Oton kirja

Sotatieteiden päivät - kommentteja osa 3

2012-05-26T11:00:00.000+03:00

Edelleen jatkoa edellisiin kahteen (osa 1 ja osa 2).

Jatkoin tämän valokuva-aiheisen esitelmöinnin jälkeen koko loppupäivän sotahistorian jaoksessa. Seuraavana oli vuorossa FT Pasi Tuunaisen esitelmä otsikolla ”Eversti Alpo K. Marttinen Yhdysvaltojen maavoimien talvisotataidon kehittäjänä 1947–1956”. Erittäin hyvä esitelmä, aivan parhaimmistoa. Esitelmän pitäjä tiesi mitä puhui, ja puhui vielä kaiken lisäksi niin, että kontakti yleisöön säilyi. Eversti Marttinen oli yksi asekätkinnän pääjehuista ja siirtyi sitten Yhdysvaltoihin ja sen armeijan palvelukseen, jonne myös muita asekätkijöitä pakeni. Näitä on usein kutsuttu "Marttisen miehiksi".

Tuunainen käsitteli kiinnostavasti Marttisen uran vaiheita USA:n armeijan talvitoiminnan, tai arktisen toiminnan, kehittäjänä. Eversti Marttinen osallistui mm. ohjesääntötyöhön, joista on kuulemma osia vielä nykyäänkin voimassa. Lähdeaineistona Tuunainen on päässyt käyttämään Marttisen henkilökohtaista arkistoa, joka sijaitsee Yhdysvalloissa.

Toiseksi viimeisen esitelmän piti VTM Antti Saarelainen sotilaan identiteetistä 1960-luvun alussa. Identiteetin käsite on varsin monimuotoinen ja olisinkin kaivannut tarkennuksia siitä, millä perusteilla esitelmöijä identiteeteistä puhuu. Esitys ei oikein lunastanut paikkaansa, vaikka aihe onkin kiehtova. Parhaiten mieleen kuitenkin jäi väite siitä, että 1960-65 asevelvollisuutta suorittamaan astuneilla miehillä ei ollut omakohtaista kokemusta sodasta.

No niin, ymmärränhän toki - ei kai kenelläkään sodan jälkeen syntyneellä voi olla kokemusta sodasta siinä mielessä, että olisi itse ottanut osaa taisteluihin. Tämä nyt ei kuitenkaan ole niin yksiselitteinen juttu. Kuulijakunnasta eräs 60-luvun nuori ottikin tähän vahvasti kantaa todeten, että hänen isänsä oli sotaveteraani ja että sota ja sen muisto olivat suorastaan päivittäistä. Näin oli varmasti myös niillä, joiden perheitä oli kohdannut sodan kauhu menetetyn lähimmäisen muodossa. Jossain joskus luin tai kuulin, että kestää vähintään kolme sukupolvea, ennen kuin voi tutkia esimerkiksi sotaa ilman suurempia tunnelatauksia. Esimerkiksi minulla on jollain tavalla henkilökohtainen side talvi- ja jatkosotaan siinä mielessä, että ukkini oli sotaveteraani ja sen kautta myös, että isoäitini isä kaatui jatkosodassa. Aika monisäikeinen juttu, ja siinä kyllä meni mutkat suoriksi esitelmöitsijällä.

Kaikkein viimeisenä oli vuorossa everstiluutnantti Janne Mäkitalo, jonka esitelmä raapaisi hänen väitöstutkimuksen pintaa. Itse väitöstilaisuus oli perjantaina 25. päivä ja osallistuin myös siihen. Ehkä siitä lisää myöhemmin?

Sotatieteiden päivät 2012 - kommentteja osa 2

2012-05-25T09:30:00.000+03:00

Toisena päivänä oli käynnissä kaikkiaan seitsemän sotatieteellistä jaosta, tai työryhmää. Omasta näkökulmastani katsottuna mielenkiintoisimmat olivat sotahistorian jaos (luonnollisesti), operaatiotaidon ja taktiikan jaos sekä strategian jaos. Ongelmaksi muodostuikin se, että kiinnostavia esitelmiä oli useita samanaikaisesti. Niinpä päätöksiä osallistumisen suhteen oli tehtävä hieman tunteella ja arpomalla.

Ensimmäinen oli selvä, operaatiotaidon ja taktiikan jaos ja FT Mikko Karjalaisen esitelmä sotakokemuksien muovautumisesta 1950-luvulle tultaessa. Karjalainen käytti lähdeaineistona sotatieteellisen seuran kuukausikokousten kokouspöytäkirjoja, joihin keskustelut oli merkitty (kuulemma) kiitettävällä tarkkuudella. Myös eriäviä mieleipiteitä oli kirjattu ylös. Sotakokemuksista luonnollisesti pyrittiin oppimaan ja toimintamalleja pyrittiin kehittämään. Karjalainen näki tässä sotatieteellisen seuran oivana foorumina, jossa osallistujat olivat yleisesikuntaupseereita. Kokouksiin heitä osallistui 40-160 per kokous. Mukana olleista valtaosalla, ellei peräti kaikilla, oli kokemusta sodasta.

Seuran kokouksien keskustelun olemukseksi määriteltiin tietty kriittisyys. Kantaa ei otettu niihin asioihin, joiden toiminnassa ei ollut havaittuja ongelmia. Miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Kaiken kaikkiaan esitelmä oli varsin kiinnostava ja esiintyminen oli ongelmatonta. Karjalainen oli selvästi perhetynyt asiaan ja voisin sanoa, että vajaa kolme varttia asian käsittelyyn oli hieman lyhyt aika.

Seuraavaksi päätin suunnata strategian jaoksen päämajan toimineeseen auditorioon, jossa erikoistutkija FT Joonas Sipilä esitelmöi sodasta tutkimuksen kohteena. Jälleen erittäin kiinnostava aihe, jossa huomasin samoja ominaisuuksia kuin viime kesänä avoimen yliopiston kautta käymässäni sodan historia -luentosarjassa. Esitys oli kuitenkin varsin hyvä, mutta jossain määrin itselleni tuttuna asiana ei ehkä niin innostavaa, kuin otsikon perusteella odotin. Sodan käsitteen ja sodan perusteiden ynnä muiden hahmottelu on erittäin vaikeata. Nykyään kun monet valtiot ovat osallisina aseellisissa konflikteissa, mutta eivät suinkaan sodassa. Se vaan on sitten rauhanturvaamista tai rauhaanpakottamista, operaatioita tai interventioita. Erittäin vaikeita käsitteellisiä kysymyksiä, joihin ei tosin välttämättä ole edes oleellista saada kaikkien hyväksymiä vastauksia.

Vielä ennen lounasta olisi kaksi esitelmää, joista eräs kiinnostava oli täyteen pakattu. Näin ollen siirryin sotahistorian jaokseen kuulemaan VTM Olli Kleemolan esitystä otsikolla "Suomen ja Saksan valokuvapropaganda historiantutkimuksen haasteena". No niin, esitelmöintitekniikka ei ollut kovinkaan vahvaa, sillä esitelmän pitäjä suorastaan piiloutui papereiden taakse. Myöskin puhe vaikutti olevan suoraan paperista luettua. Jäin odottamaan esitelmän otsikossa esitetyn kysymyksen myötä jonkinlaista metodologista pohdintaa niistä haasteista, joita valokuvapropaganda historiantutkimukseen tuo. Niitä odotan edelleen, sillä en näitä saanut esitelmästä irti. Esitelmässä Kleemola keskittyikin esittelemään väitöstutkimusaihettaan. Aiheena sotavalokuvien tutkiminen on toki mielenkiintoinen.

Sotatieteiden päivät 2012 - kommentteja osa 1

2012-05-24T21:07:00.002+03:00

Kuten otsikosta voi päätellä, osallistuin Sotatieteiden päiville 2012, jotka järjestettiin seitsemättä kertaa. Tapahtuma otti paikkansa Maanpuolustuskorkeakoulun tiloissa Santahaminassa 23.-24.5. Symposiumin teemana oli "Muutos - syitä, seurauksia, ratkaisuja". Edellisen kerran sotatieteiden päivät järjestettiin toissa vuonna ja silloin havahduin koko tapahtumaan viikkoa sen pitämisen jälkeen. Nyt kävi parempi tuuri ajankohdan puolesta ja myös se helpotti suuresti, että olen korkeakouluharjoittelijana MPKK:n sotahistorian laitoksella.

Ensimmäisen päivän ohjelma oli sama kaikille ja puheenvuorot käytettiin englanniksi. Sotatieteiden päivien teema oli erittäin ajankohtainen, jos vaikka miettii Suomessa käytävää Puolustusvoima-uudistusta. Pääesikunnan päällikkö vara-amiraali Juha Rannikko pitikin hyvän esitelmän aiheeseen liittyen. Hänen englanninkielinen ulosantinsa oli erittäin selkeää ja puhui muutenkin hyvin. (Kaikki suomalaiset kun eivät tuota lontoon slangia kovin kauniisti hallitse, tämä tuli kuultua.) Tätä seurasi ruotsalainen näkökulma, joten siinä muodostui jopa jonkinlaista dialogia muutosten kesken, jos näin voi sanoa. Nämä olivat aamupäivän parhaat esitykset.

Lounaan jälkeen puhujan paikalle asteli norjalainen professori Nils Petter Gleditsch PRIO:sta (Peace Research Institute Oslo), joka piti erittäin kiinnostavan esitelmän otsikolla "Changing threats - changing conflicts". Esitelmässä käsiteltiin mm. sitä, kuinka virallisten sotien määrä on laskenut ajan myötä, mutta kuinka kuitenkin koko ajan suurempi osa valtioista on osallisena aseellisissa konflikteissa. Islamin uhasta on keskusteltu paljon, totesi professori. Tämän jälkeen hän esitti kuvan jossa esitettiin määrät konfliktien perusteista. Näissä kuvissa näkyi, että islamilaisten konfliktien määrä on pysynyt pitkän aikaa lähes samana kun taas muiden osuus oli vähentynyt. Islamilaisten konfliktien suhteellinen osuus siis kasvoi vaikka määrä ei niinkään. Tässä nyt oli vain yksi esimerkki.

Muiden esitysten osalta ei jäänyt kovinkaan suuria ajatuksia päähän pyörimään. Muutamassa tuli todettua, että esimerkiksi suoraan paperista luettu esitys ei ole välttämättä kovinkaan yleisöystävällinen. Jäin kuitenkin erittäin positiivisin mielin odottamaan toista päivää ja eri sotatieteiden alojen työryhmiä, joiden esityksistä saattoi valita kiinnostavimmat.

