Viipuri 1918

Viipuri 1918, melkoisen veristä touhua.

Sain joululahjaksi Teemu Keskisarjan  Viipuri 1918:n (Siltala 2013), joka oli toki heti luettava. Odotusarvot olivat tietenkin korkealla, kun kyseessä oli TietoFinlandia ehdokkaaksi asetettu kirja. Tämä ei tosin ollut ainoa syy, vaan pystyin tiedostamaan niitä useampia. Ensin mainittakoon puhdas uteliaisuus. Toiseksi voisi sanoa sen, että en edelleenkään tiedä/tunne vuoden 1918 tapahtumia niin hyvin kuin tahtoisin.

Kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin, on tietenkin henkilökohtainen syy. Nimittäin isoäitini synnyinkaupunki on kyseessä! Hän tosin syntyi 1921, joten suoraa kokemusta ei sisällissodasta ollut. Mutta suuren perheen isä, äiti ja vanhemmat sisarukset olivat kokijoina. Syytä on olettaa jonkinlaista epäsuoraa vaikutusta.

Keskisarjan Viipuri kattaa koko sisällissodan ja tietä kohti Viipuria kuljetaan sodan alusta alkaen. Amatööreistä koostunut punakaarti otti Viipurin hallintaansa melko nopeasti. Valkoisia poistui kaupungista ja jotkut painuivat niin sanotusti maan alle. Mutta mitähän mahtoivat isoäitini perhe tehdä? Rehellinen vastaus, ei mitään tietoa. Tämä on asia, josta ei puhuttu. Vai kysyiköhän edes kukaan, en tiedä.

Keskisarjan kuvaus Viipurista saa melkein toivomaan, että olisivat olleet kaupungista poistuneiden joukossa. Kyseessä ei ole kaunis osa Suomen historiaa vaan verinen ja surkea. Keskisarja kirjoittaa niin, että kokemukset välittyvät lukijalle. Paikoin kielenkäyttö on kyllä jopa turhan lennokasta.

Pari asiaa jäivät pyörimään päähäni erityisesti. Miten punakaarti pystyi toimimaan rintamademokratiansa puitteissa? Jos käskyt eivät oikein napanneet, niin valittiin uusi pomo. Toiseksi, jälleen kerran ihmettelen sisällissodan punaista ja valkoista terroria, teloituksia ja murhia. Tapahtuneista ei ole edes vielä sataa vuotta.

Artikkeli työvelvollisuudesta

Nyt on verkossa julkaistuna kirjoittamani artikkeli työvelvollisuuslain säätämisestä ajalla 1939-1941.

Käykää lukaisemassa erityisesti minun kirjoitukseni, mutta myös hieno Hybris muutenkin! Vastaan totta kai mielelläni kysymyksiin, jos sellaisia nousee.

Otto Aura: "Nykyaikaisessa sodassa työvelvollisuus on välttämätön" - Työvelvollisuus Suomessa talvisodasta jatkosodan alkuun. Hybris 3/2013.

"Perääntyviä työvelvollisia Räisälässä." SA-kuva.

Amerikan "tärähtäneistä"

WSJ esittää, että Yhdysvalloissa suoritettiin lobotomia 2000 sotaveteraanille, jotka olivat joutuneet psykiatriseen hoitoon toisen maailmansodan aikana tai sen jälkeen. Suomessa psykiatriseen hoitoon sodassa joutuneita ei sodan jälkeen juurikaan hoidettu, mutta että lobotomia!

Samankaltaisia reaktioita koin lukiessani Ville Kivimäen väitöstä Battled nerves (juuri sitä, josta muokattu kirja voitti Tieto-Finlandian!) ja tarkemmin: niitä psykiatrisia hoitomenetelmiä, joita sodan aikana käytettiin. Rankkoja ja rajuja hoitomuotoja, sen aikansa parhaan tiedon mukaisia.

Tässä yhteydessä huomasin jälleen yhden historiantutkimuksen kannalta tärkeän seikan. Minä elän tätä aikaa ja minun päähäni ovat rakentuneet tämän päivän ajatusmallit. Nykypäivänä shokeeravat menneisyyden asiat eivät välttämättä olleet samalla tavalla shokeeraavia "back then". Tai ehkä oli?

Tärkeää minun mielestä on se, että tällaisen pystyy tiedostamaan, käsittämään, käsitteellistämään ja perustelemaan itselleen. Mikä vaikuttaa tulkintaani? Jos tulkitaan menneisyyden tapahtumia nykypäivän ajatusmalleilla, ei tulos ole hyvä. Tällehän on oma historiatieteiden käyttämä sanakin: anakronismi.

Omasta ajattelustaan ei tietenkään voi irtautua, mutta onneksi sitä pystyy käyttämään ja siihen voi itse vaikuttaa. Helppoa se ei aina ole, mutta toisaalta, miksi pitäisikään olla.

Sotavangeista ja vartijoistaan

Olin seuraamassa Mirkka Danielsbackan väitöstilaisuutta 5.12., jossa tarkastettiin "Vankien vartijat. Ihmislajin psykologia, neuvostosotavangit ja Suomi 1941-1944". Mielenkiintoinen tutkimus!

Lähtökohdiksi mainitaan kysymykset: miksi suomalaisten ottamista sotavangeista kuoli noin kolmannes, miksi Suomi erosi muista demokraattisista valtioista sotavankien kuolleisuudessa ja miksi sotavankien kohtelu oli kaksijakoista?

