Syyt ja seuraukset historiankirjoituksessa

Olen tässä viime aikoina lukenut (taas) historiankirjoituksen metodologista kirjallisuutta. Tällä kertaa brittiläisen John Toshin kirja The Pursuit of History nostatti aivomyrskyn. Vaivuin syvälle ajatuksiini erinäisten kysymysten parissa. Joskin olen jo palannut maailman pinnalle, en kuitenkaan lopullisia vastauksia ole saanut aikaan. Lohdutan itseäni sillä, että lopullisia vastauksia, tai totuuksia, ei taida ollakaan. Kuten Allan Megill totesi teoksessaan Historical Knowledge, Historical Error, sivulla 77:

“For it seems obvious that the truth will never be discovered”.

Mutta se, mikä aivojumppaa nyt aiheutti (aiheuttaa edelleen) on syy ja seuraus, causes and consequences. Mitä tarkoittavat syyt ja seuraukset historian tutkimuksessa? Kumpi on tärkeämpi, vai voiko jakoa edes tehdä? Ja aivan erityisesti: millainen on oma suhtautumiseni syihin ja seurauksiin historiantutkimuksessa?

Eikä vielä sekään riitä. Kuinka perusteellisesti voi argumentoida syy-seuraus –suhteita? No mutta niin, sehän riippuu taas kontekstista ja siitä, mikä on argumentoinnin kohteena. Yksinkertaisella tasollahan tämä on melko selkeä juttu. Tapahtui x syystä a ja seurauksella b. Omien intressieni joukosta harvemmin näin selkeitä yksinkertaistuksia voi tehdä. Eikä kyllä niin, että haluaisinkaan.

Minua myös hieman epäilyttää tiukat syy-seuraus –suhteet. Tämä johtuu varmasti siitä skeptisyydestä, että lopullisia totuuksia ei historiassa juurikaan voi esittää. Varmuudella voi ainoastaan argumentoida perusteellisesti siitä, miten mahdollisesti oli. Näin on varsinkin silloin, kun astutaan ulos perinteiseltä tapahtumahistorian alueelta. Mieluummin taitaisin puhua mahdollisista syistä ja seurauksista, joihin edellä mainitut saattoivat vaikuttaa.

Pitäisikö ennemmin puhua osa-syistä ja osa-seurauksista? Niin useat seikat ovat kietoutuneet ja punoutuneet toisiinsa monella eri tasolla ja monella eri tavalla. Lontoon slangin sana ”intertwine” kuvaa tätä äärimmäisen hyvin.

Syitä voi olla monia, mutta seurauksia voi olla kahdenlaisia: tarkoitettuja ja tarkoittamattomia. Tämän lisäksi on vielä välittömiä ja välillisiä seurauksia, seuraukset heti ja seuraukset myöhemmin. Millä perusteilla voi väittää näitä vastaparien jälkimmäisiä seurauksia? Ja myös: jos tavoitteita ei ole kirjattu ylös, miten voi tietää toimijoiden intentioita?

Hypätään seuraavaksi esimerkkiin, jota mietin omasta gradustani nousten. Ryhdyin hahmottelemaan syitä ja seurauksia sille tapahtumalle, kun isoisäni V.V. Mäkinen palkattiin Linnoitustoimiston Tarkastustoimistoon tammikuun alussa 1941. Nopealla mietinnällä primääri syy tähän nousee vaivatta: Linnoitustoimisto tarvitsi ammattitaitoista työvoimaa. Ja toiselta puolelta katsottuna syy oli myös selkeä: V.V. tarvitsi töitä. Nämä voisivat siis olla yksinkertaistetut osa-syyt.

Mutta mitä kaikkia seurauksia tällä olikaan? Ensimmäiset seuraukset ovat melko selkeitä, Linnoitustoimisto sai ammattityövoimaa ja V.V. sai Teollisuuskoulusta valmistuttuaan nopeasti työpaikan. Osa-seurauksena puolustusvoimat menettivät elävää voimaa taistelujoukoista ja vastaavasti V.V:n sodasta tuli poikkeuksellinen. Näitähän löytyy, mutta kuinka pitkälle on mahdollista ja tarpeellista mennä?

Varmasti on selvää vain se, että seurauksista taaksepäin lähtevä argumentointi voi olla turhan determinististä. Voi käydä niin, että hakemalla haetaan seuraukselle sopivia syitä. Onhan silläkin tekniikalla toki mahdollisuutensa, mutta itse tahtoisin kyseistä välttää.

