Sotavangeista

Lisää sotavangeista Linnoitusosaston sotavankikomppanioissa jossain loppuvuodesta 1941 kevääseen -42. Seuraava pätkä on muokattu graduni käsikirjoituksesta. Näkökulma on myös edelleen Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotavankikomppaniasta lähtöisin. Kuten edellisessä tekstissä jo kirjoitin, oli sotavankikomppanioiden muodostamisesta annettu käsky lokakuussa 1941. Sen pohjalta toiminta pyöräytettiin käyntiin.

Työtä vangit joutuivat tekemään paljon ja talven aikana karuissa olosuhteissa. Oli jäätävä pakkanen, töihin mentiin jopa 30 asteen pakkasessa.[1] Tähän aiheeseen oli tosin joulukuussa puuttunut Sotavankileiri N:o 6:n päällikkö kirjeessään, jossa, ettei vankeja tule pitää töissä yli 15 asteen pakkasessa – paitsi jos töitä ei voi tärkeyden tai kiireen takia keskeyttää.[2] Vankien varusteet olivat käytännössä ne, mitkä olivat vangittaessa olleet päällä. Ajoittain vangeille jaettiin räsyjä, joilla he saattoivat varusteitaan paikkailla.[3]

Vankien muona-annokset olivat pienet, mutta kuitenkin riittäväksi lasketut.[4] Joskin kevään 1942 kuluessa todettiin vankien tekevän niin raskasta ruumiillista työtä, että muona-annoksia oli nostettava.[5] Viitanassa L-57 sotavangit lähetettiin nostamaan perunoita perunamaalle vielä marraskuun puolivälissä. Kävi myös niin, että sotavangeille ei saatu leipää lainkaan, ainoastaan jauhoja. Näistä oli vankien itse leivottava leipänsä.[6]

Sairailla ja työkyvyttömillä vangeilla eivät rakennusjoukot tehneet mitään. Yleisenä menetelmänä tilanteen korjaamiseksi olikin sairaiden ja työkyvyttömien vankien vaihtaminen työkykyisiin. Heikossa kunnossa olevat palautettiin sotavankien keskitysleirille, josta mahdollisuuksien mukaan saatiin tehokkaampaa työvoimaa tilalle:

”1 vanki löi puita pilkkoessaan 2 sormeaan poikki. Käytiin vankien keskitysleiriltä vaihtamassa edellä mainittu vanki, sekä 2 muuta sairasta vankia työkykyisiin kolmeen vankiin. ”[7]

LinRP 211:ssa oli vankityövoimasta 13.1.1942 sairaana 38 vankia. Komppanian päällikkö päätti sairaustilanteen parantamiseksi pudottaa sairaiden vankien muona-annoksia. Seuraavana päivänä sotapäiväkirjassa olevan merkinnän mukaan tämä keino toimi, sillä sairaita oli enää ainoastaan 28.[8] Joka tapauksessa myös vangeille myönnettiin vapaapäiviä ja mahdollisuuksia huoltaa itseään ja varusteitaan.[9] Vaikean talven jälkeen määrättiin parannuksia sotavankileirien olosuhteisiin. Kaiken kaikkiaan sotavankikomppanioissa kuoli 945 sotavankia.[10]

---

[1] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 21.1.1942, SPK 18314, KA(Sörn). Tietysti myös suomalaiset työmiehet joutuivat työskentelemään hurjissa pakkaslukemissa, mutta ero oli varustuksessa.

[2] Sotavankileiri N:o 6:n päällikön everstiluutnantti C.Björklundin kirje, 6.12.1941, 14/VI/15/T19345, KA(Sörn).

[3] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 14.12.1941, SPK 18314, KA(Sörn).

[4] Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939–44.Historiallisia tutkimuksia 250. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 178–181.

[5] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn); Esimerkiksi

[6] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 28.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).

[7] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 4.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).

[8] Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn).

[9] Esim. Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 9.2.1942, SPK 18314, KA(Sörn).

