Tässä on syksyn aikan tullut luettua kohtuullisen paljon historiaa (yllättäen) ja myös jotain muuta akateemista tekstiä (kuten viestintää, joka kyllä ei ollut kovinkaan haasteellista). Jostain syystä sitten teki mieli lukea kaunokirjallisuutta!
Kesällä hankin antikvariaatista muutamalla kolikolla Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset I-II. Waltari on ehdoton suosikkini suomalaisista kirjailijoista ja Ihmiskunnan viholliset oli ensimmäinen Waltarin romaani, jonka luin (näin ainakin muistelen).
Päätin, että nyt on aika lukea se uudestaan. Niin tartuin operaatioon ja totesin, että kirjan alku oli taas hieman hankala - ihan kuin kaikissa muissakin lukemissani Waltarin kirjoissa. Jotenkin kirjan todellin alkaminen vain tuntuu kestävän, onkohan muut samaa mieltä kanssani?
Ihmiskunnan viholliset oli myös toisella lukukerralla hyvä kirja, joskaan ei vahvuudessa esim. Mikael Karvajalan tai Sinuhe egyptiläisen luokassa. Hyvä kuitenkin, erityisesti sen takia, että se sai myös ajattelemaan esimerkiksi kristinuskon alkuvaiheita ja toisten ihmisten sortamista, ilmiöstä joka on varmasti jatkunut aina apinain ajoista lähtien.
Romaani kuitenkin menettää hieman otettaan lukijasta loppua kohden, eikä ensimmäisen osan vahvuus säily loppuun asti. Voi kuitenkin vain ihmetellä Waltarin mielikuvitusta ja kykyä kirjoittaa muinaisiin aikoihin sijoittuvia tarinoita. Ihmiskunnan viholliset esimerkiksi sijoittuu Roomaan vuosille noin 50-80 jKr. (en nyt jaksanut tarkistaa tarkempia lukuja).
Jatkan antikvariaattien kiertelyä säännöllisen epäsäännöllisesti, tavoitteena löytää hyväkuntoisena Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
torstai 4. marraskuuta 2010
Mietintää teorian merkityksestä historiaan ynnä muusta
No niin,
Olen haastanut itseäni viime aikoina ajattelemaan oppiaineeni metodologisia ja teoreettisia kysymyksiä. Helpommin käsitettäviäkin aiheita voisi ajatella. Mutta koska kirjoittaminen on hyvä tyyli päätellä, niin....
Mutta mitä se teoria sitten on? Entä mitä tarkoittaa paljon puhuttu epistemologia? Tai mitä sitten tarkoittaakaan se metodologia? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Mikä sitten on kohteen ja kysymyksenasettelun suhde? Onko ensiksi jokin kohde, joka kiinnostaa ja jonka perusteella kysymykset muotoutuvat? Vai päinvastoin, ensiksi nippu kysymyksiä, joihin vastauksen saamiseksi pitää kehittää jostain kohde? Uskon, että kysymyksien asettelu kertoo paljon. Esittämällä kysymykset miten ja mitä, tulee paljastaneeksi jo jollain tasolla oletuksen siitä, miksi kannattaa esittää moisia kysymyksiä. Vallitsevat ja kenties tiedostamattomat ennakko-oletukset vaikuttavat varmasti. Ongelmallinen haaste löytyykin siitä, miten tiedostan omat ontologiset ajatteluni piirteet? Miten voin erotella niitä tiedostamattomia ajatuskuvioita, jotka ovat sisäänrakennettuina minun suomalaiskansalliseen päähäni? Millaisia asioita tulen ”ottaneeksi annettuna”?
Tässä varmasti nousee kyseeseen se, että työstää ajatteluaan teoreettisesti ja ”tiellä pysyen” eli metodeita käyttäen. Kenties metodien merkitys nouseekin siitä, että osaa eritellä hedelmällisiä suuntia joihin ohjata mielenkiintoaan ja tarkasteluaan. Myös varmasti kysymysten esittämisen merkitys metodologiselta kannalta on oleellinen; tarkoittaisiko se sitten sitä, että osaa esittää oikeita kysymyksiä oikeaan aikaan ja näin ohjata tutkimusta kohti mahdollisia tuloksia.
