Laaksonen ja sotakenraalit

Luin tuossa hetki sitten Lasse Laaksosen tutkimuksen Mistä sotakenraalit tulivat – Tie Mannerheimin johtoon 1918–1939. Kyseessä on varsin kiinnostava tutkimus nuoren tasavallan ja sen sotavoimien kehityksestä. Tarkastelun keskiöön on valikoitunut (tuolloin vielä tulevia) sotakenraaleja.

Laaksonen esittää vahvan uskonsa historiallisiin kausaliteetteihin, jotka kyseessä olevassa tutkimuksessa ovat henkilösuhteiden tarkastelun kautta avautuvia. Syyn ja seurauksen suhdetta olen myös pohtinut aiemmin, ja miellän tästä parista syyt kenties tärkeämmäksi. Tämä ei toki ole mikään yksiselitteinen juttu, mutta seurauksen selittämisen on lähdettävä syystä. Mutta miten sitten päättää, mikä on seuraus jollekin syylle? Olisiko Laaksosen seuraus ”sotakenraali” ja syy ”henkilökemiat”.

Joka tapauksessa, tutkimus on erittäin kiinnostava. Tarkastelu alkaa sisällissodasta ja valkoisen ylipäällikön johtamasta päämajasta. Tässä jo nousevat henkilökohtaiset ominaisuudet ja henkilösuhteet keskiöön. Mannerheimin tapa johtaa sotatoimia omalla tavallaan nousee esille. Lähimmät miehet valikoituivat ensinnä henkilön perusteella ja toimenkuva tarkentui vasta sen myötä. Esille nostetaan erilaiset skismat kenraalien välillä ja niiden vaikutukset toimintaan – tämä on koko tutkimuksen lävistävä teema.

Aika sisällissodan jälkeen oli koko valtakunnassa lievästi ilmaistuna ”mielenkiintoista”. Vallan vakiintuminen ja valtiomuoto hakivat suuntaansa, Suomi kääntyi enemmän Saksan puoleen. Yhtälailla sotalaitos oli jatkuvassa muovautumisen tilassa. Virallisesti Suomi oli sotatilassa vielä useamman vuoden eikä virat sotalaitoksessa ollut vakinaisia. Kehittäminen oli haasteellista, kun miehet johdossa vaihtuivat.

Laaksonen kuvaa hyvin sisäistä taistelua tsaarin-kenraalien ja jääkäreiden välillä, kyse ei ollut varsin vähäpätöisestä seikasta kehityksen kannalta. Suoranainen valtataistelu jätti leimansa. Merkittävänä seikkana nostetaan esille ylemmän sotilaskoulutuksen puute jääkäreiden keskuudessa sekä sotakorkeakoulun puute Suomen sotalaitoksessa. Jääkärit tarvitsivat yleisesikuntakoulutusta voidakseen saada pätevyyttä ylempiin arvoihin ja tehtäviin, aluksi se oli mahdollista vain ulkomaisissa sotakorkeakouluissa, esimerkiksi Ranskassa. Suomeen perustettiin 1924.

Ensimmäinen jääkäri valittiin Sotaväen päälliköksi 1926, kyseessä oli kenraalimajuriksi ylennetty Aarne Sihvo. Tästä alkoikin Laaksosen tutkimuksen jääkärikenraalien aikakausi, eikä se ollut mikään leppoisa ajanjakso. Henkilökemiat ajautuivat vaikeuksiin lähes kaikkien mahdollisten tärkeimpien virkojen hoitajien kesken. Ei välttämättä samanaikaisesti, mutta säännöllisesti. Ja nämä ovat juuri niitä, joita Laaksonen korostaa. Mielenkiintoista olisikin kysyä, että liioitteleeko Laaksonen näitä skismoja ja niiden roolia? Tutkimus kuitenkin vakuuttaa, että niillä oli merkitystä. Ja merkitystäpä varsinkin sitten, kun Mannerheim palasi hommiin puolustusneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa.

