Työvoimasta jatkosodan linnoitustöissä

Jatkosodan alkaessa perustettiin peräti 43 linnoitusrakennuspataljoonaa, yhtä monta kuin oli suunniteltukin. Määrävahvuuksiin ei tosin ylletty. Keskimäärin pataljoonaa kohden oli listoilla noin 400 henkilöä heinäkuun toisella puoliskolla 1941. Liikekannallepanosuunnitelmien mukaan linnoitusrakennuspataljoonan määrävahduuden piti olla 765, mutta lkp:n alkaessa se muutettiin luvuksi 531 (esikunta, 2 rakennuskomppaniaa, varastokomppania).

Elokuun alussa Linnoitusosastolla koottiin listalle kaikkien linnoitusrakennusjoukkojen vahvuudet ja tulokseksi saatiin 17 140 henkilöä. Voisi todeta, että aika paljon. Itse asiassa se oli enemmän kuin mitä yhden sodan ajan divisioonan määrävahvuudeksi oli määrätty. 

Työvoima oli jatkuva ongelma. Ammattitaitoista väkeä ei riittänyt joka paikkaan ja sen lisäksi oli muodostunut suoranainen kolmiodraama. Työvoimaksi kelpaavaa suomalaista miestä tarvittiin kolmella suunnalla: armeijassa sotilaana, armeijassa työvoimana, kotirintamalla työvoimana. Sodanpäämäärät olivat tunnetusti etusijalla. Naiset ottivat kantaakseen suuren työmäärän kotirintamalla. Linnoitusrakennusjoukot joutuivat haastavaan osaan kaksinkertaisesti luovuttavana osapuolena.

Välirauhan aikana luotiin linnoitustyöorganisaatio ja työtä tehneet työryhmät, jotka toimivat runkona jatkosodan linnoitusrakennuspataljoonille. Työvoima oli kuitenkin vapailta markkinoilta ja valtaosin se koostui reserviläisistä. Mitähän siitä sitten seurasi jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä? Linnoitusrakennusjoukot saivat varata vain kaikista tärkeimmät reserviläiset, kovimman luokan ammattilaiset.

Heinäkuun 27. päivä 1941 ilmoitettiin, että reserviläisten määrä linnoitusrakennusjoukoissa sai olla noin 8-10 %. Jo elokuun 20. päivänä vt linnoitustöiden johtaja eversto Otto Bonsdorff antoi määräyksen, jonka mukaan 1.9. mennessä piti olla kaikista linnoitusosaston alaisissa joukoissa palvelleista reserviläisistä siirrettävä kenttäarmeijaan noin 50 %.

Myöhemmin syksyllä tuli käsky, jonka mukaan oli siirrettävä työvelvollisia kotirintamalle. Tämä itsessään aiheutti mielenkiintoiselta näyttävän tilanteen, jossa kotirintaman vaatimukseen työvoiman saannista vastattiin, mutta samalla tahdottiin pitää linnoitusjoukkojen työteho mahdollisimman korkealla. Näin ollen päätettiin muun muassa, että ensisijaisesti ”heikot, työkyvyttömät ja vanhat kotiutetaan”.[1]
 

Ja ongelmat työvoiman suhteen eivät tietenkään tähän loppuneet, mutta ehkä enemmän joku toinen kerta. Tässä oli tarkoitukseni hieman nostaa ylös arkistolähteisiin perustuvia lukuja työvoimasta sotavoimissa. Tahdon edelleen korostaa sitä, että a. aihe vaatii tutkimusta, ja b. minä aion sellaista tehdä.

---

[1] Muistio neuvottelusta eversti O. Bonsdorffin huoneessa, 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529

Siegfried ja Salpa

Salpa ja Siegfried. Suomen Salpalinja ja Saksan Siegfried-linja. Mietiskelin tuossa näiden kahden yhtäläisyyksiä, kun luin Neil Shortin kirjaa Siegfried-linjasta (Short, Neil: Hitler's Siegfried Line. Sutton Publishing, 2002.). Ainakin muutama yhtäläisyys on helppo keksiä, mutta niin on toki myös eroavaisuuksien kanssa.

Ensinnäkin voidaan huomata, että yleisessä puheessa molemmista puhutaan "linjoina". Tähän on kuitenkin huomautettu, että oikeasti molemmat olivat pikemminkin "asemia", sillä puolustus oli järjestetty myös syvyyteen. Tällä armeijaslangin sanalla tarkoitetaan tietysti sitä, että erilaisia puolustuslaitteita ei ollut ainoastaan monta vierekkäin vaan myös peräkkäin. Salpalinjan sijaan olisi oikeellisempaa puhua Salpa-asemasta. Mutta nämä menevät semantiikan puolelle.