Linnoitustöiden kuvaamisesta 1941/42

2012-05-17T13:51:00.000+03:00

Sodan aikaisten TK-kuvaajien kuvat on arkistoitu hyvin PV:n kuvakeskukseen. Sinnekin piti useasti mennä etsimään gradun aihepiiriin sopivia kuvia. Noh, jäi käymättä. Pääsin kuvakeskukseen kuitenkin vierailemaan tässä hetki sitten ja muistui seuraavanlaiset arkistosta ottamani kuvat mieleen.

Sekä

Molemmissa siis myönnetään lupa kuvien ottamiseen linnoitustyömailta ja ensimmäisessä puhutaa Linnoitusosaston historiikista! Nämä kuvat olisi hienoa saada jostain esille. Samoin myös olisi kiehtovaa kaivaa esille, kyseinen historiikki tai sen suunnitelmat. Minun silmiini ei nimittäin arkistotyön aikana osunut muita viittauksia ko. historiikkiin.

Huhtikuun 17. vuonna -42 LinRP 211:lle lähetettiin seuraavan sisältöinen kirje.

"Suomalaisten Teknikkojen Seuran Äänislinnan insinöörien ylimääräisessä kokouksessa 6.2.1942 lausui vieraana läsnä ollut VII AKE:n esikuntapäällikkö toivomuksen, että kerättäisiin niin täydellinen valokuvakokoelma kuin mahdollista Os.4/VII AKE:n alaisten linnoitusrakennuspataljoonien suorittamista töistä tämän sodan aikana. Osasto 4:n saatua tämän tehtävän suorittaakseen käännymme täten Os.4/VII AKE:n entisten ja nykyisten yksikköjen komentajien ja päälliköitten puoleen toivomuksella, että he keräisivät alaistensa ottamia valokuvia 2 kpl. kutakin ja korvausta vastaan lähettäisivät ne Os.4/VII AKE:lle osoitteella 1.Kpk. 3804."

Kirjeen allekirjoittajana oli seitsemännen armeijakunnan osasto 4. päällikkö insinöörikapteeni E. Setälä.

Lisäksi tähän yhteyteen voisi vielä todeta, että LinRP 211:n komentaja luutnantti Arvo Rissanen lähestyi Linnoitusosastoa ajatuksella siitä, että olisi hyvä saada TK-kuvaajia ikuistamaan pataljoonan töitä, sillä mielellä, että "yksikön toiminta ehkä sen verran erikoislaatuista, että TK-kuvaajien tutustuminen siihen on aiheellista". Arkistoon ei ainakaan tämän kirjeen välittömään yhteyteen jäänyt vastausta siitä, että oliko kuvaajia odotettavissa.

Mutta niin, paljon puhetta valokuvista. Mikäli kuvia on otettu ja ne ovat jossain säilössä, olisi erityisen kiehtovaa löytää ne.

Lähteet:

VII AKE:n Os.4:n päällikön insinöörikapteeni E. Setälän kirje LinRP 211:lle 17.4.1942, 971/T9003 ja LinRP 211:n komentajan luutnantti A.Rissasen kirje Lin.1:lle 17.6.1942, 1131/T9003. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste.

Digikenttäpostia

2012-05-12T20:56:00.000+03:00

Tuossa jokin aika sitten skannasin kenttäpostia ylimääräisten harjoitusten ja talvisodan ajalta. Kirjeet ja kenttäpostikortit olivat isoäitini isän, Maurin, lähettämiä. Pääsääntöisesti kirjeet olivat vaimolleen ja postikortit tyttärelleen (siis isoäidilleni). Kirjeet oli onneksi aikoinaan säilytetty ja voin olla melkoisen varma siitä, että valtaosa kirjeistä on kokoelmassa. Yhteensä näitä on 24 kappaletta.

Kirjeet muuten sain haltuuni, eli lainaksi, jo aikaa sitten mutta muiden kiireiden ja skannerin puutteen vuoksi ne jäivät hyllyyn makaamaan. Kuitenkin jo silloin kävimme isäni kanssa arkistossa katsomassa kantakortin tietoja. Mauri nimittäin kaatui sodassa, tosin vasta 10.7.1941 Kiteellä jatkosodan alkuvaiheessa.

Saimme selville, että Mauri oli käynyt armeijan ilmavoimissa ja hänet oli siirretty reserviin lentosotamiehen arvossa. Joukko-osasto oli 1. Er. M.L.L. tai 1. Er. Me.L.L. Mitähän se sitten meinaa? Er. ainakin tarkoittaa ”erillistä” ja L.L on yleensä merkinnyt ”Lentolaivuetta”. Entä M sitten? En tiedä, mutta Me. viittaisi mielestäni sanaan ”meri” Arvelisin siis, että ”meri”? Kertokoon joku jos tietää tarkemmin! Näin se olisi ehkäpä ollut ensimmäinen erillinen merilentolaivue. Olikohan moista olemassakaan, täytyy kyllä tarkistaa Puolustusvoimien rauhanajan historian ykkösosasta jossain vaiheessa.

Palvelukseen Mauri astui 29.8.1929 ja täysin palvelleena hänet vapautettiin palveluksesta vuotta myöhemmin. Koko intin aikana Mauri kävi kerran viiden vuorokauden lomalla. Arvostelu sanoi useimmassa kohdassa ”hyvä” mutta sotilaallisen kehityksen arvostelu oli vain tyydyttävä. Vuoden 1935 aikana Mauri osallistui 20 vuorokauden mittaisiin kertausharjoituksiin ja sai erikoiskoulutuksekseen toimia lähettinä.

Talvisotaan, tai ensiksi tietysti ylimääräisiin harjoituksiin, Mauri komennettiin kahdeksanteen kenttätykistörykmenttiin (KTR 8) taistelulähetiksi toiseen patteriin. Palvelukseen hän saapui kantakortin tietojen mukaan 14.10.1939, toisin sanoen LKP:n toisessa vaiheessa. Taistelulähetti lomautettiin armeijasta vaimonsa ja kahden tyttärensä luokse 28.4.1940. Minun hallussa olevista kirjeistä ensimmäinen on lähetetty 4.11.1939 ja viimeinen 23.4.1940.

Talvisodan aikana Mauri osallistui Kiviniemen, Haitermaan ja Vuosalmen taisteluihin ja pysyi yhtenä kappaleena.

Mikä tässä kirjoituksessa nyt oli se ”juttu”? Se onkin kahteen suuntaan toimiva. Ensiksi, tahdon tietää oman sukuni historiasta mahdollisimman paljon. Toiseksi, tämän kirjoituksen lähtökohtana ovat säilyneet kirjeet. Näin historiaintoilijana voi miettiä, millaista on historiantutkimuksen lähdeaineisto tulevaisuudessa ja miten se tulee muuttumaan. Loppuun toistona vielä tämän postauksen otsikko – digikenttäpostia. Sitä voi sitten miettiä.

Lähteenä kenttäpostin lisäksi: Tuomi, Mauri. Kantakortti. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste.

Vanhoja kuvia Pohjanmaalta

2012-04-19T21:20:00.001+03:00

Haltuuni joutui neljä vanhaa valokuvaa, jotka tätini lähetti minulle. Vanhat kuvat ovat kiehtovia! Välittömästi avattuani kirjekuoren, jossa kuvat olivat (ja ovat tälläkin hetkellä), tuli aivoihini vahvoja muistijälkiä muutamasta samanlaisesta kuvasta. Ellei peräti samasta?

Ensimmäinen näistä oli painunut mieleeni. Kuva vuodelta 1918, jossa oli sotilaspukuisia miehiä. Studiossa otettu kuva, jossa kuvatekstin mukaan on vääpeleitä. Tämä löytyikin Kauhajoen museon sivuilta, jossa sen oli aiemminkin nähnyt. Hallussani olevassa kuvassa näkyy myös tarkasti teksti "1918 Jääkärit". Kuvassa keskimmäisenä oleva sotilas on isoäitini eno (jos vain oikein muistan?), Knuutti Nummikoski. Tai Nuutti Nummikoski, en ole aivan varma siitä, että kumpi on virallinen versio. Liekö sillä nyt tässä mitään väliäkään.

Olisikin äärimmäisen kiehtovaa kaivaa käsiin nimilistat niistä suomalaisista, jotka olivat saksalaisten opissa jääkäreinä. Oliko kuvassa poseeranneet miehet tosiaan Saksassa sotaoppinsa saaneita jääkäreitä? Ja jos olivat, missä vaiheessa olivat aktivoituneet?

Googlettamalla Nuutti Nummikoskea löytyi myös hieman vähemmän sukua mairitteleva kuva Lapuan liikkeen ajoilta, Wikipediasta nimittäin. Onkohan tämä sama mies? Luulenpa niin.

Kuvatekstissä sanotaan:

"Lapualaiset Iisakki Valkama ja Nuutti Nummikoski oikeustalon ulkopuolella kirjapainojupakan todistajan, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen kimpussa. Nieminen, jonka Etsivä Keskuspoliisi oli vihjannut olevan punaupseeri, vedettiin oikeustalosta ulos ja pahoinpideltiin lapualaisten toimesta, samoin kuin toistakymmentä muuta paikalla ollutta." lähde

Ilmeisesti Nuutti oli vahvasti valkoisen Suomen mies.

Toinen kuva oli perhekuva, jossa myös esiintyy samainen Knuutti (tai Nuutti). Linkittämäni kuva on hieman erilainen verrattuna siihen, joka minulla nyt on työpöydälläni. Nimittäin tuosta verkossa olevasta kuvasta on leikattu tausta kokonaan pois? Vai mikä tausta olisi noin läpivalkoinen? Tuon kuvan rajaus on myös hieman korkeampi, sillä minulla olevassa kuvassa Hunni-koirasta näkyy vain päälaki. Netissä kuvausvuodeksi määritellään vuosi 1896. Olisi kiinnostavaa tietää, mistä kuvan tiedot on saatu.

On aivan selvää, että minulla oleva perhepotretti ei missään nimessä ole originaali, vaan myöhemmin otettu kopio. Seikkaa tukee ensinnäkin valokuvapaperi ja toiseksi tuo mainitsemani Hunni-koira. Kuva valkoisista sotilaista sen sijaan saattaa hyvinkin olla vuodelta 1918.