Tutkimuksessa näkyy vankka arkistotyö ja asiantuntemus, mutta muutamia seikkoja tahtoisin nostaa ihmettelyyn. Otetaan alkuun otsikko. Kannessa ja selkämyksessä on otsikko ilman kysymysmerkkiä. Mistä sotakenraalit tulivat – se on kuitenkin aika selkeä kysymys. Mutta ahaa; kun kirjan avaa, niin otsikkolehdellä se onkin varustettu kysymysmerkillä! Muutenkin otsikoinnin ja sotakenraaleista puhumisen voisi haastaa kritiikille. Kannattaa lukea kirja ja miettiä.

Ihmettelin myös perustelua arkistolähteisiin viitatessa. Jos kyseessä oli Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen materiaalit, niin Laaksonen käyttää selkeyden vuoksi vanhaa nimikettä Sota-arkisto. Mutta eihän se ole enää nimeltään Sota-arkisto. Samat aineistothan siellä toki on ja omastakin mielestäni on selkeämpää puhua sota-arkistosta. Mutta eiköhän sen nyt olisi kuitenkin voinut tunnustaa olevan Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste ja lyhentää se KA(Sörn)? Toinen mitä jäin ihmettelemään sijaitsee lähdeluettelossa. Millä perusteilla Mannerheimin muistelmien kohdalle on laitettu ”haamukirjoittajat”? Vaikka näin olisikin, niin kyllä lähdeluetteloon pitäisi laittaa vain bibliografiset tiedot. Kokonaan toinen asia on tietysti se, että varsinaiseen tutkimukseen näillä ei ole mitään merkitystä. Kunhan ärsyttää allekirjoittanutta.

Todettakoon vielä suurin miinus, joka vaikuttaa lukukokemukseen ja osittain uskottavuuteen. Muutoin hyvin kirjoitettua tekstiä vaivaa heikko viimeistely: merkkejä puuttuu milloin mistäkin, paikoin silmille hyökkää kirjoitusvirheitä. Taisi Laaksoselle tulla kiire saattaa tutkimus julki?

Kannattaa katsoa myös arvostelut, joita on koottu tuonne kirjan alta löytyvän linkin taakse.

Pieni huomio sotahistorian kirjoittamisesta

Mietinpä tuossa hetkenä eräänä. Perinteistä sotahistoriaa lukiessa lukijan eteen lyödään divisioona toisensa perään, armeijakuntia tuonna ja kokonaisia armeijoita tänne. Mutta mikä vaikutus tällä on? Se vaikuttaa suoraan sodan inhimmillisen puolen näkymään. Siinä missä puhutaan divisioonista, on kyseessä tuhansia miehiä.

Yksiköitä heitetään tuleen ja toisia murskataan. Kenties näin, mutta mistä nämä yksiköt pohjimmiltaan koostuvat? Ihmisistä.

Tämä puhetapa vie mielestäni katsetta pois tappioista, siitä että yksiköt muodostuivat "elävästä voimasta". Vielä ahdistavampaa olisikin lukea miesmäärän tarkkuudella, kuin epämääräisesti yksikköinä ilmaistuna.

Nyt lueskelen Beevorin Normandia 1944 teosta. Tästähän tämä ajatus lähti liikkeelle. Oman hämäryytensä asiaan tietysti tuo vielä sodan osapuolien erilaiset kokoonpanot, eri aselajien määrävahvuudet ja niin edelleen.

Ei sen puoleen, en tiedä miten yksiköiden liikkeitä sitten pitäisi kuvata. Ehkä  vastaus olisikin paremmassa pohjustamisessa: brittein joukkojen määrävahvuudet... Amerikkalaisten... Wehrmachtin, SS:n.. Ymmärsitte varmaan, mitä tarkoitan.

Stalingrad

Luin juuri Antony Beevorin kirjan Stalingrad. Toistamiseen, itse asiassa. Olkoonkin popularisoitu historiateos, on se silti mielestäni ansiokas. Suorat lainaukset on varustettu lähdeviittein, mutta muuten ei. Joka tapauksessa alkuperäislähteitä on työssä käytetty. Ja valtavan inhimillisen tragedian kuvaus on rakennettu melko hyvin molemmat osapuolet, ja siviilit, huomioiden.