[10] Westerlund, 102. Rekisteröityjä neuvostosotavankeja kuoli jatkosodan aikana yli 19 000, Westerlund, 95.

"Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä."

Lyhyesti ja hieman sotavangeista.

Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä.[1]

Jatkosodan hyökkäyksen edetessä suomalaiset ottivat sotavankeja melko huomattavan määrän, erään lähteen mukaan noin 56000.[2] Määrä tuli käsittääkseni jonkinlaisena yllätyksenä – mitä näille vangeille tehdään, mihin heidät sijoitetaan? Oli tietenkin perustutettava sotavankileirejä, joihin sotavangit koottiin. Leireiltä oli mahdollista tilata sotavankityövoimaa Päämajan järjestelyosaston kautta.[3]

Oma kiinnostukseni tutkimuksessa kiinnittyy Linnoitusosaston toimiin ja rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että muiden tahojen sotavankityövoiman käyttämisestä en tiedä mitään. Linnoitusosaston sotavankien käytöstä käskettiin kuitenkin seuraavaa. Ensinnäkin sotavankikomppanian vahvuus oli 200 sotavankia, joka jaettiin 10-miehisiin ryhmiin töiden suorittamiseksi. Komppania muodostettiin kolmesta 6 ryhmän joukkueesta sekä erillisestä komennusryhmästä. Komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat olivat suomalaisia ammattimiehiä.[4]

Vuoden 1941 kuluessa kohti loppuaan ja hyökkäyksen pysähtyessä oli uudelleenorganisoitava kenttäarmeijaa ja siinä samalla myös linnoitustyömuodostelmia. Linnoitusrakennuspataljoonien määrä oli marraskuun -41 alussa 51. Kokonaismäärä kuitenkin päätettiin supistaa 32:een. Linnoitusrakennuspataljoonien kaaderia lukuun ottamatta työvoima koostui valtaosin työvelvollisista, jotka työvelvollisuuslainsäädännön velvoittamina oli määrätty töihin. Kaikki nämä ja kenttäarmeijassa olevat poistuivat suoraan kotirintaman tarvitsemasta työvoimasta – yksi syy miesmäärän supistamiselle. Samalla, kun suomalaisia miehiä kotiutettiin, perustettiin korvaavia sotavankikomppanioita. Marraskuussa oli ilmeisesti Linnoitusosaston sotavankikomppanioiden määrä jo 80.[5]

Vangit jaoteltiin ammattiryhmittäin, joten oli ainakin periaatteessa mahdollista koota ammattitaitoisia työmuodostelmia.[6] Mutta koska armeijan toiminnassa vaikuttaa ikuisesti kitka ja sodan sumu, niin vaikeuksia oli tässäkin edessä.

”Kotijoukkojen taholta vankeja leireistä luovutettaessa annetaan myöskin sairaita vankeja, joita ei suostuta ottamaan takaisin, vaikka ei muodostettavissa vankikomppanioissa sellaisilla yksilöillä mitään tehdä. […] Aikaisemmin on myös Linnoitusosasto saanut oikeuden valita ammattimiehiä sotavankileiristä Viipurista, mutta nyt ei kuitenkaan sotavankileirin taholta suostuta siihen, että saataisi vaihtaa tavallisia vankeja n.s. ammattimiehiin.”[7]

Sotavangeilla teetettiin esimerkiksi tietöitä. Isoisäni toimi joukkueenjohtajana LinRP 211:lle alistetussa sotavankikomppaniassa. Vuoden 1942 alussa (tai 1941 lopussa) kyseinen komppania määrättiin tietöihin Tokariin, noin 10-15 kilometriä Syväristä pohjoiseen. Tien pituudeksi tuli noin 35 kilometriä ja suomalaisen työnjohdon alaisuudessa työn teki sotavankikomppania (n. 200 sotavankia, kuten todettiin aiemmin). Isoisäni muistelee: ”Saavutimme näiden sotavankien avulla parempia tuloksia kuin jotkut muut yksiköt suomalaisten työvelvollisten avulla.”[8] Joissain tilanteissa saattoi varmasti ollakin näin.