Jatkosodan alkuvaiheessa suomalaiset ottivat paljon sotavankeja. Valtaosa sotavangeista otettiin syksyllä 1941 ja valtaosa kuolleista sotavangeista kuoli talvella 1941-42. Danielsbackan mukaan sotavankeja otettiin kaikkiaan noin 67 000 ja näistä 19-22 000 kuoli. Karuja lukuja, mutta niissä ei mitään uutta ole. Tässä kategoriassa Suomi oli vähemmän kunniakkaassa sarjassa Neuvostoliiton, Saksan ja Japanin kanssa.

Danielsbacka tutkii sitä, miksi sotavankien ensiksi annettiin kuolla ja toisaalta sitä, miksi suunta muuttui kevään 1942 jälkeen dramaattisesti. Teoreettista viitekehystä hän hakee evoluutio- ja sosiaalipsykologiasta. Näistä nousee perustaviksi tekijöiksi ihmismielen alttius itsepetokseen ja toisen epäinhimillistämiseen. 

Tuli välittömästi mieleen graduvaiheessa löytämäni asiakirja, jossa joku onneton oli mennyt antamaan sotavangeille sitä ruokaa, jota suomalaisten piti saada.

”Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä.”

Omien tutkimuskiinnostusten kauttahan minä tätäkin peilaan, joten on hienoa että käsittelyyn tulevat myös sotavankien työt. On myös kannustavaa, että Danielsbacka näkee esimerkiksi sotavankikomppanioissa tutkimuksen aihetta. Sotavangit työvoimana tulevat saamaan jonkinlainsen roolin tutkimuksessani, sillä kyseessä oli ehdottomasti sotilaallisesti käytettyä työvoimaa.

Sotavangeista olen tänne blogiin aiemminkin kirjoittanut. Tematiikka kiinnostaa minua, erityisesti työvoiman kannalta. Danielsbackan väitöksessä on esillä myös sotarikoksista tuomittu E.V. Nero, josta olen myös kirjoittan blogissani sekä maininnut Agricolaan kirjoittamassani arvostelussa. Nerosta joskus lisää myös.

Täytyy vielä perehtyä enemmän ja palata asiaan.

"Vangit järjestetään riviin." SA-kuva (Tämä kuva on myös Danielsbackan väitöskirjan kannessa.)

Itsenäisyyspäivä

Se on jälleen itsenäisyyspäivä. Suosittelen jälleen kaikille tutustumista itsenäistymisen alkuvaiheisiin. Kuinkahan moni olisi silloin uskonut, että tässä sitä edelleen vuonna 2013 mennään. Tilanne sisällissodan jälkeen oli kaikkea muuta kuin selkeä.

Ensin sota, jossa suomalaiset taistelivat toisiaan vastaan ja johon oli sekaantunut myös pari muuta valtiota. Saksan vaikutus sisällissodan jälkeen ei ollut kovin vaatimaton. Suomeen kuningas ja armeija kasaan saksalaisin opein!

Mutta ei tästä nyt tämän enempää, nauttikaa itsenäisyyspäivästä!

Historiallisesta ajattelusta

Keskusteleminen toisten ihmisten kanssa on (yleensä) hauskaa. Tutkimuksesta keskusteleminen sen sijaan on myös yleensä hyödyllistä! Jos tahtoo perustella oman aiheensa esimerkiksi akateemisessa keskustelussa, vaatii se oman ajattelun jäsentämistä. Selkeä ajatus, selkeä sanoma - ainakin yleisesti ottaen.

Oman ajattelun työstäminen on yksi tällaisen keskustelun hyöty. Toinen erittäin arvokas mahdollisuus on se, että keskustelukumppanit kysyvät kysymyksiä, joita ei ole itse ajatellut. Toisin sanoen, osoittaa mahdollisia tutkimuksen kannalta kiinnostavia kohteita. Mielestäni tällaisissa tilanteissa kannattaa olla avoin ja kirjoittaa muistiin kysymyksiä. Toisen ajattelusta kumpuava toisenlainen tulokulma johonkin tiettyyn ilmiöön tai sen osaan, voi olla hyödyllinen.

En tarkoita sitä, että tällaisia kysymyksiä pitäisi ruveta heti soveltamaan omaan tutkimukseen. Ei kai siinä nyt järkeä olisi. Minulle on tällaisessa on tärkeintä se, että pystyy valaisemaan eri puolia tutkittavasta ilmiöstä. Tai erilaisia mahdollisuuksia, joista voi lähteä tutkimaan. Pelkästään sellaisiin kysymyksiin vastaaminen, joita ei ole aiemmin pohtinut, on hyödyllistä. Jos näitä vielä jälkikäteen punnitsee ja pohtii tarkemmin, voi vaikka tajuta jotain uutta.

Tutkijan on itse päätettävä, mikä on omalta kannaltaan hyödyllistä ja mikä vähemmän. Kaikkiin kysymyksiin ei välttämättä saa aikaan kovinkaan järkeviä vastauksia. Jotkut valinnat voivat johtaa jopa umpikujaan. Silloin pitää olla hereillä, ja kiertää este tai muuttaa suuntaa.

Mitä enemmän näkee, tuntee tai tiedostaa erilaisia mahdollisuuksia tutkimukselle, sitä parempi - ainakin minun mielestäni. Toki sitä enemmän joutuu asettamaan rajoja, mutta mahdollisuudet sille, että jää jotain oleellista huomaamatta, ovat (ehkä) pienemmät.

Kuvassa vinkki aiheesta, josta minulta kysyttiin ja joka vaikuttaa kiinnostavalta.
 

"Viipurin teollisuuspiirin ansiomitallien jakotilaisuus Vuoksenniska AB:n tehdashallissa. Sotatalouspäällikkö ins.eversti Bäckström tarkastaa Oy Vuoksenniska Ab:n sotateollisuushenkilökunnan rivistön. Seurassa mm. vuorineuvos Grönholm." SA-kuva.