Otetaan tähän väliin yksi ero. Nimittäin rakennusaika. Siegfried-linjan rakentaminen alkoi Kolmannessa valtakunnassa jo 1936 ja jatkui muutamassa eri vaiheessa toisen maailmansodan alkupuolelle saakka. Saksan miehitettyä mm. Ranskan alkoi Siegfriedin tarkoitus olemaan turha. Hitler päätti rakennuttaa Atlantin vallin. Suomen Salpa rakennettiin välirauhan aikana. On toki selvää, ettei Suomen ja Saksan kokonaisresurssit rakentamiseen olleet samanlaiset.

Siegfried linja toteutti tarkoituksensa Shortin näkemyksen mukaan. Nimittäin siinä vaiheessa kun Saksa aloitti offensiivin Puolaa vastaan, ei Ranska lähtenyt hyökkäykseen tietäessään edessä olevan linnoitetun aseman. Ennaltaehkäisevä puolustus siis? Mutta ei suinkaan murtamaton, kuten tapahtumat Normandian 1944 jälkeen osoittivat.

Tässä tekisi mieleni vetää yhteen mahdollinen yhtäläisyys. Nimittäin se, että pelkkä olemassaolo vaikutti vastapuolen hyökkäystahtoon. Jo tuolloin oli selvää, että vahvasti linnoitettujen puolustusasemien murtaminen vaati paljon verta. Yhteys Siegfriedin ja Salvan välillä voisi siis löytyä siitä, kuinka Ranska ei hyökännyt Siegfried-linjaa vastaan 1939 ja siitä, kuinka Neuvostoliitto kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeen pysäytti etenemisen ennen Salpalinjaa.

Joku toinen kerta kenties hieman lisää eroja ja yhtäläisyyksiä!

Loppuun voisin vielä todeta, että onneksi muiden maiden kohdalta löytyy tutkimusta linnoittamisesta. Mutta edelleen, miksi Suomen linnoittamisen historia on kiinnostanut (kärjistetysti) vain R. Arimoa?

Huippuluokan luento 23.9.2012

No niin! Aivan huippuluokan luento tulossa, kuten otsikkokin sen sanoo. Nimittäin allekirjoittanut esitelmöi Miehikkälän Salpalinjanmuseon sotahistorian luentosarjalla 23.9.2012.

Tässä tiedoitteen teksti:

"Su 23.9. klo 14 VTM Otto Aura luennoi Salpalinja-museolla aiheenaan ”Rakennusmestarina jatkosodassa – Mikrohistoriallinen näkökulma linnoitustöihin 1941–44”. Luennolla käsitellään varsin vähän tutkittua linnoittamisen historiaa rakennusmestarin näkökulmasta välirauhan ja jatkosodan ajalta. Millaiseksi muodostui erään rakennusmestarin jatkosota, joka alkoi ja loppui Salpalinjan työmailla? Millaisia olivat työt KT-toimistossa ja millaisena linnoitustöiden yleinen organisointi näyttäytyi? Minkälaista työvoimaa oli rakennusmestarin johdettavana? Luento pohjautuu Otto Auran pro gradu -tutkielmaan ”Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941–44”.
Paikka: Miehikkälän Salpalinja-museo, Säästöpirtintie 70."


Ja VTM tosin olen vasta 19.9., mutta luennon kannaltahan se on vain oikein!

Tässä vielä linkki koko luentosarjaan! 

Koselleck ja selventävä kasku "horisontista"

Keskeisimpiä asioita Koselleckin Futures Past kirjassa ovat käsitteet, tai historialliset kategoriat, "Space of Experience" ja "Horizon of Expectation", kokemus ja odotushorisontti. Näihin lupaan palata tarkemmin tulevaisuudessa: kokemuksenne tästä lupauksestani muodostakoon osansa odotushorisontistanne.

Mutta siihen kaskuun. Koselleck räjäytti potin selventäessään horisontin käsitettä. Seuraavassa esitetyn lähteeksi merkitään sivu 261 teoksessa Koselleck, Reinhart: Futures Past. Lainaukseni kursivoituna, lainausmerkit alkuperäisestä.