---

[1] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje 5. Lin.korj.pajan päällikölle 25.11.1941, 14774/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[2] Manninen, Ohto: Sotavangit ja sotavankileirit. Luvussa: Päämaja hallintoviranomaisena. Teoksessa: Maanpuolustuskorkeakoulun historian laitos (toim.): Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXV:6: Jatkosodan historia 6. Meri- ja ilmapuolustus, hallinto ja sotatalous, huolto ja aselajit, kotijoukot. WSOY, Porvoo 1994, 281.

[3] Päämajan järjestelyosaston päällikön eversti S.Isaksonin kirje 8.10.1941, 10207/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[4] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin käsky sotavankien käyttämisestä Linnoitusosaston johtamissa töissä 6.10.1941, 9762/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[5] Muistio neuvottelusta eversti Bonsdorffin virkahuoneessa 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529, KA(Sörn).

[6] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje sotavankikomppanioista 16.10.1941, 10639/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[7] Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje Päämajan järjestelyosastolle 16.11.1941, 13757/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[8] Mäkinen, 194.

Ensimmäisestä maailmansodasta

Luin taannoin Peter Englundin teoksen Sodan kauneus ja kauheus. Kirjahyllyni historia-osiota tuijotellessa katseeni kohdistui uudemman kerran kyseiseen opukseen, joten otin kirjan käteeni - tämän voisin lukea uudestaan.

Kuten Englund itse toteaa, kyseessä on "215 lyhyttä lukua ensimmäisestä maailmansodasta". Englund kuljettaa muutaman sivun mittaisilla luvuilla sodan läpi, tuoden eteen 19 erilaista ihimiskohtaloa. Tyyli on proosallinen, dramatisoitu, mutta kaikki "perustuu näiden henkilöiden jälkeensä jättämiin erilaisiin dokumentteihin", kuten Englund itse johdannossa (s. 6) toteaa. Eikä tätä lie syytä olla uskomatta, kaikki löytyvät lopun lähde- ja kirjallisuusluettelosta - lähdeviittaukset tosin puuttuvat.

En tässä kerro enempiä, suosittelen vahvasti luettavaksi!

Omassa historian tuntemuksessani ensimmäinen maailmansota muodostaa melko hämärän alueen. Olen yrittänyt paikkailla tietämystäni, mutta suomenkielistä perusteosta en syystä tai toisesta ole saanut luettua. Enhän edes tiedä mikä se on, vai onko sellaista? Lisäksi lukemistoni painottuu edelleen vahvasti toisen maailmansodan aikoihin.

Ensimmäisen maailmansodan mylleryksistä olisi syytä tietää enemmän. Itsenäistyihän Suomikin kyseisen maailmanpalon pyörteissä.

Klassikoista

Tuli tuossa luettua poliittisen historian syventäviin opintoihin kuuluvaa tenttiä varten kuusi teosta klassikon statuksella. Ensimmäisenä listalla oli Aristoteleen Politiikka, joka on kirjoitettu ilmeisesti noin 330 luvulla eKr., joten serkkuni sanoja lainaten aiheessa mentiin "way back" historiaan.

Osa Aristoteleen aiheista oli varsin ajankohtaisia. Esimerkiksi kysymys siitä, mikä on paras valtiomuoto hyvän elämisen mahdollistajana. Edelleen ajankohtainen kysymys verrattuna esimerkiksi Libyaan ja muihin myllerryksen vallassa oleviin valtioihin. Miten voidaan taata paras mahdollisuus kansalaisille hyvään elämään? Ei mikään kevyt kysymys. Oma vastaus on demokratia, joka nousee omasta kansasta ja omasta kulttuurista - sen maahantuonti ei helpolla onnistu.