Näiden lisäksi oli siis vielä kaksi muutakin kuvaa, joista ainakin toisesta kirjoitan joskus myöhemmin lisää. Sitä ennen pitää harjoittaa hieman skannausta.

Haastattelua ja muisteloita

2012-04-18T17:54:00.003+03:00

Kappas vaan, on jo huhtikuu. Jopa jo puolivälin ylittänytkin! Tänään oli kiinnostava päivä. Olin kolmen muun lukiokaverin kanssa haastateltavan Helsingin medialukiossa. Aiheena oli hommat oppilaskunnan hallituksessa, jossa me kaikki haastateltavat toimimme silloin kymmenisen vuotta sitten.

Oli mukavaa tavata vanhoja kavereita ja ihmetellä, kuinka toiset muistivat toisia asioita oppilaskunnan hallituksen tempauksisa ynnä muista. Olisipa helppoa katsoa, jos olisin esimerkiksi kirjoittanut päiväkirjaa tuolloin. Meillä oli varsin aktiivinen oppilaskunta ja kaikenlaista hommailtiin. Esimerkiksi Viinakäräjät ovat jääneet mieleen. Tämä liittyi Hesan nuorten ääni -hässäkään, joka lie edelleen toimissa, jos ei voimissa. Ainakin googlettamalla löytyi osumia. Mutta silloin tuo oli uusi konsepti, ainakin näin muistelen.

Mutta siis haastattelu oli Helsingin medialukiossa, joka aiemmin oli Koillis-Helsingin lukio. Koillis-Helsingin lukio taas muodostettiin yhdistämällä Pohjois-Helsingin, Malmin ja Suutarilan lukiot. Näin Malmin ja Suutarilan lukiot jäivät historiaan. Me haastateltavana olleet olimme Suutarilan lukiossa silloin taannoin. Olimme myös vahvasti vastaan lukioiden yhdistymistä - siis yhdistämistä. Mutta ei oppilaskunnilla vaikuttamisen mahdollisuuksia ollut, vaikka mielipidettä kysyttiinkin. Ja olen kyllä täysin samaa mieltä aiheesta edelleen. Suutarilan lukiossa oli oppilaita noin 250, nyt medialukiossa noin 800.

Omasta mielestäni on aivan selvää, että pienempi on tässä suhteessa parempi. Ei epäilystäkään.

70 vuotta sitten Vitelessä

2012-03-31T18:29:00.000+03:00

Palataan taas kerran jatkosodan aikaan. Kuten on tullut kirjoitettua kerran jos toisenkin, niin isoisäni toimi 1941-42 Linnoitusrakennuspataljoonan 211 toisessa komppaniassa joukkueenjohtajana. Pataljoona erikoistui lentokenttätöihin, joiden parissa isoisäni näin ollen myös työskenteli.

Gradussani lähtökohtana oli isoisäni tekemä työ, joten luonnollisesti LinRP 211 sai osansa. Selailin tuossa arkistossa ottamiani kuvia ja vastaan tuli seuraavanlainen millimetripaperille mittakaavassa 1:10000 piirretty kuva Vitelen lentokentästä, jonka LinRP 211 kunnosti käyttökelpoiseksi jatkosodan alkupuolella.

Tarkempi kuva oikeasta alakulmasta.

Ihmettelin hieman gradua tehdessäni, kun LinRP 211:n sotapäiväkirjasta löytyi maininta siitä, että sotilasvirkamies V.V. Mäkinen lähti komennukselle Viteleen 23.3.1942 ja palasi sieltä 28.3., mutta mitään mainintaa tehtävästä ei ollut. Myöskään en löytänyt kyseisestä komennuksesta komennustodistusta.

Nyt kuitenkin alkoi sytyttämään, kun katsoin tuota kuvaa ja siinä olevaa päivämäärää. Mitäs siitä voisi todeta? Kirjoitusvaiheessa en "tiennyt", mitä ukkini Vitelen komennuksella teki. Nyt tiedän, vaikka mistään en ole uutta materiaalia saanut. Parempi joskus kuin ei koskaan!

Jos nyt kirjoittaisin graduni kolmoslukua, voisin olla hieman tarkempi kuin mitä olin ja kirjoittaa jotain muutakin kuin vain:

"23.3. hänet määrättiin komennukselle Viteleen. Takaisin Viitanaan Mäkinen palasi 28.3".

Erittäin mielenkiintoista, kuinka alitajuiset yhteydet asioiden välillä muodostuvat. Historian tutkiminen on salapoliisin työtä. Todettakoon myös, että joskus asioiden ymmärtämisessä kestää. Mutta pakotapa aivot ymmärtämään?

Lisäys 19.4.: Google mapsista voi katsoa, missä Vitele kartalla sijaitsee nykyjään. Ja silloin ennenkin.

Ajatelmia

2012-03-28T13:18:00.001+03:00

Ostin tuossa hetki sitten kirjan Ratakatu 12, joka siis on 2009 julkaistu Supon historia. Tästähän oli muistaakseni keskustelua jopa. Odotan siis mielenkiinnolla sisältöä. Kirja tosi njoutuu ns. lukujonoon, mutta katsotaan, ehkä se kiilaa pari paikkaa eteenpäin.

Toinen seikka, kirja maksoi reilun vitosen. Eihän siinä summassa ole järkeä? Paitsi tietysti minun mielestä, koska olen (vielä hetken) köyhä opiskelija.

Osallistuin viestinnän oppiaineen luentosarjaan aiheesta tiedeviestintä, joka oli heti vuoden alussa. Yhdellä luennolla käsiteltiin tiedekirjoja. Yksi johtopäätös oli, että kirjoittajat eivät juurikaan rahaa saa. En muista sen tarkemmin, liekö sillä nyt väliäkään.

Joka tapauksessa nyt ostamani kirja oli jäätävän halpa. Normaalihintaisena taas en olisi sitä ostanut, kun lappuun oli isketty 40.30 €. Kyllä on sanottava, että uudet kovakantiset kirjat ovat arvokkaita. Enemmän pehmeillä kansilla ja hieman pienemmillä hinnoilla, kiitos. Pidän kirjoista ja tietenkin ennen kaikkea niiden lukemisesta (kunhan vielä teksti ja ajtus ovat hyviä). Näin tyhjätaskun näkökulmasta kiitokseni antikvariaateille ja älyttömille alennuksille.

Kirja holokaustista

2012-03-16T14:48:00.002+02:00

Antero Homilan Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat on viimeisin lukemani kirja. Täytyy sanoa, että aihe on ahdistava. Holmila käy kirjassaan läpi holokaustin historiasta valitsemansa johtoteemat, joiden mukaisesti myös kirja on rakennettu neljään osioon. Nämä ovat taustatekijät, tekijät, uhrit ja sivustaseuraajat sekä jälkipolvet. Seuraavassa nostan muutamia seikkoja kirjasta esille tahtomatta kuitenkaan referoida liiemmin.

Ensimmäisessä osiossa tarkasteluun joutuvat siis holokaustin taustatekijät. Esille nousee esimerkiksi pitkään jatkunut antisemitismi, joka ei tosiaan ollut ainoastaan Saksalle ominaista. Eikä myöskään pelkästään aikansa tuote. Holokaustia tutkittaessa ei tietenkään voi välttyä Hitlerin käsittelyltä ja sen Holmila tekee hyvin.

Tekijät joutuvat tarkasteluun toisessa osiossa. Holmila tarkastelee muun muassa, miten päätökset juutalaisten tuhoamisesta tehtiin. Usein on tapana vetää yhtäläisyysmerkit holokaustin ja Aushcwitzin välille. Holmila tyrmää käytännön, sillä se yksinkertaistaa liikaa, sillä kyseessä oli huomattavasti laajempi tragedia, Euroopan laajuinen. Osansa saavat natsien kanssa yhteistyötä tehneet, joita löytyi käytännössä kaikista Saksan alle joutuneista kansoista. Holmila käsittelee myös perustellusti aihetta, joka on varmasti oikeutettu. Mistä löytyivät holokaustin toteuttajat?

Suomi saa osansa, kuten asiaan kuuluu. Tässä yhteydessä mainitaan luonnollisesti Elina Sanan Luovutetutsekä Oula Silvennoisen Salaiset aseveljetja käsitellään historiakeskustelua Suomen kohdalta. Sivukommenttina todettakoon, että Silvennoisen väitöskirja on erittäin kiinnostava ja perusteellinen teos Suomen ja Saksan yhteistyöstä. Elina Sanan kirjaa sen sijaan en ole lukenut, pitäisiköhän? Siitä on kuitenkin puhuttu kohtuullisen paljon juutalaisten luovuttamisten yhteydessä.

Kolmannessa osassa Holmila käsittelee holokaustin uhreja, joita on laskettu olleen yli 6 000 000, hirvittävä määrä ihmisiä kaasukammioihin, joukkohautoihin ja polttouuneihin. Pistää miettimään. Holokaustista on puhuttu myös teollisena kansanmurhana, mutta tätä väitettä Holmila ei komppaa. Perustelut ovat siinä, että valtavat määrät holokaustin uhreista niitettiin hautoihinsa konekivääreillä. Neljäs osio käsittelee sivustaseuraajia ja jälkipolvia. Erittäin mielenkiintoinen on 11. luku, joka on otsikoitu ”Holokaustin jälkeen: muisti, muistot ja historianpolitiikka”.

Kokonaisuudessaan kirja on vahva. Holmila käy läpi lähes kaiken kuviteltavissa olevan holokaustin historiasta, ainakaan en keksi lisättävää. Työn jälki on vakuuttavaa, teksti toimittaa tehtävänsä ja esimerkiksi lukujen välinen silloitus on ansiokasta. Huomaan Holmilan historian metodologisessa ajattelussa yhteneväisyyksiä oman ajatteluni kanssa, joten kirjan hyvänä pitäminen varmaan nousee myös tältä pohjalta. Sivulla 15 Holmila toteaa äärimmäisen osuvasti:

”Tosin muistettakoon, että kuka tahansa historioitsija, joka tutkii mitä tahansa aihetta, on taipuvainen korostamaan juuri oman aiheensa historiallista merkitystä.”

