Linnoittamisesta v. 1951

Vuoden 1951 Tiede ja Ase (N:o 9) -julkaisussa on mielenkiintoinen artikkeli Ajatuksia linnoittamisesta, jonka kirjoittajaksi on merkitty yleisesikuntaeverstiluutnantti T. Saukkonen. Tässä artikkelissaan Saukkonen kartoittaa lyhyesti linnoittamisen historiaa: mistä on tultu ja mihin on toisessa maailmansodassa linnoittamisen osalta päädyttiin, mutta myös sitä, miten Suomen pitäisi tulevaisuudessa linnoittaa. Käsittelen tässä blogitekstissä vain Saukkosen artikkelin historia-osuutta.


Saukkonen aloittaa määrittelemällä linnoittamisen seuraavasti:


”Linnoittaminen on keino, johon turvaten heikompi kautta aikojen on pyrkinyt tasoittamaan voimasuhteita niin miesmäärän kuin aseistukseenkin nähden ja samalla säästymään kohtuuttoman suurilta tappioilta. Vahvakin on linnoittamisen avulla hankkinut itselleen suojan yllätyksiltä sekä vapauttanut mahdollisimman suuren osan voimaansa – kenties hyökkäyksellisiin tarkoituksiin.” (s. 44)


Liikkeelle lähdetään ritarien linnoista ja vastaavista, mutta en niistä nyt tässä enempää kirjoita. Selvänä käännekohtana linnoittamisessa tulee ensimmäinen maailmansota, joka toi yhtenäiset puolustusasemat. Nämä olivat kenttälinnoitettuja mutta sotakokemusten perusteella sotien välisenä aikana rakennettiin "huomattavan suuritöisiä kantalinnoitettuja puolustusasemia". Maininnan saavat vähemmän yllättäen Maginot ja Länsivalli. Maginot-linjasta ja sen jälkimaineesta Saukkonen kirjoittaa;

"Tosiasiahan lienee kuitenkin, että esimerkiksi Maginot-linjaa ei lopultakaan murrettu, vaan kierrettiin". (s. 45)

Saukkosen mukaan toinen maailmansota ei tuonut "periaattellisesti mitään uutta" linnoittamiseen. Hieman epäselväksi tosin jää, mitä periaatteellisella tässä tarkoitetaan. Se on sen sijaan selvää, että hyökkäykseen oli panostettu.

”Hyökkäys säilyi ylivoimaisena sodan loppuun saakka, ja vahvatkin asemat murrettiin. Suhteelliseen kapealla kaistalla suoritetun murron seurauksena jouduttiin muilla, usein hyvin leveilläkin kaistoilla jokseenkin taistelutta luopumaan linnoitetuista puolustusasemista ilman, että niistä ainakaan näennäisesti olisi ollut sanottavaa hyötyä." (s. 45)

Tästä päästään kirjoituksen historiaosuuden ytimeen. Suuret määrät linnoittamiseen käytettyjä resursseja meni mitä ilmeisimmin hukkaan ja toiminnan mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Saukkonen kirjoittaa linnoittamisen puolustukseksi:

"linnoittamisen suurin ansiohan saattaa olla juuri siinä, mikä ei tapahdu". (s. 46)