Ydinkysymys kuitenkin se: onko mahdollista määritellä, kummat ovat historiallisessa tutkimuksessa ”tärkeämpiä”, syyt vai seuraukset? Jatkokysymys tästä on yhtä oleellinen: onko tällaiselle määritellylle mitään syytä?

Sosiaalinen media

Olen tässä viime aikoina lukenut viestinnän tenttiä varten kolme kirjaa verkkoviestinnästä, sosiaalisesta mediasta ja niin edelleen.

Täytyy todeta, että kehitys on ainakin ollut nopeaa! Verkkoviestintäkirjan ensimmäinen painos (se, jonka lukaisin) on vuodelta 2006. Sitä lukiessa saattoi miettiä tuon ajan tulevaisuuden näkymiä jälkiviisaasti ja joidenkin osalla todeta: "eihän se nyt ihan noin mennyt" Mielenkiintoista kuitenkin!

Toisessa opuksessa taas todettiin, että web 2.0 on keksitty juttu - netti on aina ollut sosiaalinen media!

Oli sosiaalinen media sitten uusi tai vanha juttu, niin ei sitä ole syytä väheksyä. Vaikka nimitys onkin mielestäni jokseenkin hassu. Onhan tämäkin blogiteksti osa web 2.0 hässäkkää!

Ruotsin sotilasmahti

Otsikkoon viitaten: sellainen oli, esimerkiksi 1700-luvun alussa. Ruotsi oli valloittanut laajoja alueita vuoteen 1709 mennessä. Ja kuten arvata saattaa, seuraavana todellisena vastuksena oli Pietari I Venäjä. Luin tuossa mielenkiintoisen kirjan aiheesta, nimittäin ruotsalaisen historioitsijan Peter Englundin Pultavan. (Kaikki tämän tekstin viittaukset ko. kirjaan, ellei toisin mainita.)

Pultavan kaupunki sijaitsi jossain nykyisen Ukrainan alueella ja Ruotsin armeija oli piirittänyt sen. Tsaarin armeija puolestaan oli perääntynyt useita kertoja todellisista suurista taisteluista, mutta oli nyt valmistautunut. Ruotsalaisten ja venäläisten leirit olivat lähekkäin. Ja se sota, joka oli käynnissä, tunnetaan historiankirjoituksessa Suurena Pohjan sotana.

Ruotsin armeijan taisteleviin joukkoihin kuului kesäkuussa 1709 noin 24 300 miestä. Vastapuolen leirissä taistelijoita oli noin 30 000. Näiden lukujen lisäksi oli huomattava määrä muuta populaatiota, kuten upseerien vaimoja sekä työläisiä kaikenlaisiin hommiin.

Ruotsin armeija oli kulkenut pitkän matkan, ja tuon ajan kulkuneuvot huomioon ottaen ei liene yllätystä siinä, että armeijan huolto muodostui haasteeksi. Huoltokolonnat käsittivät tuhansia hevosten vetämiä vaunuja. Tavoitteena oli toki, että valloitettu alue ylläpitää armeijan. Näin vältyttiin kotimaan aatelisten turhalta rasitukselta.

Ruotsin armeijan huolto oli heikoissa kantimissa, muona ja ammukset olivat loppumassa. Kaarle-kuningas XII lopulta päätti, että hyökättävä on! Venäjän armeija piti lyödä, että oma armeija pääsee ulos vaarallisesta tilanteesta. Päätöksen tukena oli myös aikaisempi taistelu, jossa vähälukuisempi karoliiniarmeija oli lyönyt tsaarin joukot.

Tuon ajan armeijan manööverit olivat erittäin tiukasti sidottuja ordre de batailleen, taistelujärjestykseen. Joukko-osastojen sijoitukset määrättiin tarkasti ja ukot etenivät esimerkiksi paririvissä kohti vihulaista. Siinä kun marssitaan rivissä kohti lukumääräisesti vahvempaa vihollista, jolla on eri kokoluokan tykkejä sekä musketteja vastassa, niin voi kuvitella mitä jälkeä tulee.

