Luin juuri kirjan
Team of teams. New rules of engagement for a complex world (McChrystal, Collins, Silverman, Fussel 2015). Kirjoitan tästä lyhyesti muutaman huomion ja kehotan kaikkia lukemaan kirjan, joka on erittäin hyvin kirjoitettu, mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä.
Ensimmäisenä nimenä kirjoittajissa on Yhdysvaltain armeijan kenraali evp
Stanley McChrystal, jonka komentajakauden kokemukset Irakissa ovat kirjan lähtökohtana. Taistelu al qaidaa vastaan ei toiminutkaan vanhan kaavan mukaisesti ja jotain oli tehtävä. Maailma oli muuttunut kompleksisemmaksi muun muassa tiedon nopean liikkumisen myötä.
Mutta ei kirja ole pelkkiä sotajuttuja. Yksi lähtökohta on taylorismi, tieteellinen liikkeenjohto, eli Fredrick Taylorin kehittämä johtamisoppi 1900-luvun alkupuolelta. McChrystal kirjoittaa, että Task Force oli tayloristisen perinteen mukainen sotilasorganisaatio, jossa jokainen teki oman tehtävänsä omissa siiloissaan, organisaatiokaavion osoittamissa laatikoissa. Kun taas vastapuolen organisaatio ei ollut mitään tällaista, vaan toimijoista muodostunut verkosto.
Tarvittiin verkosto taistelemaan verkostoa vastaan. Englanniksi
team of teams, jossa kiinteän tiimityön edut pyrittiin saamaan ison organisaation käyttöön. Tämä vaati kulttuurista muutosta, joka kyllä kuulostaa varsin hurjalta sotilasoranisaatiossa. Lähtökohdaksi tuli avoin tiedon jakaminen organisaation sisällä, tavoitteena luoda jaettu ymmärrys (shared consciousness). Luopuminen "need-to-know" -tiedosta oli yksi avain. Nykypäivän mahdollisuuksilla tiedustelutietoa, live-feediä operaatiosta ynnä muista tuli jatkuvasti. Tieto jaettiin organisaation toimijoiden ja sidosryhmien kesken, mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän. Riskit tiedostettiin, mutta tulos arvioitiin riskejä suuremmaksi.
Eri organisaation osista määrättiin yksilöitä eri osiin komennuksille luomaan siteitä ja sitä kautta ymmärrystä ja luottamusta perinteisten siilojen välille, joista haluttiin eroon. Jokaisesta ryhmästä piti löytyä henkilökohtainen kontakti, kokemus ja luottamus toisen ryhmän jäseneen.
Seuraavana askeleena oli päätösvallan jakaminen aikaisempaa alemmille portaille. Jaetun ymmärryksen, luottamuksen ja yhteisen tavoitteen lisäksi oli saatava tarvittavaa nopeutta toimintaan, vihollinen ei odottanut, että komentaja ehti hyväksyä alemman johtoportaan esityksen toimenpiteistä. Päätöksenteko nopeutui ja tuli jopa paremmaksi. McChrystal kommentoi, että välttämättä ylin tietämys ei aina asukaan komentoketjun huipulla... Tässä yhteydessä kirjoitetaan myös voimaannuttamisesta (empowerment), joka seurasi jaetun ymmärryksen ja luottamuksen jälkeen. Kun päätöksenteko hajautettiin alemmille tasoille, nousivat tekijöiden motivaatio, päätösten nopeus ja laatu,
McChrystalin teesi on, että johtaja on puutarhuri. Puutarhuri ei voi varsinaisesti laittaa kasvia kasvamaan, vaan vain luoda ja ja ylläpitää kasvun edellytykset. Kasvit kasvavat itse.
"Eyes-on, hands-off!"
Lisää kirjasta voit lukea myös Pauli Forman
blogista.
Tekstit
