Työvelvollisten ottaminen talvisodassa

Laki yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana säädettiin 16.6.1939. Sen perusteella jokainen suomalainen (ja tietyin edellytyksin Suomessa asuva ulkomaan kansalainen) kahdeksantoista vaan ei kuusikymmentä vuotta täyttänyt, oli velvollinen tekemään maanpuolustuksen etua välittömästi tai välillisesti tarkoittavaa työtä. Tämä teksti löytyy Kansallisarkiston digi-arkistosta valtioneuvoston pöytkirjoista täältä

Sitten 13.10.1939 annettiin aiheeseen liittyen kaksi asetusta ja yksi valtioneuvoston päätös, jotka löytyy myöskin digi-arkistosta. Asetus yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana annetun lain soveltamisesta, asetus yleisen työvelvollisuuden voimaansaattamisesta ja Valtioneuvoston päätös työstä, johon työvelvollisuutta voidaan soveltaa.

Sanonnan mukaan näillä mentiin!

Tammikuussa 1940 kuitenkin tilanne muuttui. Puolustusvoimat tarvitsi enemmän väkeä. Myös linnoittaminen oli käynnissä. Työvoiman suhteen tultiin sellaiseen johtopäätökseen, ettei voimassa ollut kansanhuoltoministeriön johtama järjestelmä ollut ajan tasalla. Päämajaan perustettiin työvoimatoimisto 22.1.1940 johtamaan puolustuslaitoksen tarvitseman työvoiman ottamista.

Nyt päädyttiin sotatilalain mukaiseen toimintaan, jossa määriteltiin mahdollisuus pakko-ottaa työvoimaa kiireisiin töihin, mutta maksimissaan 24 vuorokaudeksi. Näin sitten toimittiin. Kun näytti siltä, että 24 vuorokautta oli täyttymässä, Päämajan työvoimatoimiston päällikkö Eljas Kahra antoi yleisen kuulutuksen, jonka perusteella kaikki linnoitustyöimailla olleet työvelvollisuuslain alaiset julistettiin työvelvollisiksi. Kuulutus uusittiin kerran.

Ja näin sitten mentiin talvisodan loppuun. Työvelvollisten ottamiseen tehtiin muutos, mutta lopputulos pysyi samana. Seuraavassa postauksessa sitten hieman lukuja talvisodan työvelvollisten määrästä.