Ruotsin sodanjohto laski yllätys ja aloite momentin varaan. Yllätys meni mönkään, mutta aloite säilyi joten alkurytäkässä ruotsalaiset pääsivätkin ensimmäisten linnoitusten ohitse tappelemaan. Seurauksena oli kuitenkin katastrofi, kuningas menetti armeijastaan kaatuneina tai kadonneina 35 prosenttia taisteluun osallistuneista noin 20 000 jalka- ja ratsuväensotilaasta. Totaaliset tappiot voidaan laskea lähes 50 prosenttiin.

Ruotsin armeija irtaantui taistelusta ja perääntyi. Perääntymisreitti johti kohti leveää Dnepr-jokea. Ylitystä ei ollut valmisteltu. Useat, jotka lähtivät uimaan yli, hukkuivat. Monet sotilaat kyhäsivät lauttoja ties mistä. Kuningas seuralaisineen kuitenkin evakuoitiin joen ylitse. Loput antautuivat vangiksi, kun tsaarin armeija sulki motin.

Taustalla tässä tappiossa oli epäilemättä osatekijänä venäläisten sotajoukkojen täydellinen aliarvioiminen. Kuulostaisiko tutulta muutamassa muussakin tappeluksessa?

Historical knowledge

For it seems obvious that the truth will never be discovered.

(Megill, Allan: Historical Knowledge, Historical Error. A contemporary guide to practice. The University of Chicago Press, Chicago and London 2007, 77.)

So, let us forget the truth.

Johtolankoja

Päivitetty 16.10.2011 - lähdeviitteet lisätty.

Tarkoituksenani on gradussani soveltaa Carlo Ginzburgin artikkelissa Johtolankoja esittelemää johtolankaparadigmaa. Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva paradigma kehittyi kaikessa hiljaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Ja vaikka monet ovat mallia käyttäneet, ei siitä silti ole koskaan esitetty ”suoranaista teoriaa”. Esittelen lyhyesti ja pintapuolisesti johtolankaparadigman perusteita Ginzburgia mukaillen.

Ginzburg lähtee liikkeelle Giovanni Morellista ja hänen metodistaan vanhojen taulujen tekijöiden nimeämiseksi. Morelli näki ongelmaksi sen, että vanhojen taulujen tekijöiden nimeäminen oli epäselvää. Myös väärennösten kohdalla oli tärkeää saada totuus ilmi, onko mestari itse maalannut taulun? Ratkaisun hän esitti löytyvän seuraavasti. Pienet yksityiskohdat, joihin ei yleensä kiinnitetä sen enempää huomiota, paljastavat. Helpoiten tunnistettavia yksityiskohtia oli myös helpoin jäljitellä. Pienten yksityiskohtien, johtolankojen avulla saattoi asiantuntija tunnistaa merkit.[1]

Mielenkiintoinen esimerkki on Arthur Conan Doyle ja erityisesti hänen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes, jonka johtolankojen tulkinta ja yhdisteleminen toisiinsa oli vertaansa vailla. Olkoonkin, että kyse on fiktiivisestä hahmosta, on johtolankaparadigmassa havaittavissa selkeästi salapoliisitoiminnan piirteitä. Ginzburg löytää selviä yhteyksiä Morellin ja Conan Doylen ajattelumallien välillä, eräässä tarinassa Sherlock Holmes jopa soveltaa Morellin metodia.[2]

Kolmantena esimerkkinä Ginzburg mainitsee Sigmud Freudin ja erään hänen tutkielman, jossa on suorat viittaukset Morelliin ja hänen metodiinsa. Ginzburg esittää, että Morellin vaikutus nuoreen Freudiin ja psykoanalyysin kehittämiseen löytyi siitä seikasta, että: ”Morelli esitteli tulkintamallin, joka perustui erottaviin tekijöihin, marginaalisiin, paljastavina pidettäviin ominaisuuksiin.”[3] Yhteistä kaikille kolmelle oli koulutus lääketieteellisestä semiotiikasta, jota seikka Ginzburg pitää oleellisena. Oleellisin yhteneväisyys kuitenkin löytyy siitä, että jokaisen kolmen edellä mainitun, Morellin, Freudin ja Sherlock Holmesin, metodeissa ”äärimmäisen pienet yksityiskohdat ovat avain syvempään todellisuuteen.”[4]

Perusteita johtolankaparadigmalle Ginzburgin mukaan löytyy myös siitä, että ihminen on ollut metsästäjä. Metsästäjä on oppinut pienimmistäkin vihjeistä tulkitsemaan tapahtuneita ja ennakoimaan, mihin suuntaan kannattaa suunnata. On syntynyt kyky, jonka avulla metsästäjät voivat näennäisesti merkityksettömien johtolankojen pohjalta muodostaa erittäin moniulotteinen kokonaisuus.[5] Oleellista artikkelissa lienee se, että Ginzburg tahtoo osoittaa johtolankaparadigman vaikuttaneen jo pitkään. Artikkelissaan Ginzburg ei kuitenkaan tarkastele muita mikrohistorian aspekteja.