Koselleck siis kirjoittaa odotushorisontista ja siitä, kuinka tulevaisuudesta ei voi olla kokemusta.

A recent joke throws light on this:

"Communism is already visible on the horizon", decleared Khrushchev in a speech.

Question from the floor: "Comrade Khrushchev, what is 'horizon'?"

"Look it up in a dictionary", replied Nikita Sergeevich.

At home the questioner found the following explanation in a reference work: "Horizon, an apparent line separating the sky from the earth, which retreats as one approaches it."

Lähteistä ja Reinhart Koselleckista

Olen lukenut Reinhart Koselleckin artikkelikokoelmaa Futures Past. Erittäin mielenkiintoinen kirja, vaikka otsikko onkin hassusti käännetty (saksaksi Vergangene Zukunft)! Suosittelen, mikäli kiinnostaa vaivata aivoja oikein kunnolla historian metodologian parissa. Ja täytyy muuten sanoa, että Koselleckia on hieman vaikea taivuttaa suomenkielelle. Se on selvästi ollut haasteellistä kääntää englanniksin, sillä usein tekstissä vilisee saksankielisiä alkuperäistermejä. It is all about semantics! Joten on syytä pitää merkitykset kunnossa.

Tässä otan kuitenkin esille muutaman lainauksen lähteistä, nimittäin lähteiden rooli historiantutkimukselle on luonnollisesti avainasemassa. Ensimmäinen lainaus sivulta 111 kuuluu seuraavasti:

“The sources provide control over what might not be stated. They do not, however, prescribe what may be said.”

Erittäin hyvin sanottu. Lähteet asettavat tietyt rajat mahdollisiin väittämiin, kuten Koselleck sanoo. Lähteillä on valtaa siihen, mitä niiden perusteella ei voi väittää. Lähteet eivät kuitenkaan kuvaile, mitä niiden perusteella voi sanoa. Jos lähteet itsessään kertoisivat sen, mitä historiasta voi sanoa, tarvitseeko tutkimusta tehdäkään?

“There is always more at stake in historical knowledge than what is contained in the sources. A source can exist or be discovered, but it can also be missing. This, then, makes it necessary here to take the risk of making statements which are perhaps not completely founded.”

Tästä lainauksesta sivulta 149 tulee esille jälleen historiantutkimuksen vaatimus historialliselle mielikuvitukselle. Mitään ei tietenkään saa sepittää, mutta "tyhjiä" kohtia jää oman kokemukseni perusteella väkisinkin. Jos haluaa saada aikaan uskottavan kokonaisuuden historiallisesta tiedosta (vai miten historical knowledge nyt parhaiten kääntyisi?), joutuu ottamaan riskejä, kuten Koselleck kirjoittaa. Tahtoisin myös painottaa toisen lainauksen ensimmäistä virkettä: “There is always more at stake in historical knowledge than what is contained in the sources."

Jatketaan edelleen, nyt lainaus sivulta 150.
"History is never identical with the source that provides evidence for this history. If this were so, then cleanly following source would be the history we sought.”

Juuri näin! Tarvinneeko tätä lainausta enempää avata? Jatketaan siis seuraavalta sivulta löytyvään kohtaan, joka kuuluu seuraavanlaisesti.

“That which makes a history into historical cannot be derived from the sources alone: a theory of possible history is required so that the sources might be brought to speak at all.” 

Aivan selkeästi: pelkät lähteet eivät riitä, jotta voi tuottaa kunnollista historian tutkimusta. Koselleckin mukaan vaaditaan jokin teoria mahdollisesta historiasta, jotta lähteistä voi saada jotain irti. Mietin tätä ja totesin sen osuvan aikalailla oikeaan. Omasta mielestäni historiantutkimuksen tekemisen lähtökohdan tulee olla hyvin perustelluissa kysymyksissä. Voisiko olla niin, että jo kysymysten perustavalla tasolla vaaditaan jonkinlaista teoreettista ajattelua siitä, mikä oli mahdollista ja mikä toteutui?

Täytyy myös muistaa, että tapahtunut historia ei ole koskaan ollut "se yksi ja ainoa vaihtoehto". Tästä aiheesta lisää jokin toinen kerta. 

Tutkimuskirjallisuutta

No niin, työt on tosiaan loppu, mutta tekeminen ei. Kävin tänään Maanpuolustuskorkeakoulun pääkirjastolla hakemassa kirjoja, jotka ovat tutkimuksellisesti kiinnostavia. Aika väkeviä teoksia taitavat ollakin, nimittäin painoa lainoilleni tuli reilusti toistakymmentä kiloa. Reppuni oli kovin painava kotimatkalla. 