Holokaustista on keskustelua lähes jatkuvasti, joku kieltää sen ja niin edelleen. Oma tietämykseni holokaustista nousi valtavasti luettuani Holmilan kirjan. Tämä tietämys ei ole ”kivaa” tietämystä, mutta tärkeää. Mikäli lukija tahtoo suoria ja selkeitä vastauksia holokaustiin, saa hän pettyä. Kyseessä ei ole mikään yksinkertainen asia, jota Holmila on tutkinut.

Suosittelen kaikkia lukemaan kirjan – mutta ei iltalukemisena.

Maaliskuussa 1942

2012-02-27T15:50:00.001+02:00

Salpalinjan salat blogissa mietittiin lumen vaikutusta talven 1940–41 linnoitustöihin. Välittömästi tämän luettuani alkoi päässäni muodostua kuvaa arkistomuistiinpanoista, joihin olin tehnyt merkintöjä lumen siirtämisestä. Tätä oli ryhdyttävä tarkistamaan. Onneksi muistiinpanoni on organisoitu kohtuullisen järkevästi ja muistin noin suunnilleen, että kyseiset muistiinpanot tein Ilmavoimien esikunnan jostain mapista.

Muistiinpanot löytyivätkin ja kyseessä oli Linnoitusrakennuspataljoona 211:n työsaavutusilmoitukset. Otetaan esimerkiksi maaliskuun 1942 työsaavutusilmoitus. Kyseisenä aikana pataljoona työskenteli Viitanan, Äänislinnan, Onttolan ja Hirvaksen lentokentillä. Ja kyllä, työsaavutusilmoituksiin oli merkitty myös lumitöitä. Eikä sen pitäisi olla yllätys – nykyaikaisillekin lentokentille on haasteena suuret lumimäärät.

Esimerkiksi maaliskuussa -42 Hirvaksen lentokentällä käytettiin 132 miestyöpäivää lumen poistamiseen kiitoradalta, jolla oli leveyttä 95 metriä ja pituutta 900 m. Lunta poistettiin siis 85 500 neliömetrin alueelta. Siinä saattoi olla hieman lunta ja työkeinona mitä ilmeisimmin oli yhdistelmä mies+lapio.

Onttolan lentokentällä oli ”raivattu metsää 12 ha, poistettu lunta kiitoradalta 15 000m³, täytemaata ajettu 500m³, soraa ajettu 650m³”. Onttolassa tosin oli töissä mukana ajoneuvoja ja hevosia, hevostyöpäiviä edellä mainittuun käytettiin 200, autotyöpäiviä 98 ja miestyöpäiviä 2550. Lisäksi aukaistiin 5 kilometrin pätkä tietä ”poistamalla lumi”.

Äänislinnassa kokeiltiin edistää lumen sulamista heittämällä soraa lumen päälle.

LinRP 211:n osasto määrättiin myös laajentamaan Joensuun lentokenttää, jossa esimerkiksi 10.–20.3.1942 välisenä aikana poistettiin kiitoratatyömaalta lunta 6000 kuutiometriä, ”joten kiitotien pohjaa on 60 m:n leveydeltä ja n. 180 m:n pituudelta puhtaana lumesta”.

Lumenajossa oli ilmoituksen mukaan 2 traktoria, 8 hevosta rekineen ja 36 miestä. Siirrettävää lunta oli tässä vaiheessa jäljellä vielä 15 000 kuutiota. Lumen poistamisen lisäksi piti tasoittaa kiitoradan jatketta mm. raivaamalla metsää, kuljettamalla täyttömaata, lanattava ja jyrättävä.

Hommia riitti. Voidaan myös todeta, että vaikka linnoitusrakennuspataljoona oli kyseessä, eivät työt tosiaan aina olleet ”linnoittamista”.

Mutta ei siitä sen enempää tähän.

Lähteet:

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

Insinöörikapteeni B.Hellmanin kirje Ilmavoimien Sotavarustusosastolle, 10.4.1942, 50/10/T19344

Linnoitusrakennuspataljoona 211:n Työsaavutusilmoitus maaliskuussa 1942, 5.4.1942, 680/13/T19344

Kenraalin syntymäpäivien suunnitelua 1944

2012-02-22T20:56:00.003+02:00

Arkistopapereiden tutkiminen on jännittävää puuhaa. Varsinkin silloin, kun mapeista löytyy jotain kiehtovaa – oli se sitten aiheeseen liittyen tai täysin sen ohi. Jostain syystä olen huomannut kiinnostuneeni myös historian marginaaleista ja pienistä fragmenteista. Ehkä se johtuu kiinnostuksestani mikrohistoriaan? Varmasti osittain. Näitähän olen täälläkin hieman kirjoitellut, katso vaikka kapteenista, vääpelistä tai sotamiehestä.

Yksi tällainen marginaaleihin joutuva asia, joka kiinnitti mielenkiintoni, oli Linnoitusosaston päällikön eversti Otto Bonsdorffin kirje kenraalimajuri V. Gustafssonille. Asia koski kenraaliluutnantti Edvard Hanellin 50-v. syntymäpäiviä. Kirje oli päivätty 6.4.1944 ja siinä Bonsdorff esitteli kenraali Hanellin syntymäpäiväjuhlien virallisien osuuksien suunnitelmia. Oliko näillä suunnitelmilla kenraali Hanellin tuki takanaan, on mahdotonta sanoa.

Bonsdorff kirjoitti seuraavasti:

Kuten tunnettua, täyttää kenr.luutn. E. Hanell 50 vuotta tulevan toukokuun 1 päivänä. Hänen huomattava asemansa maamme puolustusvoimissa ja hänen monipuolinen toimintansa erilaisissa yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä tulee aiheuttamaan sen, että laajat kansalaispiirit esittävät hänelle onnittelunsa tulevana merkkipäivänä. […] Tätä varten on Linnoitusosastossa ryhdytty laatimaan suunnitelmaa päivän juhlatilaisuuksia varten.

Ohjelma suunniteltiin alkavaksi aamulla varttia vaille yhdeksän – Linnoitusosaston mieskuoron laulutervehdyksellä! Sen jälkeen olisi ohjelmassa yleistä lahjojen vastaanottoa ja 11–12.30 aamiainen linnoitusmuodostelmien tyypeille. Aamiaisen jälkeen oli suunnitelmissa kahvittelua, kenraalin vastaanottoa sekä tietysti juhlapäivällinen. Edellä mainittuihin tarvittiin tietysti tarjoiltavaa, eli alkoholijuomia. Seuraavat kaksi kuvaa aiheesta. Joku jos osaisi kertoa, mitä ovat nuo määrät laatujen jälkeen, en ole keksinyt.

Nämä olivat siis suunnitelmat. Siitä, toteutuiko kenun 50-v. kemut, ei kyseisen asiakirjan yhteyteen ollut jäänyt jälkiä.

Kuvat siis Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä.

Edit 2.4.: Talous- ja sosiaalihistorian professori Matti Peltonen arveli, että kyseessä on pullojen määrä / pullon koko. Ykkönen voisi olla 0,75 litraa ja kakkonen 0,5 litraa.

Tutkielma valmis, hyväksytty ja netissä

2012-02-14T18:44:00.000+02:00

No niin! Gradu on valmis, palautettu, rekisteröity ja netissä. Tutkielman otsikoksi tuli: Rakennustöitä jatkosodassa. Työ, työvoima sekä rationalisointi linnoitustöissä 1941-44.

Alla olevasta linkistä löytyy.
http://hdl.handle.net/10138/29757

Lopputulokseen olen kohtuullisen tyytyväinen. Valintani esitystavasta eivät valitettavasti avautuneet tarkastajalle, enkä osoittanut selväsanaisesti tiettyjä asioita joita olisi ilmeisesti pitänyt. Taisin jättää liikaa lukijan ymmärrettäväksi?

Näin valmista tekstiä luettua huomaa muutenkin miljoona asiaa, jotka olisi ehkä ollut syytä tehdä toisin... :D Sellaistahan se on! Hienoa on kuitenkin huomata, tietääpä ainakin ajattelun toimivan. Cogito ergo sum vai miten se oli?

Joka tapauksessa esitän mieluusti työni näin internetin maailmassa kenelle tahansa!

Saa lukea, saa kommentoida!

Eräs näytös maaliskuulta 1944

2012-02-08T20:30:00.000+02:00

Tarkastelin tuossa yhdessä kirjoitelmassani linnoitusrakennusjoukkojen asioita. Yksi mielenkiintoisimmista asioista oli (omasta mielestäni ainakin) sotavankien kohtalo. Sotavankejahan käytettiin myös linnoitustöissä, näistä esim tekstini syyskuulta ja lokakuulta. Sotavankien kohtelu nousi kysymykseksi välirauhan 1944 yhteydessä. Tähän liittyy seuraava teksti, joka itseasiassa on muokattu pätkä yhdestä graduni luvusta.

Eräästä sotavankikomppanian johtotehtävissä toimineesta kapteeni Nerosta annettiin pidätysmääräys Linnoitusosastolle, josta se puolestaan välitettiin eteenpäin. Pidätyskäsky saapui perille yksikköön 23.10.1944 erinäisten viestimurheiden jälkeen vasta noin klo 21 illalla.

Myöhemmin marraskuussa asioita ryhdyttiin tarkemmin selvittelemään. Näin ollen vastasi Majuri Laajarinne, 23. Linnoitusrakennuspiirin päällikkö, kapteenin pidättämiseen liittyviin kysymyksiin kirjeitse. Laajarinne kertoi, että Nero oli käynyt aikaisemmin saman päivän iltapäivällä, jolloin pidätyskäsky oli tullut, hänen luonaan toimistossa. Nero oli pyytänyt komennusta Myllykoskelle, jossa tahtoisi ottaa selville mikä olisi hänen kohtalonsa. Hän mainitsi erään alaisensa tulleen juuri pidätetyksi.

”Kapteeni Nero oli erittäin hermostunut vavisten koko keskustelun ajan kuin kuumetautinen.” Tyynnyttelyt eivät tehonneet. Nero kertoi jonkun toisen linnoitusrakennuspiirin virkailijan ampuneen itsensä – uhkasi samalla tehdä samoin, mikäli häntä tultaisiin pidättämään.

Lopulta majuri Laajarinne kuitenkin antoi periksi ja kirjoitti himoitun komennustodistuksen, jonka Nero kävi hakemassa kello 18 aikaan. Hänen käytöksensä oli, jos mahdollista, vielä hermostuneempaa kuin aiemmin päivällä.

