Historical knowledge

For it seems obvious that the truth will never be discovered.

(Megill, Allan: Historical Knowledge, Historical Error. A contemporary guide to practice. The University of Chicago Press, Chicago and London 2007, 77.)

So, let us forget the truth.

Johtolankoja

Päivitetty 16.10.2011 - lähdeviitteet lisätty.

Tarkoituksenani on gradussani soveltaa Carlo Ginzburgin artikkelissa Johtolankoja esittelemää johtolankaparadigmaa. Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva paradigma kehittyi kaikessa hiljaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Ja vaikka monet ovat mallia käyttäneet, ei siitä silti ole koskaan esitetty ”suoranaista teoriaa”. Esittelen lyhyesti ja pintapuolisesti johtolankaparadigman perusteita Ginzburgia mukaillen.

Ginzburg lähtee liikkeelle Giovanni Morellista ja hänen metodistaan vanhojen taulujen tekijöiden nimeämiseksi. Morelli näki ongelmaksi sen, että vanhojen taulujen tekijöiden nimeäminen oli epäselvää. Myös väärennösten kohdalla oli tärkeää saada totuus ilmi, onko mestari itse maalannut taulun? Ratkaisun hän esitti löytyvän seuraavasti. Pienet yksityiskohdat, joihin ei yleensä kiinnitetä sen enempää huomiota, paljastavat. Helpoiten tunnistettavia yksityiskohtia oli myös helpoin jäljitellä. Pienten yksityiskohtien, johtolankojen avulla saattoi asiantuntija tunnistaa merkit.[1]

Mielenkiintoinen esimerkki on Arthur Conan Doyle ja erityisesti hänen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes, jonka johtolankojen tulkinta ja yhdisteleminen toisiinsa oli vertaansa vailla. Olkoonkin, että kyse on fiktiivisestä hahmosta, on johtolankaparadigmassa havaittavissa selkeästi salapoliisitoiminnan piirteitä. Ginzburg löytää selviä yhteyksiä Morellin ja Conan Doylen ajattelumallien välillä, eräässä tarinassa Sherlock Holmes jopa soveltaa Morellin metodia.[2]

Kolmantena esimerkkinä Ginzburg mainitsee Sigmud Freudin ja erään hänen tutkielman, jossa on suorat viittaukset Morelliin ja hänen metodiinsa. Ginzburg esittää, että Morellin vaikutus nuoreen Freudiin ja psykoanalyysin kehittämiseen löytyi siitä seikasta, että: ”Morelli esitteli tulkintamallin, joka perustui erottaviin tekijöihin, marginaalisiin, paljastavina pidettäviin ominaisuuksiin.”[3] Yhteistä kaikille kolmelle oli koulutus lääketieteellisestä semiotiikasta, jota seikka Ginzburg pitää oleellisena. Oleellisin yhteneväisyys kuitenkin löytyy siitä, että jokaisen kolmen edellä mainitun, Morellin, Freudin ja Sherlock Holmesin, metodeissa ”äärimmäisen pienet yksityiskohdat ovat avain syvempään todellisuuteen.”[4]

Perusteita johtolankaparadigmalle Ginzburgin mukaan löytyy myös siitä, että ihminen on ollut metsästäjä. Metsästäjä on oppinut pienimmistäkin vihjeistä tulkitsemaan tapahtuneita ja ennakoimaan, mihin suuntaan kannattaa suunnata. On syntynyt kyky, jonka avulla metsästäjät voivat näennäisesti merkityksettömien johtolankojen pohjalta muodostaa erittäin moniulotteinen kokonaisuus.[5] Oleellista artikkelissa lienee se, että Ginzburg tahtoo osoittaa johtolankaparadigman vaikuttaneen jo pitkään. Artikkelissaan Ginzburg ei kuitenkaan tarkastele muita mikrohistorian aspekteja.

Johtolankana minulla on isoisäni muistelmateos. Poikkeuksellinen kokonaisuus, joka kertoo yhden miehen tarinan. Johtolangan näen tässä tapauksessa myös monitasoisena. Ensimmäinen taso kuljettaa vuosien 1940–44 läpi ja sitä johtolankaa seuraten voi rakentaa kuvaa liikkeistä ja komennuksista. Yleisemmällä tasolla rakennettu kuva sodan aikaisista toimista auttaa myös laajentamaan historiakuvaa siitä, minkälainen sota oli mahdollinen.

Syvemmälle tasolle kaivautuen ja laajemman johtolangan osittaminen entistä pienimmäksi, mutta kuitenkin toisiinsa kiinteissä yhteyksissä oleviin osiin, mahdollistaa erittäin tarkalla luvulla myös uusien äärimmäisen pienien yksityiskohtien havaitsemisen. Näitä pieniä johtolankoja seuraamalla uskon löytäväni esimerkkejä tutkimuksen kannalta kiinnostavista seikoista, esimerkiksi rationalisoinnista ja organisoinnista. Näiden johtolankojen eritteleminen tarkasti tässä vaiheessa on äärimmäisen haastavaa, sillä lukutarkkuus ei ole vielä syventynyt vaadittavalle tasolle. Yhden mahdollisen johtolangan voin kuitenkin esitellä, vaikka en vielä tiedä aionko työssäni koskettaa sosiaalisten suhteiden aihetta.

