pitkälle tulevaan. Arimo kirjoittaa vapaussodasta ja kapinasta, joiden seurauksena tuli veljessota tai kansalaissota.
Niin, ja se Saksan apu. Tästähän kirjoitin jo taannoin jonkin verran blogini aivan alkuvaiheessa. Nimittäin Helsinki ja vuosi 1918 oli otsikkona. Saksan apu ei rajoittunut tosiaan vain sotatoimiin. Käytännössä koko sotalaitoksen järjestely luotettiin saksalaisten käsiin. Ja olihan Suomeen lopulta tulossa saksalainen prinssi kuninkaaksi. Silloisen yleisesikunnan todellisena päällikkönä oli saksalainen eversti von Redern.
Saksalaiskausi kesti Saksan antautumiseen asti ja ehkä vähän sen päälle. Mutta siis keväästä loppuvuoteen 1918 Suomen sotalaitos oli saksalaisten johdossa. Tässä on mielenkiintoinen asia, joka on syytä muistaa ja yrittää pohtia tuon ajan tilannetta. Ja muutenkin, mukana on Suomen saksalaissuuntautuminen ja jääkäriliike, nämä vaikuttivat myöhemminkin.
Mutta Mannerheim ei tunnetusti pitänyt saksalaissuuntauksesta ja otti eron, mutta kuitenkin palasi kun hänet pyydettiin valtionhoitajaksi. Täytyy sanoa, että tämä Mannerheimin valtionhoitajakausi on myös erittäin kiinnostava asia, josta tekisi mieli lukea lisää.
Sanottakoon vielä, että Arimon lähteet ovat pääsääntöisesti luotettavia alkuperäislähteitä, mutta mukaan mahtuu myös nippu muistelmia. Esimerkiksi Mannerheimin muistelmat. Muistelmien lähdearvosta tulee käydä melko tarkkaa lähdekriittistä tarkastelua, eikä Arimo sellaisesta ainakaan tekstissään kirjoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