Tästä tulikin vielä mieleeni se, että tulokset ovat menneisyyden rakennelmia. Argumentaatioita siitä, mitä historioitsija tulkitsee tapahtuneen. En usko, että legendaarinen rankelainen tyyli esittää asioita wie es eigentlich gewesen on mahdollista ajatuksen tiukimmassa merkityksessä. Lähtökohtana kohteen kunnioittaminen on oleellista ja täytyy pyrkiä esittämään mahdollisimman todenmukainen ehdotus tapahtuneesta. Ja tärkeää on mielestäni myös huomioida se, että kyseessä on tosi asiassa ainoastaan yksi mahdollinen esitys menneisyyden tapahtumista (tai mitä sitten tutkitaankaan).
Olen haastanut itseäni viime aikoina ajattelemaan oppiaineeni metodologisia ja teoreettisia kysymyksiä. Helpommin käsitettäviäkin aiheita voisi ajatella. Mutta koska kirjoittaminen on hyvä tyyli päätellä, niin....
Mutta mitä se teoria sitten on? Entä mitä tarkoittaa paljon puhuttu epistemologia? Tai mitä sitten tarkoittaakaan se metodologia? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Mikä sitten on kohteen ja kysymyksenasettelun suhde? Onko ensiksi jokin kohde, joka kiinnostaa ja jonka perusteella kysymykset muotoutuvat? Vai päinvastoin, ensiksi nippu kysymyksiä, joihin vastauksen saamiseksi pitää kehittää jostain kohde? Uskon, että kysymyksien asettelu kertoo paljon. Esittämällä kysymykset miten ja mitä, tulee paljastaneeksi jo jollain tasolla oletuksen siitä, miksi kannattaa esittää moisia kysymyksiä. Vallitsevat ja kenties tiedostamattomat ennakko-oletukset vaikuttavat varmasti. Ongelmallinen haaste löytyykin siitä, miten tiedostan omat ontologiset ajatteluni piirteet? Miten voin erotella niitä tiedostamattomia ajatuskuvioita, jotka ovat sisäänrakennettuina minun suomalaiskansalliseen päähäni? Millaisia asioita tulen ”ottaneeksi annettuna”?
Tässä varmasti nousee kyseeseen se, että työstää ajatteluaan teoreettisesti ja ”tiellä pysyen” eli metodeita käyttäen. Kenties metodien merkitys nouseekin siitä, että osaa eritellä hedelmällisiä suuntia joihin ohjata mielenkiintoaan ja tarkasteluaan. Myös varmasti kysymysten esittämisen merkitys metodologiselta kannalta on oleellinen; tarkoittaisiko se sitten sitä, että osaa esittää oikeita kysymyksiä oikeaan aikaan ja näin ohjata tutkimusta kohti mahdollisia tuloksia.
Tästä tulikin vielä mieleeni se, että tulokset ovat menneisyyden rakennelmia. Argumentaatioita siitä, mitä historioitsija tulkitsee tapahtuneen. En usko, että legendaarinen rankelainen tyyli esittää asioita wie es eigentlich gewesen on mahdollista ajatuksen tiukimmassa merkityksessä. Lähtökohtana kohteen kunnioittaminen on oleellista ja täytyy pyrkiä esittämään mahdollisimman todenmukainen ehdotus tapahtuneesta. Ja tärkeää on mielestäni myös huomioida se, että kyseessä on tosi asiassa ainoastaan yksi mahdollinen esitys menneisyyden tapahtumista (tai mitä sitten tutkitaankaan).
torstai 28. lokakuuta 2010
Seminaarityön substanssia
Tutkimuskurssin seminaarityössä tavoitteenani on tarkastella Erja Sarasteen poliittisen historian lisensiaattityötä vuodelta 1983. Aiheena tutkimuksessa on Työvoimahallinto ja -politiikka Suomessa toisen maailmansodan aikana. Inhimillisten resurssien käyttö kriisinaikana 1939-1944
Tarkastelussa siis on se, kuinka sotaan valjastettu talous ja teollisuus saatiin pyörimään, toisin sanoen - miten varmistettiin työvoiman saanti. Ratkaisut, joita Saraste työssään tarkastelee, ovat valtionhallinnon tason päätöksiä. Ylimpänä työvelvollista työvoimaa ohjaavana instanssina oli jatkosodan aikana vastuuseen määrätty Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. (ei siitä sen enempää)
Mielenkiintoinen huomio työstä: legendaarinen rajaus toista maailmansotaa käsitellessä - 1939-1944. Toinen maailmansota siis päättyi Suomessa tasan siihen hetkeen, kun rauhansopimus allekirjoitettiin 1944. Tämä tietysti noudattelee Suomen suurta kansallista historiankertomusta. Lapin sota ei ole kovinkaan vahvasti kuulunut tarkasteluihin, vuosiluvut 1939-1944 ovat kenties suorastaan sementoitu kansalliseen käsitykseen. Vaikka tiedämme sotatilan jatkuneen lapissa pisimmillään vuoden 1945 kevääsen saakka.
