Laaksonen ja sotakenraalit

Luin tuossa hetki sitten Lasse Laaksosen tutkimuksen Mistä sotakenraalit tulivat – Tie Mannerheimin johtoon 1918–1939. Kyseessä on varsin kiinnostava tutkimus nuoren tasavallan ja sen sotavoimien kehityksestä. Tarkastelun keskiöön on valikoitunut (tuolloin vielä tulevia) sotakenraaleja.

Laaksonen esittää vahvan uskonsa historiallisiin kausaliteetteihin, jotka kyseessä olevassa tutkimuksessa ovat henkilösuhteiden tarkastelun kautta avautuvia. Syyn ja seurauksen suhdetta olen myös pohtinut aiemmin, ja miellän tästä parista syyt kenties tärkeämmäksi. Tämä ei toki ole mikään yksiselitteinen juttu, mutta seurauksen selittämisen on lähdettävä syystä. Mutta miten sitten päättää, mikä on seuraus jollekin syylle? Olisiko Laaksosen seuraus ”sotakenraali” ja syy ”henkilökemiat”.

Joka tapauksessa, tutkimus on erittäin kiinnostava. Tarkastelu alkaa sisällissodasta ja valkoisen ylipäällikön johtamasta päämajasta. Tässä jo nousevat henkilökohtaiset ominaisuudet ja henkilösuhteet keskiöön. Mannerheimin tapa johtaa sotatoimia omalla tavallaan nousee esille. Lähimmät miehet valikoituivat ensinnä henkilön perusteella ja toimenkuva tarkentui vasta sen myötä. Esille nostetaan erilaiset skismat kenraalien välillä ja niiden vaikutukset toimintaan – tämä on koko tutkimuksen lävistävä teema.

Aika sisällissodan jälkeen oli koko valtakunnassa lievästi ilmaistuna ”mielenkiintoista”. Vallan vakiintuminen ja valtiomuoto hakivat suuntaansa, Suomi kääntyi enemmän Saksan puoleen. Yhtälailla sotalaitos oli jatkuvassa muovautumisen tilassa. Virallisesti Suomi oli sotatilassa vielä useamman vuoden eikä virat sotalaitoksessa ollut vakinaisia. Kehittäminen oli haasteellista, kun miehet johdossa vaihtuivat.

Laaksonen kuvaa hyvin sisäistä taistelua tsaarin-kenraalien ja jääkäreiden välillä, kyse ei ollut varsin vähäpätöisestä seikasta kehityksen kannalta. Suoranainen valtataistelu jätti leimansa. Merkittävänä seikkana nostetaan esille ylemmän sotilaskoulutuksen puute jääkäreiden keskuudessa sekä sotakorkeakoulun puute Suomen sotalaitoksessa. Jääkärit tarvitsivat yleisesikuntakoulutusta voidakseen saada pätevyyttä ylempiin arvoihin ja tehtäviin, aluksi se oli mahdollista vain ulkomaisissa sotakorkeakouluissa, esimerkiksi Ranskassa. Suomeen perustettiin 1924.

Ensimmäinen jääkäri valittiin Sotaväen päälliköksi 1926, kyseessä oli kenraalimajuriksi ylennetty Aarne Sihvo. Tästä alkoikin Laaksosen tutkimuksen jääkärikenraalien aikakausi, eikä se ollut mikään leppoisa ajanjakso. Henkilökemiat ajautuivat vaikeuksiin lähes kaikkien mahdollisten tärkeimpien virkojen hoitajien kesken. Ei välttämättä samanaikaisesti, mutta säännöllisesti. Ja nämä ovat juuri niitä, joita Laaksonen korostaa. Mielenkiintoista olisikin kysyä, että liioitteleeko Laaksonen näitä skismoja ja niiden roolia? Tutkimus kuitenkin vakuuttaa, että niillä oli merkitystä. Ja merkitystäpä varsinkin sitten, kun Mannerheim palasi hommiin puolustusneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa.

Tutkimuksessa näkyy vankka arkistotyö ja asiantuntemus, mutta muutamia seikkoja tahtoisin nostaa ihmettelyyn. Otetaan alkuun otsikko. Kannessa ja selkämyksessä on otsikko ilman kysymysmerkkiä. Mistä sotakenraalit tulivat – se on kuitenkin aika selkeä kysymys. Mutta ahaa; kun kirjan avaa, niin otsikkolehdellä se onkin varustettu kysymysmerkillä! Muutenkin otsikoinnin ja sotakenraaleista puhumisen voisi haastaa kritiikille. Kannattaa lukea kirja ja miettiä.

Ihmettelin myös perustelua arkistolähteisiin viitatessa. Jos kyseessä oli Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen materiaalit, niin Laaksonen käyttää selkeyden vuoksi vanhaa nimikettä Sota-arkisto. Mutta eihän se ole enää nimeltään Sota-arkisto. Samat aineistothan siellä toki on ja omastakin mielestäni on selkeämpää puhua sota-arkistosta. Mutta eiköhän sen nyt olisi kuitenkin voinut tunnustaa olevan Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste ja lyhentää se KA(Sörn)? Toinen mitä jäin ihmettelemään sijaitsee lähdeluettelossa. Millä perusteilla Mannerheimin muistelmien kohdalle on laitettu ”haamukirjoittajat”? Vaikka näin olisikin, niin kyllä lähdeluetteloon pitäisi laittaa vain bibliografiset tiedot. Kokonaan toinen asia on tietysti se, että varsinaiseen tutkimukseen näillä ei ole mitään merkitystä. Kunhan ärsyttää allekirjoittanutta.

Todettakoon vielä suurin miinus, joka vaikuttaa lukukokemukseen ja osittain uskottavuuteen. Muutoin hyvin kirjoitettua tekstiä vaivaa heikko viimeistely: merkkejä puuttuu milloin mistäkin, paikoin silmille hyökkää kirjoitusvirheitä. Taisi Laaksoselle tulla kiire saattaa tutkimus julki?

Kannattaa katsoa myös arvostelut, joita on koottu tuonne kirjan alta löytyvän linkin taakse.