Mutta mikä tekee klassikoista klassikoita? Yksi voisi olla se, että aiheet ja kysymykset koskettavat jollain tavalla lukijoita vuodesta, vuosikymmenestä, -sadasta tai -tuhannesta riippumatta. Muita syitä löytyy myös, ei epäilystä siitä!

Huteja, mutta silti osumia

Olen pistänyt taas arkistotyöt omalta osaltani käyntiin. Keuhkot alkavat taas täyttyä arkistopölystä.

Hieman arkistotyöskentelystäni:
- Aivoähky iskee kohtuuttoman nopeasti
- Sormet kärsivät
- Arkistopöly aivastuttaa

Mutta silti se on äärimmäisen kiehtovaa! Ensimmäinen vaihe on jotain kautta saada selville, mikä voisi olla se arkistonmuodostaja, jonka papereita pitäisi etsiä. No, graduni kronologiassa ensimmäinen osa on helppo: Linnoitustoimisto. Siitä vaan etsimään http://kronos.narc.fi/aarre/aarre.php

Työteliäs ja eniten aikaa vievä vaihe on arkistomappien läpikäyminen. Etukäteen on mahdoton tietää, löytyykö papereista jotain relevanttia vai meneekö kaikki hutien puolelle. Mutta silti, välillä nuo huditkin ovat osumia (ja 100 % varmuudella myös kääntäen). Vaikkakaan ei suoraan tämän tutkimistyön kannalta.

Esimerkki hudista, joka oli myös osuma.

Lainataanpa tässä Päämajan komentoesikunnan päällikön kenraalimajuri W.E.Tuompon kirjettä joukoille 18.8.1941.

”Eräässä rykmentissä nautti 15.8.41 n. 50 aliupseeria ja miestä viholliselta sotasaalina saaduista tynnöreistä nestettä, jota luulivat spriiksi. Neste oli kuitenkin etyleenikloriidia, joka on voimakasta myrkkyä pienissäkin erissä nautittuna. Vuorokauden kuluttua oli näistä miehistä kuollut 14 ja 19 oli heikossa tilassa sairaalassa sekä loput joukko-osastossa sairaina."

Kertoo omaa kieltään (myös) suomalaisista sotajoukoista. Vertaapa esimerkiksi Beevorin Berliini 1945 ja puna-armeijan janoisiin. Kiinnostava ja jollain tapaa yleisen kontekstin luomisen palanen.

Toinen esimerkki. Ensiksi vaikutti, että ei tästäkään ole mitään hyötyä - kirje koskien autojen käyttöä muonien kuljetuksessa. Mutta katsopa kehveliä, kun silmäilin Linnoitusrakennuspataljoona 211:n komentajan ltn. Rissasen vastausta VII Armeijakunnan esikunnan osasto 4. päällikön mouhotukseen, niin sieltä löytyikin aivan oleellista tietoa. Nimittäin pataljoonan työmaiden sijainti, sekä näiden muonavahvuudet. Näitä tietoja en ollut mistään paljon oleellisemmalta vaikuttaneesta dokumentista vielä löytänyt.

Arkistojen Sherlock kuittaa.

Syyt ja seuraukset historiankirjoituksessa

Olen tässä viime aikoina lukenut (taas) historiankirjoituksen metodologista kirjallisuutta. Tällä kertaa brittiläisen John Toshin kirja The Pursuit of History nostatti aivomyrskyn. Vaivuin syvälle ajatuksiini erinäisten kysymysten parissa. Joskin olen jo palannut maailman pinnalle, en kuitenkaan lopullisia vastauksia ole saanut aikaan. Lohdutan itseäni sillä, että lopullisia vastauksia, tai totuuksia, ei taida ollakaan. Kuten Allan Megill totesi teoksessaan Historical Knowledge, Historical Error, sivulla 77:

“For it seems obvious that the truth will never be discovered”.