”Loppujen lopuksi hän lähtiessään komennustodistus kädessään, käännähti ympäri ovella ja sanoi lähtevänsä kuitenkin takaisin yksikköönsä repien samalla komennustodistuksensa kappaleiksi. Tämän jälkeen kapteeni Neroa ei tiettävästi ole tavattu.”

Majuri Laajarinteen oman arvion mukaan Nero oli toteuttanut uhkauksensa. Toinen vaihtoehto oli pakeneminen, mutta näistä kummastakaan ei ole jäänyt jälkiä juuri tähän asiayhteyteen. Tämän yksittäisen kirjeen perusteella rakennetun esityksen kautta muotoutuu yksi mahdollisuus, tulkinta siitä, miten asiat saattoivat olla.

Lähde:
Linnoitusosaston päällikön eversti O. Bonsdorffin kirje Sotavankileirien tutkimuskeskuksen päällikölle kenraaliluutnantti H. Hägglundille, 30.11.1944, 31416/Lin.1/Kom/4/T12544, Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

Petroskoista, Äänislinnasta, vai mikä se oli?

2012-01-29T14:09:00.002+02:00

Yksi kiinnostava kappale suomalaista historiaa on Petroskoin miehitys jatkosodan aikana. Petroskoi joutui suomalaisen hyökkäysarmeijan haltuun lokakuussa 1941. Jukka Kulomäki on tehnyt aiheesta kiinnostavan tutkimuksen vuonna 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–44.

Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirjaan merkittiin 1.10.1941: ”Petroskoi-Äänislinna on vallattu.” Kaupungin nimi vaihdettiin hetimmiten suomalaiseen mielenmaisemaan paljon sopivammaksi – Petroskoista tuli Äänislinna. Tästä oli päätetty jo aiemmin. Äänislinna nimen käyttäminen oli tietoista suomalaistamispolitiikka miehitetyllä alueella. Aihetta tuli myös pohdittua gradua tehdessä, käyttääkö nimenä Äänislinnaa vai Petroskoita? Päädyin Äänislinnaan, sillä se sopi paremmin tekstini tyyliin.

Äänislinnasta tuli tärkeä piste Suomen armeijalle. Kaupunkiin keskitettiin paljon joukkoja. Sanotaan esimerkiksi Linnoitusrakennuspataljoonan esikunta sijaitsi Äänislinnassa lähes koko miehityksen ajan. Tämä koko juttu Äänislinnasta tuli mieleen oheisesta kuvasta, jonka olen ottanut arkistossa. Kyseessä oli mitä ilmeisimmin Äänislinnan sotilaskodin oma kirjepaperi. Minkäänlaista muistiinpanoa siitä, kenen lähettämä kirje oli ja kenelle, ei tullut ylöspantua. Mutta on aika hieno kuva! Oli mukavaa, että virallisten papereiden joukosta löytyi kyseisellä kuvalla varustetulle paperille kirjoitettu kirje.

Sitä olisi kiinnostavaa ryhtyä miettimään, mitä kaikkea tuolla sotilaskodissa aikoinaan puhuttiin…

Äänislinnasta oli junayhteys koti-Suomeen. Kyyti tuohon aikaan ei ollut aivan yhtä nopeata, kuin tänä päivänä. Kuvassa aikatauluja tammikuusta -42. Näihin kun lisää vielä sodan aiheuttamat mahdolliset viivästykset, niin voi olla varma että junamatkassa Äänislinnasta Helsinkiin kesti hieman.

Erään sotamiehen kohtalo

2012-01-12T11:23:00.000+02:00

Oli marraskuun 25. päivä vuonna 1942. Puoli kuuden aikaan illalla lähtivät sotamies Hakulinen yhdessä sotamiesten Rouhennon sekä Törrösen ja maanviljelijän pojan Leon kanssa reellä liikkeelle. Leo oli ilmeisesti apupoikana, hän oli reilua kahta viikkoa aiemmin täyttänyt kolmetoista vuotta. Ulkona oli lumista ja talvista, aurinko oli jo laskenut.

Hakulinen ajoi rekeä kohti Simolan tietä, jossa Törrönen ja maanviljelijän poika jäivät pois kyydistä ja menivät Nutikan kylässä sijaitsevaan Sunin taloon. Toiset jatkoivat matkaansa kohti Simolan asemaa. Hakulinen sanoi tulevansa hakemaan Törrösen ja Leon paluumatkallaan.

Kymmenen aikaan illalla Hakulinen ajoneuvoineen tuli hakemaan Törrösen ja Leon. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen hevonen yht’äkkiä kaatui jyrkässä alamäessä. Hakulinen hyppäsi heti reestä irrottamaan hevosta valjaista. Hakulinen tarkasti hevosen kunnon. Satoi lunta.

”Taitaa tulla kylmä”, Hakulinen virkkoi.

Sotamies Törrönen päätti lähteä välittömästi maanviljelijän pojan kanssa viemään tapahtuneesta tietoa yksikköön. Sotamies Hakulinen jäi yksin hevosen kanssa. Kuljettuaan noin sata metriä kuului takaapäin huuto. ”Älkää menkö taikka ammun teidät!” Huutaja oli Hakulinen.

Törrönen ja Leo kulkivat jalkaisin yksikköön, 10.Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan, joka oli koottu hermotoipilaista. Välittömästi sen jälkeen kun jalankulkijat olivat päässeet yksikköön ja kertoneet tapahtumasta, lähti neljän miehen ryhmä hevosella kohti tapaturmapaikkaa. Sotilasarvoltaan vanhimpana oli korpraali Siikola.

Ryhmä saapui tapahtumapaikalle puoli yhdeltä yöllä, haverista oli kulunut aikaa noin kaksi tuntia. He näkivät hevosen makaamassa tiellä, mutta sotamiehestä ei ollut havaintoakaan. Osasto ryhtyi tutkimaan ympäristöä, josko Hakulinen löytyisi. Korpraali Siikola huomasikin melko pian tiellä vastasataneeseen lumeen painautuneet jalanjäljet.

Osasto lähti seuraamaan jälkiä taskulampun valossa. Noin kolmensadan metrin jälkeen jäljet kääntyivät yht’äkkiä pois tieltä sen vieressä olleeseen riiheen.

Astuessaan kohti riihen katosta osui lampun valokeila johonkin. Sotilashenkilö riippui kaulastaan nahkahihnassa, joka oli riihen oven pielessä olevassa naulassa kiinni. Siikola valaisi näkyä taskulampulla tarkemmin ja saattoi todeta, että kyseessä oli samainen sotamies, jota he olivat etsineet. Siikola koetteli kädellään kaula- ja rannevaltimoita, ei pulssia.

Sotamiesten Laine ja Ruohonen kanssa Siikola leikkasi veitsellään nahkahihnan poikki ja kantoivat ruumiin rekeen. Osasto lähti liikkeelle ja saapui takaisin yksikköön noin puoli kaksi.

Komppanian päällikkö totesi Hakulisesta seuraavaa: ”Luonteeltaan stm. Hakulinen oli hyvin äkkipikainen, työstä joka ei ollut hänelle mieleen kieltäytyi usein sitä tekemästä. Henkilöön, johon hän suuttui lupasi melkein aina tappaa.”

***

Edellä ollut tarina on tosi. Tai niin ”tosi”, kuin mitä historian kirjoitus lähteisiin pohjautuen voi olla. Lähteenä koko tekstille toimi Hakulisen kuolemansyyn tutkinnan johdosta tehty kuulustelupöytäkirja.

Erästä mappia selatessa tämä tapahtuma sattui silmiini ja pisti miettimään ja päätin ottaa sen muistiinpanona ylös, jonka otsikoksi kirjoitin: ”Surullinen tarina”. Erityisesti tuo komppanian päällikön loppukaneetti laittoi miettimään. Koko tapahtuma purkitettiin siihen, että kyseinen sotamies vain oli niin äkkipikainen, että tappoi itsensä. Eikä edes ollut päissään.

Kuulustelupöytäkirjat ovat oikeastaan ainoa virallinen lähde sodan ajalta, joissa kuuluu tavallisten rivimiehien ääni. Näissä olisi mahdollisuus mielenkiintoiseen mikrohistorialliseen tutkimukseen mukaillen ajatusta alistamisen arkistoista.[1]

Lähteet

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste: T12840/30. KT-toimiston salaista ja yleistä kirjeistöä 1942.

[1] Tästä lisää Matti Peltosen esipuheessa teoksessa: Ginzburg, Carlo: Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva. Gaudeamus, Helsinki 2007.

Arkistolaitoksen erhe

2012-01-10T16:25:00.002+02:00

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen tutkijasali ei ole enää käytössä. Se suljettiin.

Yleisesti ottaen suhtaudun muutoksiin hyvin rauhallisesti. Varsinkin jos perustelut ovat kunnossa. Tästä muutoksesta arkistolaitoksessa en suoraan sanottuna pidä.

Viime vuonna tein tutkimustyötä Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteessä useamman kuukauden ajan. Kävin läpi reilu sata arkistomapillista dokumentteja. Mapit sai tilata tiskiltä ja ne haettiin samassa rakennuksessa sijaitsevista makasiineista. Parhaimmillaan tilatut mapit olivat vartissa tutkijasalissa pöydällä tutkittavissa. Ja jos tilaus oli mennyt hieman ohi aiheen, saattoi materiaalien palauttamisen jälkeen tehdä uuden tilauksen ja kohta sai uudet mapit käsittelyyn.

Kävin eilen Kansallisarkistossa Rauhankadulla, jonne nykyään pitää Sörnäisten materiaalit tilata. Kyselin siinä tiskiltä, että mitenkäs tämä nyt toimii, sillä arkistolaitoksen nettisivuilla asiaa ei selvitetty - tai en sellaista sieltä löytänyt. Täyttelin siis nettipohjaisen lomakkeen, joka sinänsä on edistyksellinen verrattuna edellisiin paperisiin kuponkeihin. Se osio tilauksesta toimii oikein hyvin.

Koska voisin sitten tarkastella näitä dokumentteja? Joo, ne tilaukset kuljetetaan kerran päivässä Sörnäisistä tänne, joskus siinä klo 14 pintaan. No niin.... Siinähän sitten odotellaan pahimmillaan yli 24 tuntia. 'Ja maksimissaan kuusi mappia kerrallaan.

Tekisi mieleni esittää kysymys siitä, mitä järkeä kuljetella mappeja paikasta a. paikkaan b., kun paikassa a. olisi mahdollisuus niitä katsella. Tässä menee hukkaan työtunteja sekä aivan turhaan bensiiniä.