Jos kirjaa lukee ajatuksella, en suosittele sitä iltalukemiseksi. Saksan 6. Armeija motitettiin ja tuhottiin. Saksalaiset sotamiehet joko kuolivat vihollisen tuleen, tai kenties vielä useammin kylmyyteen, nälkään ja kulkutauteihin. Mieti siinä sitten: ulkona kolmatta kymmentä astetta pakkasta, päällä improvisoitu talvivarustus (kun varsinaisia ei ollut jaettu), ruokana pieniä kimpaleita jäätynyttä kuolleen hevosen lihaa, puhdasta vettä ei ollut juotavaksi – saati sitten peseytymistä varten.

Entä Stalingradin siviilit? On laskettu, että taistelujen ajan kaupungin raunioissa asui noin 10 000 siviiliä. Stalin ei antanut lupaa evakuointiin kovin herkästi. Saksan Luftwaffe muutti kaupungin kasoiksi romua, rautaa ja murskaa.

Puna-armeijan 62. armeija puolusti Stalinin nimikkokaupunkia ja kärsi myös valtaisat menetykset. Miehiä pakko-otettiin vastamuodostettaviin pataljooniin. Rintaman takana oli Volga, jota pitkin huolto täytyi kuljettaa jokilaivoin ja vastaavin, saksalaisten tykistötulen alla. Tätä armeijaa johti Tsuikov, joka myöhemmin nähtiin Berliiniä valloittamassa.

Pauluksen johtama 6. Armeija motitettiin täysin. Mottiin jäi eri arvioiden mukaan 250 000 -290 000 henkeä, saksalaisia, romanialaisia ja vapaaehtoisia puna-vankeja. Vangiksi jäi kenties 90 000. Sotamiehistä ja aliupseereista kuoli sotavankeudessa noin 95 prosenttia. Ylempien upseereiden osalta esitetään prosenteiksi vain viittä. Moni ei päässyt takaisin. Mutta sama oli

Saksan ottamien neuvosto-sotavankien kanssa, ehkä kolmannes lähes viidestä miljoonasta jäi henkiin (kunnes joutui Stalinin leireille maanpetturuudesta).

Mitä sitten olivat Neuvostoliiton tappiot? Aivan järkyttäviä myös, ja niistä tuskin saadaan koskaan selvää lukua. Ei muuta kuin avorivissä hyökkäykseen, rivi toisen perään! Jos miestä meni, niin miehiä haettiin lisää.

Toinen maailmansota oli aivan käsittämätöntä ihmishenkien hukkaan heittämistä.

Tapaus: Vääpeli F

”siirretään pvm:llä 15.8.42 KT-toimistoon ”

Oli elokuun 15. päivä armon vuonna 1942. Linnoitusrakennuspataljoonassa 216 palveluksessa oleva Vääpeli F oli saanut käsiinsä jo kaipaamansa komennustodistuksen. Syynä komennukseen oli siirto toiseen yksikköön, nimittäin Päämajan Linnoitusosaston Kunnossapito- ja tarkastustoimistoon. Tätä siirtoa oli Vääpeli F toivonut jo tovin.

Ja niin Vääpeli F lähti matkaan, jonka toteuttamiseen meni muutamia vuorokausia. Arvatenkin junien kanssa sai ihmetellä, toteutuvatko vaihtoyhteydet vai osuuko vihollisen pommitukset kohdalle. Eikä sen puoleen, Vääpeli F:n linnoitusrakennuspataljoona oli hyökkäysvaiheen mukana edennyt Karhumäen tasalle. KT-toimistoon Myllykoskelle oli pitkä matka.

Tiistai-aamuna, 18.8., kahtakymmentä minuuttia vaille kymmenen, KT-toimiston päivystäjä merkitsi Vääpeli F:n komennustodistukseen hänet ilmoittautuneeksi. Vääpeli F oli päässyt perille uuteen sijoituspaikkaansa Myllykoskelle, takaisin koti-Suomen maankamaralle. Seuraavaksi hänen oli määrä ilmoittautua KT-toimiston päällikölle, insinöörimajuri Kärkkäiselle.

Vääpeli F pääsi lomalle Turkuun heti seuraavana päivänä, mukanaan 100 markkaa lomarahoja. Uutta komennusta täytyi juhlistaa, joten Vääpeli F suuntasi Alkoon ja osti sieltä Jaloviinaa.