Mutta se, mikä aivojumppaa nyt aiheutti (aiheuttaa edelleen) on syy ja seuraus, causes and consequences. Mitä tarkoittavat syyt ja seuraukset historian tutkimuksessa? Kumpi on tärkeämpi, vai voiko jakoa edes tehdä? Ja aivan erityisesti: millainen on oma suhtautumiseni syihin ja seurauksiin historiantutkimuksessa?

Eikä vielä sekään riitä. Kuinka perusteellisesti voi argumentoida syy-seuraus –suhteita? No mutta niin, sehän riippuu taas kontekstista ja siitä, mikä on argumentoinnin kohteena. Yksinkertaisella tasollahan tämä on melko selkeä juttu. Tapahtui x syystä a ja seurauksella b. Omien intressieni joukosta harvemmin näin selkeitä yksinkertaistuksia voi tehdä. Eikä kyllä niin, että haluaisinkaan.

Minua myös hieman epäilyttää tiukat syy-seuraus –suhteet. Tämä johtuu varmasti siitä skeptisyydestä, että lopullisia totuuksia ei historiassa juurikaan voi esittää. Varmuudella voi ainoastaan argumentoida perusteellisesti siitä, miten mahdollisesti oli. Näin on varsinkin silloin, kun astutaan ulos perinteiseltä tapahtumahistorian alueelta. Mieluummin taitaisin puhua mahdollisista syistä ja seurauksista, joihin edellä mainitut saattoivat vaikuttaa.

Pitäisikö ennemmin puhua osa-syistä ja osa-seurauksista? Niin useat seikat ovat kietoutuneet ja punoutuneet toisiinsa monella eri tasolla ja monella eri tavalla. Lontoon slangin sana ”intertwine” kuvaa tätä äärimmäisen hyvin.

Syitä voi olla monia, mutta seurauksia voi olla kahdenlaisia: tarkoitettuja ja tarkoittamattomia. Tämän lisäksi on vielä välittömiä ja välillisiä seurauksia, seuraukset heti ja seuraukset myöhemmin. Millä perusteilla voi väittää näitä vastaparien jälkimmäisiä seurauksia? Ja myös: jos tavoitteita ei ole kirjattu ylös, miten voi tietää toimijoiden intentioita?

Hypätään seuraavaksi esimerkkiin, jota mietin omasta gradustani nousten. Ryhdyin hahmottelemaan syitä ja seurauksia sille tapahtumalle, kun isoisäni V.V. Mäkinen palkattiin Linnoitustoimiston Tarkastustoimistoon tammikuun alussa 1941. Nopealla mietinnällä primääri syy tähän nousee vaivatta: Linnoitustoimisto tarvitsi ammattitaitoista työvoimaa. Ja toiselta puolelta katsottuna syy oli myös selkeä: V.V. tarvitsi töitä. Nämä voisivat siis olla yksinkertaistetut osa-syyt.

Mutta mitä kaikkia seurauksia tällä olikaan? Ensimmäiset seuraukset ovat melko selkeitä, Linnoitustoimisto sai ammattityövoimaa ja V.V. sai Teollisuuskoulusta valmistuttuaan nopeasti työpaikan. Osa-seurauksena puolustusvoimat menettivät elävää voimaa taistelujoukoista ja vastaavasti V.V:n sodasta tuli poikkeuksellinen. Näitähän löytyy, mutta kuinka pitkälle on mahdollista ja tarpeellista mennä?

Varmasti on selvää vain se, että seurauksista taaksepäin lähtevä argumentointi voi olla turhan determinististä. Voi käydä niin, että hakemalla haetaan seuraukselle sopivia syitä. Onhan silläkin tekniikalla toki mahdollisuutensa, mutta itse tahtoisin kyseistä välttää.

Ydinkysymys kuitenkin se: onko mahdollista määritellä, kummat ovat historiallisessa tutkimuksessa ”tärkeämpiä”, syyt vai seuraukset? Jatkokysymys tästä on yhtä oleellinen: onko tällaiselle määritellylle mitään syytä?