Positiivista tässä jutussa on (ainakin toistaiseksi vain se), että Rauhankatu on keskeisemmällä sijainnillaan mukavammin saavutettavissa ja Kansallisarkisto rakennuksena erittäin komea.

No, mutta tämä on muutos johonka luonnollisesti tottuu ajan kuluessa. Mutta mitähän ne sota-arkiston vakio-sedät tuumivat asiasta? Yhdenkin kanssa juttelin, eivätkä sanat kaikuneet kauniina.

Tehostamistako tämä oli?

Laaksonen ja sotakenraalit

2012-01-03T11:25:00.000+02:00

Luin tuossa hetki sitten Lasse Laaksosen tutkimuksen Mistä sotakenraalit tulivat – Tie Mannerheimin johtoon 1918–1939. Kyseessä on varsin kiinnostava tutkimus nuoren tasavallan ja sen sotavoimien kehityksestä. Tarkastelun keskiöön on valikoitunut (tuolloin vielä tulevia) sotakenraaleja.

Laaksonen esittää vahvan uskonsa historiallisiin kausaliteetteihin, jotka kyseessä olevassa tutkimuksessa ovat henkilösuhteiden tarkastelun kautta avautuvia. Syyn ja seurauksen suhdetta olen myös pohtinut aiemmin, ja miellän tästä parista syyt kenties tärkeämmäksi. Tämä ei toki ole mikään yksiselitteinen juttu, mutta seurauksen selittämisen on lähdettävä syystä. Mutta miten sitten päättää, mikä on seuraus jollekin syylle? Olisiko Laaksosen seuraus ”sotakenraali” ja syy ”henkilökemiat”.

Joka tapauksessa, tutkimus on erittäin kiinnostava. Tarkastelu alkaa sisällissodasta ja valkoisen ylipäällikön johtamasta päämajasta. Tässä jo nousevat henkilökohtaiset ominaisuudet ja henkilösuhteet keskiöön. Mannerheimin tapa johtaa sotatoimia omalla tavallaan nousee esille. Lähimmät miehet valikoituivat ensinnä henkilön perusteella ja toimenkuva tarkentui vasta sen myötä. Esille nostetaan erilaiset skismat kenraalien välillä ja niiden vaikutukset toimintaan – tämä on koko tutkimuksen lävistävä teema.

Aika sisällissodan jälkeen oli koko valtakunnassa lievästi ilmaistuna ”mielenkiintoista”. Vallan vakiintuminen ja valtiomuoto hakivat suuntaansa, Suomi kääntyi enemmän Saksan puoleen. Yhtälailla sotalaitos oli jatkuvassa muovautumisen tilassa. Virallisesti Suomi oli sotatilassa vielä useamman vuoden eikä virat sotalaitoksessa ollut vakinaisia. Kehittäminen oli haasteellista, kun miehet johdossa vaihtuivat.

Laaksonen kuvaa hyvin sisäistä taistelua tsaarin-kenraalien ja jääkäreiden välillä, kyse ei ollut varsin vähäpätöisestä seikasta kehityksen kannalta. Suoranainen valtataistelu jätti leimansa. Merkittävänä seikkana nostetaan esille ylemmän sotilaskoulutuksen puute jääkäreiden keskuudessa sekä sotakorkeakoulun puute Suomen sotalaitoksessa. Jääkärit tarvitsivat yleisesikuntakoulutusta voidakseen saada pätevyyttä ylempiin arvoihin ja tehtäviin, aluksi se oli mahdollista vain ulkomaisissa sotakorkeakouluissa, esimerkiksi Ranskassa. Suomeen perustettiin 1924.

Ensimmäinen jääkäri valittiin Sotaväen päälliköksi 1926, kyseessä oli kenraalimajuriksi ylennetty Aarne Sihvo. Tästä alkoikin Laaksosen tutkimuksen jääkärikenraalien aikakausi, eikä se ollut mikään leppoisa ajanjakso. Henkilökemiat ajautuivat vaikeuksiin lähes kaikkien mahdollisten tärkeimpien virkojen hoitajien kesken. Ei välttämättä samanaikaisesti, mutta säännöllisesti. Ja nämä ovat juuri niitä, joita Laaksonen korostaa. Mielenkiintoista olisikin kysyä, että liioitteleeko Laaksonen näitä skismoja ja niiden roolia? Tutkimus kuitenkin vakuuttaa, että niillä oli merkitystä. Ja merkitystäpä varsinkin sitten, kun Mannerheim palasi hommiin puolustusneuvoston puheenjohtajan ominaisuudessa.

Tutkimuksessa näkyy vankka arkistotyö ja asiantuntemus, mutta muutamia seikkoja tahtoisin nostaa ihmettelyyn. Otetaan alkuun otsikko. Kannessa ja selkämyksessä on otsikko ilman kysymysmerkkiä. Mistä sotakenraalit tulivat – se on kuitenkin aika selkeä kysymys. Mutta ahaa; kun kirjan avaa, niin otsikkolehdellä se onkin varustettu kysymysmerkillä! Muutenkin otsikoinnin ja sotakenraaleista puhumisen voisi haastaa kritiikille. Kannattaa lukea kirja ja miettiä.

Ihmettelin myös perustelua arkistolähteisiin viitatessa. Jos kyseessä oli Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteen materiaalit, niin Laaksonen käyttää selkeyden vuoksi vanhaa nimikettä Sota-arkisto. Mutta eihän se ole enää nimeltään Sota-arkisto. Samat aineistothan siellä toki on ja omastakin mielestäni on selkeämpää puhua sota-arkistosta. Mutta eiköhän sen nyt olisi kuitenkin voinut tunnustaa olevan Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste ja lyhentää se KA(Sörn)? Toinen mitä jäin ihmettelemään sijaitsee lähdeluettelossa. Millä perusteilla Mannerheimin muistelmien kohdalle on laitettu ”haamukirjoittajat”? Vaikka näin olisikin, niin kyllä lähdeluetteloon pitäisi laittaa vain bibliografiset tiedot. Kokonaan toinen asia on tietysti se, että varsinaiseen tutkimukseen näillä ei ole mitään merkitystä. Kunhan ärsyttää allekirjoittanutta.

Todettakoon vielä suurin miinus, joka vaikuttaa lukukokemukseen ja osittain uskottavuuteen. Muutoin hyvin kirjoitettua tekstiä vaivaa heikko viimeistely: merkkejä puuttuu milloin mistäkin, paikoin silmille hyökkää kirjoitusvirheitä. Taisi Laaksoselle tulla kiire saattaa tutkimus julki?

Kannattaa katsoa myös arvostelut, joita on koottu tuonne kirjan alta löytyvän linkin taakse.

Pieni huomio sotahistorian kirjoittamisesta

2011-12-10T14:37:00.001+02:00

Mietinpä tuossa hetkenä eräänä. Perinteistä sotahistoriaa lukiessa lukijan eteen lyödään divisioona toisensa perään, armeijakuntia tuonna ja kokonaisia armeijoita tänne. Mutta mikä vaikutus tällä on? Se vaikuttaa suoraan sodan inhimmillisen puolen näkymään. Siinä missä puhutaan divisioonista, on kyseessä tuhansia miehiä.

Yksiköitä heitetään tuleen ja toisia murskataan. Kenties näin, mutta mistä nämä yksiköt pohjimmiltaan koostuvat? Ihmisistä.

Tämä puhetapa vie mielestäni katsetta pois tappioista, siitä että yksiköt muodostuivat "elävästä voimasta". Vielä ahdistavampaa olisikin lukea miesmäärän tarkkuudella, kuin epämääräisesti yksikköinä ilmaistuna.

Nyt lueskelen Beevorin Normandia 1944 teosta. Tästähän tämä ajatus lähti liikkeelle. Oman hämäryytensä asiaan tietysti tuo vielä sodan osapuolien erilaiset kokoonpanot, eri aselajien määrävahvuudet ja niin edelleen.

Ei sen puoleen, en tiedä miten yksiköiden liikkeitä sitten pitäisi kuvata. Ehkä vastaus olisikin paremmassa pohjustamisessa: brittein joukkojen määrävahvuudet... Amerikkalaisten... Wehrmachtin, SS:n.. Ymmärsitte varmaan, mitä tarkoitan.

Stalingrad

2011-12-04T14:59:00.001+02:00

Luin juuri Antony Beevorin kirjan Stalingrad. Toistamiseen, itse asiassa. Olkoonkin popularisoitu historiateos, on se silti mielestäni ansiokas. Suorat lainaukset on varustettu lähdeviittein, mutta muuten ei. Joka tapauksessa alkuperäislähteitä on työssä käytetty. Ja valtavan inhimillisen tragedian kuvaus on rakennettu melko hyvin molemmat osapuolet, ja siviilit, huomioiden.

Jos kirjaa lukee ajatuksella, en suosittele sitä iltalukemiseksi. Saksan 6. Armeija motitettiin ja tuhottiin. Saksalaiset sotamiehet joko kuolivat vihollisen tuleen, tai kenties vielä useammin kylmyyteen, nälkään ja kulkutauteihin. Mieti siinä sitten: ulkona kolmatta kymmentä astetta pakkasta, päällä improvisoitu talvivarustus (kun varsinaisia ei ollut jaettu), ruokana pieniä kimpaleita jäätynyttä kuolleen hevosen lihaa, puhdasta vettä ei ollut juotavaksi – saati sitten peseytymistä varten.

Entä Stalingradin siviilit? On laskettu, että taistelujen ajan kaupungin raunioissa asui noin 10 000 siviiliä. Stalin ei antanut lupaa evakuointiin kovin herkästi. Saksan Luftwaffe muutti kaupungin kasoiksi romua, rautaa ja murskaa.

Puna-armeijan 62. armeija puolusti Stalinin nimikkokaupunkia ja kärsi myös valtaisat menetykset. Miehiä pakko-otettiin vastamuodostettaviin pataljooniin. Rintaman takana oli Volga, jota pitkin huolto täytyi kuljettaa jokilaivoin ja vastaavin, saksalaisten tykistötulen alla. Tätä armeijaa johti Tsuikov, joka myöhemmin nähtiin Berliiniä valloittamassa.