Seuraavan iltana, 20.8. konstaapeli tapasi Vääpeli F:n makaamassa jalkakäytävällä paikallisen ravintolan edustalta matkaansaattessa häiriötä ja pahennusta. Humalassa? Kyllä vain. Vääpeli F vietiin putkaan selviämään, josta hänet passitettiin ulos seuraavana aamuna. Saman päivänä kirjoitettiin myös ilmoitus KT-toimiston suuntaan heidän vääpelinsä edesottamuksista.

Paljon puhuva leima, joka oli isketty vääpelin lomatodistukseen (T12840/29)

Loma loppui Vääpeli F:n kohdalta ja edessä oli paluu Myllykoskelle. Arki ei ollut kovin aurinkoinen, sillä jo 30.8. Vääpeli F sai seuraavan komennustodistuksena lyhyen ajan sisään. Hänet komennettiin ”Turun työvoimalautakunnan käytettäväksi”. Vääpeli F:n kouraan lätkäistiin komennustodistuksen ohella littera junamatkalle Myllykoskelta Turkuun. Seuraavan päivänä Vääpeli F tulisi ilmoittautumaan työvoimalautakunnalle Turussa.

”Vapautettu palveluksesta 30.8.42”

Lähteet:

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

T12840/29 – Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja –  henkilöasiat 1942.

T12840/32 - Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja –  Loma- ja komennustodistuksia 1942.

Ajatuksia

Luin tuossa vihdoin loppuun Peter Englundin teoksen Sodan kauneus ja kauheus, josta olenkin jo aiemmin maininnut. 

Huomasin tekstistä mielenkiintoisia seikkoja, jotka liittyvät – "yllättäen" – omaan intressipiiriini. Ja sehän on nyt ollut laveasti seuraavanlaisia sotahistoriaan, sotalaitoksiin ja sodankäyntiin liittyviä, kuten: linnoittaminen, rakentaminen, työ ja työvoima sodassa.

Nämähän eivät ole mitään uusia asioita. Jo Machiavellin aikaan oli linnoittaminen kova sana: varsinainen tekeminen käsitteen taustalla on tosin hieman muuttunut niistä ajoista, samoin kuin tekniikka sun muut. 

Näistä en kuitenkaan tahdo löytää paljoakaan tutkimusta. Täysin mahdollista on myös, etten ole etsinyt kunnolla – eli oikeilla hakusanoilla.

Englundin kirjan yksi seurattavista hahmoista on William Henry Dawkins, joka palveli ensimmäisessä maailmansodassa insinöörinä Australian armeijassa. Englund kirjoittaa:

”Dawkins panee sotilaansa asianmukaiseen järjestykseen ja jakaa eri ryhmille päivän tehtävät. Osa heistä jatkaa vesiputkien kaivamista maahan. Se ei ole järin kunniakasta, eikä se kelpaisi jymyjutuksi kuvalehteen, mutta se on silti välttämätöntä.”[1]

Siitäkö johtuu, etteivät esimerkiksi rakennustyöt sodassa ole saaneet paljon tutkimusta osakseen?

Otetaan nyt esimerkiksi linnoitusrakennuspataljoonat Suomessa toisen maailmansodan aikana. Uskallan väittää, että tehty työ oli välttämätöntä. Mutta kenties se ei ollut järin kunniakasta? Työmiehet olivat valtaosin pakko-otettuja työvelvollisuuslainsäädännön perusteella. Silti on vaikeata löytää useampaa viittausta heihin. Minulla on sellainen tunne, että tässä on jotain. Jotain, jota täytyy miettiä ja pohtia enemmänkin. 

---

[1] Englund, Peter: Sodan kauneus ja kauheus, 141.

Ajatuksen virtaa omasta tutkimuksesta

Kaikki alkoi jo joitakin vuosia sitten, kun luin isoisäni muistelmien käsikirjoitusta.  Käsikirjoituksesta oli otettu kopio kirjoittajan tyttärille, joista yksi on äitini. Lähdin lukemaan ”Ukin kirjaa” (joka on kirjoitettu 1980-luvun puolivälissä) alusta alkaen. Nopeasti huomasin, että sotien aika saa sivumäärällisesti varsin suuren osuuden tekstistä. Sen oli täytynyt olla jotain merkittävää, joitain sellaista joka on vaikuttanut suuresti ja jäänyt mieleen.