Omaa tulevaa gradun aihepiiriä pohdiskellessa mietin vakavasti tämän ajallisen rajauksen murtamista omassa tarkastelussa. Voisin olettaa, että tilanne työvoimassa ei välittömästi jatkosodan päättymisen jälkeen normalisoitunut. Näin voisi Sarasteen työn mukaan tulkita. Muutenkin aloin spekuloimaan sillä, onko jatkosotaa pakko jäsentään iänikuisilla kuvauksilla, kuten hyökkäysvaihe, asemsota ja torjuntataistelu. Vaikka nämä kuvaavatkin tapahtumia hyvin (ainakin oletan näin), mutta onko kuitenkaan välttämätöntä tarkastella näiden viitekehysten läpi tapahtumia.
Ehkäpä ei, ei varmasti ole! Tämä vaati ehdottomasti jatkotarkastelua. Kenties tässä on myös jotain haistettavissa aspektilla "vanha sotahistoria", eli perinteinen sodan tarkastelu ja "uusi sotahistoria", perinteisistä tarkasteluista poikkeavin mielenkiinnon kohtein.
Terveisin kylpylähotellista Tampereelta,
otto
Tarkastelussa siis on se, kuinka sotaan valjastettu talous ja teollisuus saatiin pyörimään, toisin sanoen - miten varmistettiin työvoiman saanti. Ratkaisut, joita Saraste työssään tarkastelee, ovat valtionhallinnon tason päätöksiä. Ylimpänä työvelvollista työvoimaa ohjaavana instanssina oli jatkosodan aikana vastuuseen määrätty Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriö. (ei siitä sen enempää)
Mielenkiintoinen huomio työstä: legendaarinen rajaus toista maailmansotaa käsitellessä - 1939-1944. Toinen maailmansota siis päättyi Suomessa tasan siihen hetkeen, kun rauhansopimus allekirjoitettiin 1944. Tämä tietysti noudattelee Suomen suurta kansallista historiankertomusta. Lapin sota ei ole kovinkaan vahvasti kuulunut tarkasteluihin, vuosiluvut 1939-1944 ovat kenties suorastaan sementoitu kansalliseen käsitykseen. Vaikka tiedämme sotatilan jatkuneen lapissa pisimmillään vuoden 1945 kevääsen saakka.
Omaa tulevaa gradun aihepiiriä pohdiskellessa mietin vakavasti tämän ajallisen rajauksen murtamista omassa tarkastelussa. Voisin olettaa, että tilanne työvoimassa ei välittömästi jatkosodan päättymisen jälkeen normalisoitunut. Näin voisi Sarasteen työn mukaan tulkita. Muutenkin aloin spekuloimaan sillä, onko jatkosotaa pakko jäsentään iänikuisilla kuvauksilla, kuten hyökkäysvaihe, asemsota ja torjuntataistelu. Vaikka nämä kuvaavatkin tapahtumia hyvin (ainakin oletan näin), mutta onko kuitenkaan välttämätöntä tarkastella näiden viitekehysten läpi tapahtumia.
Ehkäpä ei, ei varmasti ole! Tämä vaati ehdottomasti jatkotarkastelua. Kenties tässä on myös jotain haistettavissa aspektilla "vanha sotahistoria", eli perinteinen sodan tarkastelu ja "uusi sotahistoria", perinteisistä tarkasteluista poikkeavin mielenkiinnon kohtein.
Terveisin kylpylähotellista Tampereelta,
otto
lauantai 23. lokakuuta 2010
Vai niin?
Viime aikoina on saanut kirjoittaa niin paljon muutenkin, että meinannut blogit jäädä vähän vähemmälle.
Ehkä taas joku päivä!!
Ehkä taas joku päivä!!
maanantai 27. syyskuuta 2010
Sivu tutkimuskurssipäiväkirjasta 2
Taas tuli kirjoiteltua hieman tutkimuskurssipäiväkirjaa. Mielenkiintoinen seikka on se, että palautus tälle osalle on vasta yli kuukauden päästä ja silti kirjoitin sen jo. Tämä oli varmasti kuitenkin hyvä asia, sillä enhän minä enää juuri mitään muistanut viime luennosta tässäkään vaiheessa. Ja siitä nyt on kuitenkin vasta alle viikko (eli kuusi päivää).