Pauluksen johtama 6. Armeija motitettiin täysin. Mottiin jäi eri arvioiden mukaan 250 000 -290 000 henkeä, saksalaisia, romanialaisia ja vapaaehtoisia puna-vankeja. Vangiksi jäi kenties 90 000. Sotamiehistä ja aliupseereista kuoli sotavankeudessa noin 95 prosenttia. Ylempien upseereiden osalta esitetään prosenteiksi vain viittä. Moni ei päässyt takaisin. Mutta sama oli

Saksan ottamien neuvosto-sotavankien kanssa, ehkä kolmannes lähes viidestä miljoonasta jäi henkiin (kunnes joutui Stalinin leireille maanpetturuudesta).

Mitä sitten olivat Neuvostoliiton tappiot? Aivan järkyttäviä myös, ja niistä tuskin saadaan koskaan selvää lukua. Ei muuta kuin avorivissä hyökkäykseen, rivi toisen perään! Jos miestä meni, niin miehiä haettiin lisää.

Toinen maailmansota oli aivan käsittämätöntä ihmishenkien hukkaan heittämistä.

Tapaus: Vääpeli F

2011-11-20T16:36:00.001+02:00

”siirretään pvm:llä 15.8.42 KT-toimistoon ”

Oli elokuun 15. päivä armon vuonna 1942. Linnoitusrakennuspataljoonassa 216 palveluksessa oleva Vääpeli F oli saanut käsiinsä jo kaipaamansa komennustodistuksen. Syynä komennukseen oli siirto toiseen yksikköön, nimittäin Päämajan Linnoitusosaston Kunnossapito- ja tarkastustoimistoon. Tätä siirtoa oli Vääpeli F toivonut jo tovin.

Ja niin Vääpeli F lähti matkaan, jonka toteuttamiseen meni muutamia vuorokausia. Arvatenkin junien kanssa sai ihmetellä, toteutuvatko vaihtoyhteydet vai osuuko vihollisen pommitukset kohdalle. Eikä sen puoleen, Vääpeli F:n linnoitusrakennuspataljoona oli hyökkäysvaiheen mukana edennyt Karhumäen tasalle. KT-toimistoon Myllykoskelle oli pitkä matka.

Tiistai-aamuna, 18.8., kahtakymmentä minuuttia vaille kymmenen, KT-toimiston päivystäjä merkitsi Vääpeli F:n komennustodistukseen hänet ilmoittautuneeksi. Vääpeli F oli päässyt perille uuteen sijoituspaikkaansa Myllykoskelle, takaisin koti-Suomen maankamaralle. Seuraavaksi hänen oli määrä ilmoittautua KT-toimiston päällikölle, insinöörimajuri Kärkkäiselle.

Vääpeli F pääsi lomalle Turkuun heti seuraavana päivänä, mukanaan 100 markkaa lomarahoja. Uutta komennusta täytyi juhlistaa, joten Vääpeli F suuntasi Alkoon ja osti sieltä Jaloviinaa.

Seuraavan iltana, 20.8. konstaapeli tapasi Vääpeli F:n makaamassa jalkakäytävällä paikallisen ravintolan edustalta matkaansaattessa häiriötä ja pahennusta. Humalassa? Kyllä vain. Vääpeli F vietiin putkaan selviämään, josta hänet passitettiin ulos seuraavana aamuna. Saman päivänä kirjoitettiin myös ilmoitus KT-toimiston suuntaan heidän vääpelinsä edesottamuksista.

Paljon puhuva leima, joka oli isketty vääpelin lomatodistukseen (T12840/29)

Loma loppui Vääpeli F:n kohdalta ja edessä oli paluu Myllykoskelle. Arki ei ollut kovin aurinkoinen, sillä jo 30.8. Vääpeli F sai seuraavan komennustodistuksena lyhyen ajan sisään. Hänet komennettiin ”Turun työvoimalautakunnan käytettäväksi”. Vääpeli F:n kouraan lätkäistiin komennustodistuksen ohella littera junamatkalle Myllykoskelta Turkuun. Seuraavan päivänä Vääpeli F tulisi ilmoittautumaan työvoimalautakunnalle Turussa.

”Vapautettu palveluksesta 30.8.42”

Lähteet:

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste

T12840/29 – Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja – henkilöasiat 1942.

T12840/32 - Kunnossapito- ja tarkastustoimisto/Linnoitusosasto/Päämaja – Loma- ja komennustodistuksia 1942.

Ajatuksia

2011-11-06T21:32:00.000+02:00

Luin tuossa vihdoin loppuun Peter Englundin teoksen Sodan kauneus ja kauheus, josta olenkin jo aiemmin maininnut.

Huomasin tekstistä mielenkiintoisia seikkoja, jotka liittyvät – "yllättäen" – omaan intressipiiriini. Ja sehän on nyt ollut laveasti seuraavanlaisia sotahistoriaan, sotalaitoksiin ja sodankäyntiin liittyviä, kuten: linnoittaminen, rakentaminen, työ ja työvoima sodassa.

Nämähän eivät ole mitään uusia asioita. Jo Machiavellin aikaan oli linnoittaminen kova sana: varsinainen tekeminen käsitteen taustalla on tosin hieman muuttunut niistä ajoista, samoin kuin tekniikka sun muut.

Näistä en kuitenkaan tahdo löytää paljoakaan tutkimusta. Täysin mahdollista on myös, etten ole etsinyt kunnolla – eli oikeilla hakusanoilla.

Englundin kirjan yksi seurattavista hahmoista on William Henry Dawkins, joka palveli ensimmäisessä maailmansodassa insinöörinä Australian armeijassa. Englund kirjoittaa:

”Dawkins panee sotilaansa asianmukaiseen järjestykseen ja jakaa eri ryhmille päivän tehtävät. Osa heistä jatkaa vesiputkien kaivamista maahan. Se ei ole järin kunniakasta, eikä se kelpaisi jymyjutuksi kuvalehteen, mutta se on silti välttämätöntä.”[1]

Siitäkö johtuu, etteivät esimerkiksi rakennustyöt sodassa ole saaneet paljon tutkimusta osakseen?

Otetaan nyt esimerkiksi linnoitusrakennuspataljoonat Suomessa toisen maailmansodan aikana. Uskallan väittää, että tehty työ oli välttämätöntä. Mutta kenties se ei ollut järin kunniakasta? Työmiehet olivat valtaosin pakko-otettuja työvelvollisuuslainsäädännön perusteella. Silti on vaikeata löytää useampaa viittausta heihin. Minulla on sellainen tunne, että tässä on jotain. Jotain, jota täytyy miettiä ja pohtia enemmänkin.

[1]Englund, Peter: Sodan kauneus ja kauheus, 141.

Ajatuksen virtaa omasta tutkimuksesta

2011-10-19T11:51:00.001+03:00

Kaikki alkoi jo joitakin vuosia sitten, kun luin isoisäni muistelmien käsikirjoitusta. Käsikirjoituksesta oli otettu kopio kirjoittajan tyttärille, joista yksi on äitini. Lähdin lukemaan ”Ukin kirjaa” (joka on kirjoitettu 1980-luvun puolivälissä) alusta alkaen. Nopeasti huomasin, että sotien aika saa sivumäärällisesti varsin suuren osuuden tekstistä. Sen oli täytynyt olla jotain merkittävää, joitain sellaista joka on vaikuttanut suuresti ja jäänyt mieleen.

Erityisesti jatkosodan osalta ajatteluni herkistyi. Hetkinen, tämä ei ole sellaista sodan kuvausta, mihin yleisesti ottaen on totuttu. Näkökulma on aivan toisenlainen. Tekstin kohteena ei olekaan perinteiset jalkaväkiyksiköt Karjalan kannaksella! Kyseessähän on aivan jotain muuta. Kirjan sisällä temaattinen vaihto on myös vahva, verrattuna talvisotaa käsitelleeseen lukuun. Talvisodassa Ukki oli reserviläisenä pikakiväärinampujana, korpraalina, ja haavoittui käteensä helmikuussa -40. Nyt tekstissä tapahtuneita muisteli joukkueenjohtaja, joka oli oikeutettu kantamaan vänrikin arvoluokkaan kuuluvan sotilasvirkamiehen univormua! Tehtävänä olivat lentokenttätyöt.

Niin, lentokenttätyöt. Mitä se oikein tarkoitti? Mikä oli tämä pataljoona, jossa Ukki toimi joukkueenjohtajana? Tästä se alkoi. Lentokentät olivat äärimmäisen oleellisia ilmavoimien toiminnan kannalta: mitä sitä nyt lentokentällä tekee, jota ei voi käyttää?! Ilmasotaohjesäännössäkin todetaan: Ilmavoimien toiminta perustuu olennaisesti lentokenttiin.[1]

Pikku hiljaa valkeni, että Ukki oli siis palkkatöissä jatkosodan aikana. Aloin miettimään, että mitä se tarkoittikaan olla töissä sodan ajan armeijassa jossain muussa hommassa kuin sotilaana, pappina tai lääkärinä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Aikaisempaa tutkimusta aiheesta on äärimmäisen niukasti, sen huomasin heti alkuun. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918–1944, jossa on omat vakavat puutteensa akateemisen luennan kannalta: kirjoittaja ilmoittaa jättäneen lähdeviitteet ja -luettelon tyystin pois, ”koska se aineiston laadusta johtuen olisi ottanut hyvin runsaasti tilaa”.[2]Tähän teokseen olen silti paljolti tukeutunut, sillä työ on kuitenkin mitä ilmeisimmin tehty huolella.

Miten sitten saisin selvitettyä, mitä se työ jatkosodan aikaan oli? Vastaus alkoi hahmottua mikrohistoriallisen strategian kautta. Minun pitää itse rakentaa kuva työstä jatkosodassa: tässä on ainutlaatuisena lähteenä käytettävänä Ukin kirja! Oman varsin kallisarvoisen lisän siihen tuo myös sen yksikön, Linnoitusrakennuspataljoona 211:n, sotapäiväkirja, jossa Ukki toimi rakennusjoukkueen joukkueenjohtajana. Samalla kun oma, täysin itsekäs ja henkilökohtainen, kiinnostukseni saisi tyydytystä, tulisi myös laajempi tutkimustehtävä täytetyksi – nimittäin mikrotasolta kumpuava kuvaus sodan aikaisesta rakennustyöstä ongelmine ja haasteineen, ja sen historiakuvan rakentaminen.