Erityisesti jatkosodan osalta ajatteluni herkistyi. Hetkinen, tämä ei ole sellaista sodan kuvausta, mihin yleisesti ottaen on totuttu. Näkökulma on aivan toisenlainen. Tekstin kohteena ei olekaan perinteiset jalkaväkiyksiköt Karjalan kannaksella! Kyseessähän on aivan jotain muuta. Kirjan sisällä temaattinen vaihto on myös vahva, verrattuna talvisotaa käsitelleeseen lukuun. Talvisodassa Ukki oli reserviläisenä pikakiväärinampujana, korpraalina, ja haavoittui käteensä helmikuussa -40. Nyt tekstissä tapahtuneita muisteli joukkueenjohtaja, joka oli oikeutettu kantamaan vänrikin arvoluokkaan kuuluvan sotilasvirkamiehen univormua! Tehtävänä olivat lentokenttätyöt.

Niin, lentokenttätyöt. Mitä se oikein tarkoitti? Mikä oli tämä pataljoona, jossa Ukki toimi joukkueenjohtajana? Tästä se alkoi. Lentokentät olivat äärimmäisen oleellisia ilmavoimien toiminnan kannalta: mitä sitä nyt lentokentällä tekee, jota ei voi käyttää?! Ilmasotaohjesäännössäkin todetaan: Ilmavoimien toiminta perustuu olennaisesti lentokenttiin.[1]

Pikku hiljaa valkeni, että Ukki oli siis palkkatöissä jatkosodan aikana. Aloin miettimään, että mitä se tarkoittikaan olla töissä sodan ajan armeijassa jossain muussa hommassa kuin sotilaana, pappina tai lääkärinä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Aikaisempaa tutkimusta aiheesta on äärimmäisen niukasti, sen huomasin heti alkuun. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918–1944, jossa on omat vakavat puutteensa akateemisen luennan kannalta: kirjoittaja ilmoittaa jättäneen lähdeviitteet ja -luettelon tyystin pois, ”koska se aineiston laadusta johtuen olisi ottanut hyvin runsaasti tilaa”.[2] Tähän teokseen olen silti paljolti tukeutunut, sillä työ on kuitenkin mitä ilmeisimmin tehty huolella. 

Miten sitten saisin selvitettyä, mitä se työ jatkosodan aikaan oli? Vastaus alkoi hahmottua mikrohistoriallisen strategian kautta. Minun pitää itse rakentaa kuva työstä jatkosodassa: tässä on ainutlaatuisena lähteenä käytettävänä Ukin kirja! Oman varsin kallisarvoisen lisän siihen tuo myös sen yksikön, Linnoitusrakennuspataljoona 211:n, sotapäiväkirja, jossa Ukki toimi rakennusjoukkueen joukkueenjohtajana. Samalla kun oma, täysin itsekäs ja henkilökohtainen, kiinnostukseni saisi tyydytystä, tulisi myös laajempi tutkimustehtävä täytetyksi – nimittäin mikrotasolta kumpuava kuvaus sodan aikaisesta rakennustyöstä ongelmine ja haasteineen, ja sen historiakuvan rakentaminen. 

Mielestäni tämä on tärkeää, sillä kaikki puolustuslaitoksen palveluksessa olleet miehet eivät olleet kivääri kourassa asevelvollisuutta suorittaneita jalkaväen sotilaita, tai muutenkaan kenttäarmeijassa. Näen asian niin, että vaikka jatkosodasta on kirjoitettu äärettömän paljon ja tehty tutkimuksia lukemattomia määriä, niin silti sodasta ja sotaakäyvästä kansakunnasta on aspekteja tutkimatta. Olkoon nyt esimerkkinä jatkosodassa rakennustöissä olleet miehet, oli kyseessä sitten palkattu ammattiväki tai työvelvollisuuslain mukaisesti pakko-otettu työvoima.

---

[1] Ilmasotaohjesääntö (I.S.O.), Puolustusministeriö, Koulutusosasto. Otava, Helsinki 1939 (kokoelma: MPKK Sotamuseo käsikirjasto).

[2] Arimo, Reino: Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisuja 12. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1981, 5.