Johtolankana minulla on isoisäni muistelmateos. Poikkeuksellinen kokonaisuus, joka kertoo yhden miehen tarinan. Johtolangan näen tässä tapauksessa myös monitasoisena. Ensimmäinen taso kuljettaa vuosien 1940–44 läpi ja sitä johtolankaa seuraten voi rakentaa kuvaa liikkeistä ja komennuksista. Yleisemmällä tasolla rakennettu kuva sodan aikaisista toimista auttaa myös laajentamaan historiakuvaa siitä, minkälainen sota oli mahdollinen.

Syvemmälle tasolle kaivautuen ja laajemman johtolangan osittaminen entistä pienimmäksi, mutta kuitenkin toisiinsa kiinteissä yhteyksissä oleviin osiin, mahdollistaa erittäin tarkalla luvulla myös uusien äärimmäisen pienien yksityiskohtien havaitsemisen. Näitä pieniä johtolankoja seuraamalla uskon löytäväni esimerkkejä tutkimuksen kannalta kiinnostavista seikoista, esimerkiksi rationalisoinnista ja organisoinnista. Näiden johtolankojen eritteleminen tarkasti tässä vaiheessa on äärimmäisen haastavaa, sillä lukutarkkuus ei ole vielä syventynyt vaadittavalle tasolle. Yhden mahdollisen johtolangan voin kuitenkin esitellä, vaikka en vielä tiedä aionko työssäni koskettaa sosiaalisten suhteiden aihetta.

Minä sen sijaan olin vain luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, jota monet aktiiviupseerit halveksivat. Minulla oli oikeus käyttää siviilipukua, ja kun tiesin joutuvani komentajan puhutteluun, puin päälleni siviilivaatteet.[6]

Joka tapauksessa johtolankaparadigmassa kiehtoo sen asettamat vaatimukset tutkijalle (sekä rinnastaminen Sherlock Holmesiin). Lähdeaineistosta täytyy pystyä määrittelemään, mitkä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, joita voi sanoa johtolangoiksi, ja joita kannattaa lähteä seuraamaan. Uskon myös johtolankaparadigman soveltavan käytön sopivan aineistooni.

---

[1] Ginzburg, 37–38.

[2] Ginzburg, 39–40.

[3] Ginzburg, 41–44.

[4] Ginzburg, 44.

[5] Ginzburg, 45–46.

[6] Mäkinen, 207

Kohti seuraavaa haastetta

Tutkimuskurssi on suoritettu ja viime viikolla alkoi graduseminaari I. Seminaarin tavoitteena on tehdä gradulle tutkimussuunnitelma. Ja koska olen taas yhtä hullu kuin aiemmissakin seminaareissa, lupauduin valmistamaan oman työni ensimmäisten joukossa. Eipä siinä mitään, sillä kyllähän sitä nyt mitä vaan kirjoittaa!

Ai niin, mutta ennen kuin voi kirjoittaa jotain viisasta, täytyy tajuta mistä on kirjoittamassa. Onneksi nyt sentään on melkoisen hyvä käsitys aiheesta, kiitos tutkimuskurssin.

Työstettävänä otsikkona voisi olla vaikka "rakennustöissä jatkosodassa". Pohjana tulee edelleen olemaan isoisäni kirjoittamat muistelmat, ja niiden pohjalta muodostuva kuva rakentajan sodasta, joka hypoteettisesti oli jossain mielessä erilainen kuin vaikka tuntemattoman sotilaan sota tai esikuntaupseerin sota. Vaikka en mitenkään varma asiasta vielä ole, mutta kuitenkin vaikuttaa siltä että motivoivana kysymyksenä, joka taustalta nousee yhä uudestaan ja uudestaan on; minkälainen oli sotilasvirkamiesrakennusmestarin jatkosota?