Minä sen sijaan olin vain luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, jota monet aktiiviupseerit halveksivat. Minulla oli oikeus käyttää siviilipukua, ja kun tiesin joutuvani komentajan puhutteluun, puin päälleni siviilivaatteet.[6]

Joka tapauksessa johtolankaparadigmassa kiehtoo sen asettamat vaatimukset tutkijalle (sekä rinnastaminen Sherlock Holmesiin). Lähdeaineistosta täytyy pystyä määrittelemään, mitkä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, joita voi sanoa johtolangoiksi, ja joita kannattaa lähteä seuraamaan. Uskon myös johtolankaparadigman soveltavan käytön sopivan aineistooni.

---

[1] Ginzburg, 37–38.

[2] Ginzburg, 39–40.

[3] Ginzburg, 41–44.

[4] Ginzburg, 44.

[5] Ginzburg, 45–46.

[6] Mäkinen, 207

Kohti seuraavaa haastetta

Tutkimuskurssi on suoritettu ja viime viikolla alkoi graduseminaari I. Seminaarin tavoitteena on tehdä gradulle tutkimussuunnitelma. Ja koska olen taas yhtä hullu kuin aiemmissakin seminaareissa, lupauduin valmistamaan oman työni ensimmäisten joukossa. Eipä siinä mitään, sillä kyllähän sitä nyt mitä vaan kirjoittaa!

Ai niin, mutta ennen kuin voi kirjoittaa jotain viisasta, täytyy tajuta mistä on kirjoittamassa. Onneksi nyt sentään on melkoisen hyvä käsitys aiheesta, kiitos tutkimuskurssin.

Työstettävänä otsikkona voisi olla vaikka "rakennustöissä jatkosodassa". Pohjana tulee edelleen olemaan isoisäni kirjoittamat muistelmat, ja niiden pohjalta muodostuva kuva rakentajan sodasta, joka hypoteettisesti oli jossain mielessä erilainen kuin vaikka tuntemattoman sotilaan sota tai esikuntaupseerin sota. Vaikka en mitenkään varma asiasta vielä ole, mutta kuitenkin vaikuttaa siltä että motivoivana kysymyksenä, joka taustalta nousee yhä uudestaan ja uudestaan on; minkälainen oli sotilasvirkamiesrakennusmestarin jatkosota?

Kaunokirjallisuutta vaihteeksi

Tässä on syksyn aikan tullut luettua kohtuullisen paljon historiaa (yllättäen) ja myös jotain muuta akateemista tekstiä (kuten viestintää, joka kyllä ei ollut kovinkaan haasteellista). Jostain syystä sitten teki mieli lukea kaunokirjallisuutta!

Kesällä hankin antikvariaatista muutamalla kolikolla Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset I-II. Waltari on ehdoton suosikkini suomalaisista kirjailijoista ja Ihmiskunnan viholliset oli ensimmäinen Waltarin romaani, jonka luin (näin ainakin muistelen).

Päätin, että nyt on aika lukea se uudestaan. Niin tartuin operaatioon ja totesin, että kirjan alku oli taas hieman hankala - ihan kuin kaikissa muissakin lukemissani Waltarin kirjoissa. Jotenkin kirjan todellin alkaminen vain tuntuu kestävän, onkohan muut samaa mieltä kanssani?

Ihmiskunnan viholliset oli myös toisella lukukerralla hyvä kirja, joskaan ei vahvuudessa esim. Mikael Karvajalan tai Sinuhe egyptiläisen luokassa. Hyvä kuitenkin, erityisesti sen takia, että se sai myös ajattelemaan esimerkiksi kristinuskon alkuvaiheita ja toisten ihmisten sortamista, ilmiöstä joka on varmasti jatkunut aina apinain ajoista lähtien.

Romaani kuitenkin menettää hieman otettaan lukijasta loppua kohden, eikä ensimmäisen osan vahvuus säily loppuun asti. Voi kuitenkin vain ihmetellä Waltarin mielikuvitusta ja kykyä kirjoittaa muinaisiin aikoihin sijoittuvia tarinoita. Ihmiskunnan viholliset esimerkiksi sijoittuu Roomaan vuosille noin 50-80 jKr. (en nyt jaksanut tarkistaa tarkempia lukuja).

Jatkan antikvariaattien kiertelyä säännöllisen epäsäännöllisesti, tavoitteena löytää hyväkuntoisena Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim.

Mietintää teorian merkityksestä historiaan ynnä muusta

No niin,

Olen haastanut itseäni viime aikoina ajattelemaan oppiaineeni metodologisia ja teoreettisia kysymyksiä. Helpommin käsitettäviäkin aiheita voisi ajatella. Mutta koska kirjoittaminen on hyvä tyyli päätellä, niin....