Näyttää siltä, että muualla maailmassa on myös toisen maailmansodan aikaiset rakentamiset kiinnostaneet enemmän kuin Suomessa. Tämä seikka jaksaa ihmetyttää minua!

Erityisesti Yhdysvaltain armeija teki toisen maailmansodan päätyttyä laajan tutkimussarjan otsikolla U.S. Army in the World War II. Sarjasta löytyy esimerkiksi laaja katsaus aiheesta ”Technical Services”, jonka alta puolestaan löytyy selostuksia insinöörijoukkojen (The Corps of Engineers) toiminnasta. Mainittakoon tästä esimerkiksi osa nimeltä The Corps of Engineers. The War against Germany[1], jossa käsitellään erittäin paljon aiheeni kannalta mielenkiintoisia seikkoja USA:n maavoimien näkökulmasta. 

Esiin on syytä nostaa toinen samankaltainen kirjasarja, mutta Tyynenmeren sotanäyttämöltä, nimeltään Engineers of the Southwest Pacific 1941–45. Tyynenmeren sotatoimissa oli rakennustoiminta erittäin tärkeässä roolissa, joten kirjasarja tulee olemaan mielenkiintoinen tämän tutkimusaiheen kannalta. Sarjan kuudes osa on nimeltään Airfield and Base Development[2] ja tästä löytyy mielenkiintoista kontekstualisoivaa tietoa suhteutettuna Suomen ilmavoimien lentokenttien rakentamiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, mistä työvoima saatiin.[3]

Tutkimukseen on myös syytä ottaa mukaan näkökulma Saksasta. Tämän mahdollistaa muun muassa Kurt Burkin tutkimus Die Deutschen Landesbefestigungen im Osten 1919–1945[4] ja esimerkiksi Rudi Rolfin Der Atlantikwall. Die Bauten der deutschen Küstenbefestigungen 1940–1945[5]. Näissä molemmissa puututaan myös työvoimaan. Samalla muodostuu mahdollisuus pieneen vertailuun eri armeijoiden kesken.

Näin varsinkin, jos otetaan mukaan vielä Neuvostoliitto. Neuvostoliiton puolelta on tosin hyvin haasteellista löytää tutkimusta esimerkiksi englanniksi, mutta ainakin yhden olen löytänyt. Neil Short on tehnyt aiheesta kirjan nimeltään The Stalin and Molotov Lines. Soviet Western Defences 1928–41[6]. Lisäksi Neuvostoliiton suunnalla on mahdollista syventää tietämystä aiheesta puna-armeijan sotataidon kautta. Tästä on Jukka Kulomaa tehnyt tutkimuksen Syvään taisteluun. Johdatus Neuvostoliton maavoimien sotataitoon 1917–1991[7]. 

Näistä opuksista uskon löytäväni vaikka mitä oleellista tulevan tutkimukseni kannalta. Kansainvälinen näkökulma on otettava jossain määrin huomioon, sillä Suomenkaan historia ei toisen maailmansodan aikaan tapahtunut missään tyhjiössä.

---

[1] Beck, Alfred M., Bortz, Abe, Lynch, Charles W., Mayo, Lida & Weld, Ralf: The Corps of Engineers. The War against Germany. Sarjassa United States Army in the World War II. Technical services. Center of Military History, United States Army, Washington D.C. 1985.

[2] Casey, Hugh J.: Airfield and Base Development. Volume VI sarjassa: Engineers of the Southwest Pacific 1941-1945. United States printing office, Washington 1951.

[3] Casey, 9-10.

[4] Burk, Kurt: Die Deutschen Landesbefestigungen im Osten 1919–1945. Biblio Verlag, Osnabrück 1993.

[5] Rolf, Rudi: Der Atlantikwall. Die Bauten der deutschen Küstenbefestigungen 1940–1945. Biblio Verlag, Osnabrück 1998.

[6] Short, Neil: The Stalin and Molotov Lines. Soviet Western Defences 1928–41. Osprey Publishing, Oxford – New York 2008.

[7] Kulomaa, Jukka: Syvään taisteluun. Johdatus Neuvostoliiton maavoimien sotataitoon 1917–1991. Maanpuolustuskorkeakoulu, Sotahistorian laitos, Helsinki 2004.