Mielestäni tämä on tärkeää, sillä kaikki puolustuslaitoksen palveluksessa olleet miehet eivät olleet kivääri kourassa asevelvollisuutta suorittaneita jalkaväen sotilaita, tai muutenkaan kenttäarmeijassa. Näen asian niin, että vaikka jatkosodasta on kirjoitettu äärettömän paljon ja tehty tutkimuksia lukemattomia määriä, niin silti sodasta ja sotaakäyvästä kansakunnasta on aspekteja tutkimatta. Olkoon nyt esimerkkinä jatkosodassa rakennustöissä olleet miehet, oli kyseessä sitten palkattu ammattiväki tai työvelvollisuuslain mukaisesti pakko-otettu työvoima.

[1] Ilmasotaohjesääntö (I.S.O.), Puolustusministeriö, Koulutusosasto. Otava, Helsinki 1939 (kokoelma: MPKK Sotamuseo käsikirjasto).

[2]Arimo, Reino: Suomen linnoittamisen historia 1918–1944. Suomen Sotatieteellisen Seuran julkaisuja 12. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1981, 5.

Sotavangeista

2011-10-12T21:21:00.000+03:00

Lisää sotavangeista Linnoitusosaston sotavankikomppanioissa jossain loppuvuodesta 1941 kevääseen -42. Seuraava pätkä on muokattu graduni käsikirjoituksesta. Näkökulma on myös edelleen Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotavankikomppaniasta lähtöisin. Kuten edellisessä tekstissä jo kirjoitin, oli sotavankikomppanioiden muodostamisesta annettu käsky lokakuussa 1941. Sen pohjalta toiminta pyöräytettiin käyntiin.

Työtä vangit joutuivat tekemään paljon ja talven aikana karuissa olosuhteissa. Oli jäätävä pakkanen, töihin mentiin jopa 30 asteen pakkasessa.[1]Tähän aiheeseen oli tosin joulukuussa puuttunut Sotavankileiri N:o 6:n päällikkö kirjeessään, jossa, ettei vankeja tule pitää töissä yli 15 asteen pakkasessa – paitsi jos töitä ei voi tärkeyden tai kiireen takia keskeyttää.[2] Vankien varusteet olivat käytännössä ne, mitkä olivat vangittaessa olleet päällä. Ajoittain vangeille jaettiin räsyjä, joilla he saattoivat varusteitaan paikkailla.[3]

Vankien muona-annokset olivat pienet, mutta kuitenkin riittäväksi lasketut.[4]Joskin kevään 1942 kuluessa todettiin vankien tekevän niin raskasta ruumiillista työtä, että muona-annoksia oli nostettava.[5]Viitanassa L-57 sotavangit lähetettiin nostamaan perunoita perunamaalle vielä marraskuun puolivälissä. Kävi myös niin, että sotavangeille ei saatu leipää lainkaan, ainoastaan jauhoja. Näistä oli vankien itse leivottava leipänsä.[6]

Sairailla ja työkyvyttömillä vangeilla eivät rakennusjoukot tehneet mitään. Yleisenä menetelmänä tilanteen korjaamiseksi olikin sairaiden ja työkyvyttömien vankien vaihtaminen työkykyisiin. Heikossa kunnossa olevat palautettiin sotavankien keskitysleirille, josta mahdollisuuksien mukaan saatiin tehokkaampaa työvoimaa tilalle:

”1 vanki löi puita pilkkoessaan 2 sormeaan poikki. Käytiin vankien keskitysleiriltä vaihtamassa edellä mainittu vanki, sekä 2 muuta sairasta vankia työkykyisiin kolmeen vankiin. ”[7]

LinRP 211:ssa oli vankityövoimasta 13.1.1942 sairaana 38 vankia. Komppanian päällikkö päätti sairaustilanteen parantamiseksi pudottaa sairaiden vankien muona-annoksia. Seuraavana päivänä sotapäiväkirjassa olevan merkinnän mukaan tämä keino toimi, sillä sairaita oli enää ainoastaan 28.[8]Joka tapauksessa myös vangeille myönnettiin vapaapäiviä ja mahdollisuuksia huoltaa itseään ja varusteitaan.[9] Vaikean talven jälkeen määrättiin parannuksia sotavankileirien olosuhteisiin. Kaiken kaikkiaan sotavankikomppanioissa kuoli 945 sotavankia.[10]

[1]Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 21.1.1942, SPK 18314, KA(Sörn). Tietysti myös suomalaiset työmiehet joutuivat työskentelemään hurjissa pakkaslukemissa, mutta ero oli varustuksessa.

[2]Sotavankileiri N:o 6:n päällikön everstiluutnantti C.Björklundin kirje, 6.12.1941, 14/VI/15/T19345, KA(Sörn).

[3]Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 14.12.1941, SPK 18314, KA(Sörn).

[4]Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939–44.Historiallisia tutkimuksia 250. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, 178–181.

[5]Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn); Esimerkiksi

[6]Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 28.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).

[7]Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 4.11.1941, SPK 18314, KA(Sörn).

[8]Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 8.4.1942, SPK 18314, KA(Sörn).

[9]Esim. Linnoitusrakennuspataljoona 211:n sotapäiväkirja, 9.2.1942, SPK 18314, KA(Sörn).

[10]Westerlund, 102. Rekisteröityjä neuvostosotavankeja kuoli jatkosodan aikana yli 19 000, Westerlund, 95.

"Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä."

2011-09-06T09:36:00.000+03:00

Lyhyesti ja hieman sotavangeista.

Kenelle tahansa pitäisi olla itsestään selvänä asiana, että sotavankeja ei voida kohdella samalla tavoin kuin suomalaisia miehiä.[1]

Jatkosodan hyökkäyksen edetessä suomalaiset ottivat sotavankeja melko huomattavan määrän, erään lähteen mukaan noin 56000.[2]Määrä tuli käsittääkseni jonkinlaisena yllätyksenä – mitä näille vangeille tehdään, mihin heidät sijoitetaan? Oli tietenkin perustutettava sotavankileirejä, joihin sotavangit koottiin. Leireiltä oli mahdollista tilata sotavankityövoimaa Päämajan järjestelyosaston kautta.[3]

Oma kiinnostukseni tutkimuksessa kiinnittyy Linnoitusosaston toimiin ja rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että muiden tahojen sotavankityövoiman käyttämisestä en tiedä mitään. Linnoitusosaston sotavankien käytöstä käskettiin kuitenkin seuraavaa. Ensinnäkin sotavankikomppanian vahvuus oli 200 sotavankia, joka jaettiin 10-miehisiin ryhmiin töiden suorittamiseksi. Komppania muodostettiin kolmesta 6 ryhmän joukkueesta sekä erillisestä komennusryhmästä. Komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat olivat suomalaisia ammattimiehiä.[4]

Vuoden 1941 kuluessa kohti loppuaan ja hyökkäyksen pysähtyessä oli uudelleenorganisoitava kenttäarmeijaa ja siinä samalla myös linnoitustyömuodostelmia. Linnoitusrakennuspataljoonien määrä oli marraskuun -41 alussa 51. Kokonaismäärä kuitenkin päätettiin supistaa 32:een. Linnoitusrakennuspataljoonien kaaderia lukuun ottamatta työvoima koostui valtaosin työvelvollisista, jotka työvelvollisuuslainsäädännön velvoittamina oli määrätty töihin. Kaikki nämä ja kenttäarmeijassa olevat poistuivat suoraan kotirintaman tarvitsemasta työvoimasta – yksi syy miesmäärän supistamiselle. Samalla, kun suomalaisia miehiä kotiutettiin, perustettiin korvaavia sotavankikomppanioita. Marraskuussa oli ilmeisesti Linnoitusosaston sotavankikomppanioiden määrä jo 80.[5]

Vangit jaoteltiin ammattiryhmittäin, joten oli ainakin periaatteessa mahdollista koota ammattitaitoisia työmuodostelmia.[6]Mutta koska armeijan toiminnassa vaikuttaa ikuisesti kitka ja sodan sumu, niin vaikeuksia oli tässäkin edessä.

”Kotijoukkojen taholta vankeja leireistä luovutettaessa annetaan myöskin sairaita vankeja, joita ei suostuta ottamaan takaisin, vaikka ei muodostettavissa vankikomppanioissa sellaisilla yksilöillä mitään tehdä. […] Aikaisemmin on myös Linnoitusosasto saanut oikeuden valita ammattimiehiä sotavankileiristä Viipurista, mutta nyt ei kuitenkaan sotavankileirin taholta suostuta siihen, että saataisi vaihtaa tavallisia vankeja n.s. ammattimiehiin.”[7]

Sotavangeilla teetettiin esimerkiksi tietöitä. Isoisäni toimi joukkueenjohtajana LinRP 211:lle alistetussa sotavankikomppaniassa. Vuoden 1942 alussa (tai 1941 lopussa) kyseinen komppania määrättiin tietöihin Tokariin, noin 10-15 kilometriä Syväristä pohjoiseen. Tien pituudeksi tuli noin 35 kilometriä ja suomalaisen työnjohdon alaisuudessa työn teki sotavankikomppania (n. 200 sotavankia, kuten todettiin aiemmin). Isoisäni muistelee: ”Saavutimme näiden sotavankien avulla parempia tuloksia kuin jotkut muut yksiköt suomalaisten työvelvollisten avulla.”[8] Joissain tilanteissa saattoi varmasti ollakin näin.

[1]Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje 5. Lin.korj.pajan päällikölle 25.11.1941, 14774/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[2]Manninen, Ohto: Sotavangit ja sotavankileirit. Luvussa: Päämaja hallintoviranomaisena. Teoksessa: Maanpuolustuskorkeakoulun historian laitos (toim.): Sotatieteen laitoksen julkaisuja XXV:6: Jatkosodan historia 6. Meri- ja ilmapuolustus, hallinto ja sotatalous, huolto ja aselajit, kotijoukot. WSOY, Porvoo 1994, 281.

[3]Päämajan järjestelyosaston päällikön eversti S.Isaksonin kirje 8.10.1941, 10207/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[4]Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin käsky sotavankien käyttämisestä Linnoitusosaston johtamissa töissä 6.10.1941, 9762/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[5]Muistio neuvottelusta eversti Bonsdorffin virkahuoneessa 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529, KA(Sörn).

[6]Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje sotavankikomppanioista 16.10.1941, 10639/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[7]Linnoitustöiden johtaja (vt.) eversti O.Bonsdorffin kirje Päämajan järjestelyosastolle 16.11.1941, 13757/Lin1/1r/14/T12529, KA(Sörn).

[8]Mäkinen, 194.