Tässä siis katkelmia kirjoittamastani:
Luennon aiheena oli aikaisempi tutkimus ja käsitteet historiantutkijan työssä. Nämä ovat luonnollisesti merkittävässä osassa historiantutkijan työssä. Mielestäni ehkä oleellisimpana seikkana luennolla nousi esille se, että aikaisemman tutkimuksen merkitys ei pääty vain prosessin alkuun vaan vaikuttaa suhteen määrittelyn kannalta koko tutkimusprosessin ajan. Lukiessani oman aihepiirin aikaisempaa tutkimusta, joka on saanut ”purkutuomion” seminaariesitelmääni, nousi jo alkuvaiheessa mieleeni näitä luennolla käytyjä aiheita.
Heti työnsä alkupuolella Saraste toteaa aikaisempaa tutkimusta oman työnsä kannalta olevan vain niukasti ja lähteistä mainitessaan hän kirjoittaa, että on ”jouduttu turvautumaan arkistolähteisiin”. Tämä tietysti pisti kovasti silmään, ja siitä saattaa irrota jonkinlaista pointtia myös seminaariesitelmään. Mietin, että mitä se kertoo tutkimusperinteestä, jos arkistolähteitä oikein joudutaan käyttämään? Tai ylipäänsä mistä se kertoo (vai kertooko se nyt yhtään mistään)?
Seuraavaksi alan kaivamaan aihepiirini liittyvästä aikaisemmasta tutkimuksesta tutkijan käyttämiä metodeja, aineistoja ja ynnä muita. Samoin oman aihepiirin perustelua ja pohjustusta varten täytyy pohtia miten sodan historiaa on lähestytty uuden sotahistorian näkökulmasta. Sotahistorian ja uuden sotahistorian pohdinnat ovat jo nyt aiheuttaneet kysymyksen siitä, tahdonko että aihepiirini liitetään sotahistoriaan mitenkään. Ajattelen, että kai se on siinä mielessä hieman pakko, sillä aihepiirini ajankohta nyt ”sattuu olemaan” jatkosodan aika. Kuitenkin minusta tuntuu siltä (ainakin tällä hetkellä), että tavoitteeni tulee olemaan huomattavasti paljon enemmän siinä ”työssä”, jota tarkoitukseni on tutkia. Mutta koska en voi millään irrottaa tarkastelua mihinkään tyhjiöön, tulee sota olemaan siinä mukana. Ehkäpä siis ”uusi sotahistoria” on juuri sitä, mitä on tulossa.
Tässä siis katkelmia kirjoittamastani:
Luennon aiheena oli aikaisempi tutkimus ja käsitteet historiantutkijan työssä. Nämä ovat luonnollisesti merkittävässä osassa historiantutkijan työssä. Mielestäni ehkä oleellisimpana seikkana luennolla nousi esille se, että aikaisemman tutkimuksen merkitys ei pääty vain prosessin alkuun vaan vaikuttaa suhteen määrittelyn kannalta koko tutkimusprosessin ajan. Lukiessani oman aihepiirin aikaisempaa tutkimusta, joka on saanut ”purkutuomion” seminaariesitelmääni, nousi jo alkuvaiheessa mieleeni näitä luennolla käytyjä aiheita.
Heti työnsä alkupuolella Saraste toteaa aikaisempaa tutkimusta oman työnsä kannalta olevan vain niukasti ja lähteistä mainitessaan hän kirjoittaa, että on ”jouduttu turvautumaan arkistolähteisiin”. Tämä tietysti pisti kovasti silmään, ja siitä saattaa irrota jonkinlaista pointtia myös seminaariesitelmään. Mietin, että mitä se kertoo tutkimusperinteestä, jos arkistolähteitä oikein joudutaan käyttämään? Tai ylipäänsä mistä se kertoo (vai kertooko se nyt yhtään mistään)?