Mutta mitä se teoria sitten on? Entä mitä tarkoittaa paljon puhuttu epistemologia? Tai mitä sitten tarkoittaakaan se metodologia? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.

Mikä sitten on kohteen ja kysymyksenasettelun suhde? Onko ensiksi jokin kohde, joka kiinnostaa ja jonka perusteella kysymykset muotoutuvat? Vai päinvastoin, ensiksi nippu kysymyksiä, joihin vastauksen saamiseksi pitää kehittää jostain kohde? Uskon, että kysymyksien asettelu kertoo paljon. Esittämällä kysymykset miten ja mitä, tulee paljastaneeksi jo jollain tasolla oletuksen siitä, miksi kannattaa esittää moisia kysymyksiä. Vallitsevat ja kenties tiedostamattomat ennakko-oletukset vaikuttavat varmasti. Ongelmallinen haaste löytyykin siitä, miten tiedostan omat ontologiset ajatteluni piirteet? Miten voin erotella niitä tiedostamattomia ajatuskuvioita, jotka ovat sisäänrakennettuina minun suomalaiskansalliseen päähäni? Millaisia asioita tulen ”ottaneeksi annettuna”?

Tässä varmasti nousee kyseeseen se, että työstää ajatteluaan teoreettisesti ja ”tiellä pysyen” eli metodeita käyttäen. Kenties metodien merkitys nouseekin siitä, että osaa eritellä hedelmällisiä suuntia joihin ohjata mielenkiintoaan ja tarkasteluaan. Myös varmasti kysymysten esittämisen merkitys metodologiselta kannalta on oleellinen; tarkoittaisiko se sitten sitä, että osaa esittää oikeita kysymyksiä oikeaan aikaan ja näin ohjata tutkimusta kohti mahdollisia tuloksia.

Tästä tulikin vielä mieleeni se, että tulokset ovat menneisyyden rakennelmia. Argumentaatioita siitä, mitä historioitsija tulkitsee tapahtuneen. En usko, että legendaarinen rankelainen tyyli esittää asioita wie es eigentlich gewesen on mahdollista ajatuksen tiukimmassa merkityksessä. Lähtökohtana kohteen kunnioittaminen on oleellista ja täytyy pyrkiä esittämään mahdollisimman todenmukainen ehdotus tapahtuneesta. Ja tärkeää on mielestäni myös huomioida se, että kyseessä on tosi asiassa ainoastaan yksi mahdollinen esitys menneisyyden tapahtumista (tai mitä sitten tutkitaankaan).

Seminaarityön substanssia

Tutkimuskurssin seminaarityössä tavoitteenani on tarkastella Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityötä vuodelta 1983. Aiheena tutkimuksessa on Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisten resurssien käyttö kriisinaikana 1939-1944

Tarkastelussa siis on se, kuinka sotaan valjastettu talous ja teollisuus saatiin pyörimään, toisin sanoen - miten varmistettiin työvoiman saanti. Ratkaisut, joita Saraste työssään tarkastelee, ovat valtionhallinnon tason päätöksiä. Ylimpänä työvelvollista työvoimaa ohjaavana instanssina oli jatkosodan aikana vastuuseen määrätty Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. (ei siitä sen enempää)

Mielenkiintoinen huomio työstä: legendaarinen rajaus toista maailmansotaa käsitellessä - 1939-1944. Toinen maailmansota siis päättyi Suomessa tasan siihen hetkeen, kun rauhansopimus allekirjoitettiin 1944. Tämä tietysti noudattelee Suomen suurta kansallista historiankertomusta. Lapin sota ei ole kovinkaan vahvasti kuulunut tarkasteluihin, vuosiluvut 1939-1944 ovat kenties suorastaan sementoitu kansalliseen käsitykseen. Vaikka tiedämme sotatilan jatkuneen lapissa pisimmillään vuoden 1945 kevääsen saakka.

Omaa tulevaa gradun aihepiiriä pohdiskellessa mietin vakavasti tämän ajallisen rajauksen murtamista omassa tarkastelussa. Voisin olettaa, että tilanne työvoimassa ei välittömästi jatkosodan päättymisen jälkeen normalisoitunut. Näin voisi Sarasteen työn mukaan tulkita. Muutenkin aloin spekuloimaan sillä, onko jatkosotaa pakko jäsentään iänikuisilla kuvauksilla, kuten hyökkäysvaihe, asemsota ja torjuntataistelu. Vaikka nämä kuvaavatkin tapahtumia hyvin (ainakin oletan näin), mutta onko kuitenkaan välttämätöntä tarkastella näiden viitekehysten läpi tapahtumia.

Ehkäpä ei, ei varmasti ole! Tämä vaati ehdottomasti jatkotarkastelua. Kenties tässä on myös jotain haistettavissa aspektilla "vanha sotahistoria", eli perinteinen sodan tarkastelu ja "uusi sotahistoria", perinteisistä tarkasteluista poikkeavin mielenkiinnon kohtein.

Terveisin kylpylähotellista Tampereelta,
otto