Seuraavaksi alan kaivamaan aihepiirini liittyvästä aikaisemmasta tutkimuksesta tutkijan käyttämiä metodeja, aineistoja ja ynnä muita. Samoin oman aihepiirin perustelua ja pohjustusta varten täytyy pohtia miten sodan historiaa on lähestytty uuden sotahistorian näkökulmasta. Sotahistorian ja uuden sotahistorian pohdinnat ovat jo nyt aiheuttaneet kysymyksen siitä, tahdonko että aihepiirini liitetään sotahistoriaan mitenkään. Ajattelen, että kai se on siinä mielessä hieman pakko, sillä aihepiirini ajankohta nyt ”sattuu olemaan” jatkosodan aika. Kuitenkin minusta tuntuu siltä (ainakin tällä hetkellä), että tavoitteeni tulee olemaan huomattavasti paljon enemmän siinä ”työssä”, jota tarkoitukseni on tutkia. Mutta koska en voi millään irrottaa tarkastelua mihinkään tyhjiöön, tulee sota olemaan siinä mukana. Ehkäpä siis ”uusi sotahistoria” on juuri sitä, mitä on tulossa.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Sivu tutkimuskurssipäiväkirjasta 1
Parhaillaan on käynnissä tutkimusseminaari, jossa tarkoituksena on pohtia tulevan gradun aihepiiriä, kysymyksen asettelua ja niin edes päin. Seuraavaksi yritän ymmärtää ajatuksiani paremmin kirjoittamalla otteita tutkimuskurssipäiväkirjasta.
Ensimmäisen seminaarikerran aikana oikeastaan konkretisoitui ajatus siitä, olisiko työni aihepiirin taustalla olevana moottorina ”työ”. Tämä vaikutti oikeaan suuntaan johtavalta ahaa-elämykseltä, jota varmasti olen aiemminkin miettinyt mutta nopeasti siitä sen enempää välittämättä. Työ on aivan oleellinen, sillä isoisäni, jonka muistelmista käsin aion aihepiiriin käydä kiinni, oli nimenomaan töissä jatkosodan aikana, palkattuna ammattilaisena. Jäin pohtimaan myös, että olisiko aiheen tarkastella mitä kaikkia ryhmiä on löydettävissä sodan ajan armeijasta, jotka olivat ammatissaan. Tähän tietysti sisältyvät ammattiupseerit ja lääkärit, sekä rakennusmestarit kuten isoisäni, mutta oliko vielä jotain muita? Oman lisänsä tarkastelulle varmasti antaisivat myös työvelvolliset joukot, jotka ilmeisesti käsitti melkein kaikki loput suomalaiset miehet, jotka eivät olleet syystä tai toisesta rintamalla. Tähän aspektiin odotan löytäväni vastauksia.
Mikrohistoriallinen näkökulma – tai tulokulma – tuntuu sellaiselta, että siitä tahdon lähteä liikkeelle. Kävin jo lainaamassa kirjastosta prof. Peltosen Mikrohistoriasta kirjan, jonka lukemista odotan innolla. Mietin heti luennon jälkeen, että alku voisi olla siitä, kuinka välirauhan aikana talvisodassa käteensä haavoittunut mies suoritti talvisodan takia keskeytyneet rakennusmestarin opintonsa loppuun Helsingissä ja ammattiaan vastaaviin töihin puolustusvoimien linnoitusjoukkoihin.
Ensimmäisen seminaarikerran aikana oikeastaan konkretisoitui ajatus siitä, olisiko työni aihepiirin taustalla olevana moottorina ”työ”. Tämä vaikutti oikeaan suuntaan johtavalta ahaa-elämykseltä, jota varmasti olen aiemminkin miettinyt mutta nopeasti siitä sen enempää välittämättä. Työ on aivan oleellinen, sillä isoisäni, jonka muistelmista käsin aion aihepiiriin käydä kiinni, oli nimenomaan töissä jatkosodan aikana, palkattuna ammattilaisena. Jäin pohtimaan myös, että olisiko aiheen tarkastella mitä kaikkia ryhmiä on löydettävissä sodan ajan armeijasta, jotka olivat ammatissaan. Tähän tietysti sisältyvät ammattiupseerit ja lääkärit, sekä rakennusmestarit kuten isoisäni, mutta oliko vielä jotain muita? Oman lisänsä tarkastelulle varmasti antaisivat myös työvelvolliset joukot, jotka ilmeisesti käsitti melkein kaikki loput suomalaiset miehet, jotka eivät olleet syystä tai toisesta rintamalla. Tähän aspektiin odotan löytäväni vastauksia.
Mikrohistoriallinen näkökulma – tai tulokulma – tuntuu sellaiselta, että siitä tahdon lähteä liikkeelle. Kävin jo lainaamassa kirjastosta prof. Peltosen Mikrohistoriasta kirjan, jonka lukemista odotan innolla. Mietin heti luennon jälkeen, että alku voisi olla siitä, kuinka välirauhan aikana talvisodassa käteensä haavoittunut mies suoritti talvisodan takia keskeytyneet rakennusmestarin opintonsa loppuun Helsingissä ja ammattiaan vastaaviin töihin puolustusvoimien linnoitusjoukkoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
