Jonolinnoitukset syvyydessä

Viimeisimmässä postauksessani kirjoitin T. Saukkosen artikkelista Ajatuksia linnoittamisesta, joka löytyy Tiede ja Ase –julkaisun 9. numerosta ja on vuosimallia 1951. Käsittelin tästä hieman sitä, miten Saukkonen kuvaili linnoittamisen historiaa artikkelissaan. Artikkeli kuitenkin oli kaksitasoinen, ensimmäinen taso kuvasi historiaa ja toinen taso loi kuvaa siitä, miten linnoittaminen oli Saukkosen mielestä järjestettävä vuonna 1951 ”nyt”.

”Ja vaikka linnoittamisen merkitys tavallisesti onkin ollut huomattavasti suurempi kuin tapahtumien ulkonaisista puitteista pystytään näkemään – linnoittamisen suurin ansiohan saattaa olla juuri siinä, mikä ei tapahdu –, oikeuttaa toisen maailmansodan aikana ja vielä sen jälkeenkin erityisesti hyökkäyksen hyväksi tapahtunut kehitys asettamaan kysymyksen: onko kahden viimeisen maailmansodan meille perinnöksi jättämä linnoittamismuoto, yhtenäinen linnoitettu puolustusasema, se, jolta tulee jatkaa, vai olisiko nimenomaan meidän kannaltamme ja suomalaisia olosuhteita vastaten otettava askel eteenpäin?”[1]

Seuraavaksi Saukkonen lähtee erittelemään kysymystä, ja ottaa mielenkiintoisesti lähtökohdaksi rannikon puolustamisen. Joskin ”Maarintamien suhteen samat periaatteet ovat sovellettavissa.”[2]

 

Toisen maailmansodan kokemusten perusteella hyökkääjä eteni vahvasti panssarivoimillaan avoimessa maastossa ja teiden suunnassa. Murtoon pyrkivät hyökkäykset vaativat sellaisen maaston, missä nopea liike on mahdollista. Ja kun oli vauhtia ja voimaa, murto seurasi kovin usein. Tästä Saukkonen ottaa kaksi kantaa: ensiksi, metsässä mahdollisuudet ovat paremmat; toiseksi, 

”tuntuisi luonnolliselta, että keskitetyn voimakkaan hyökkäyksen vastapainoksi keskitetään myös puolustusta tukevat ja tehostavat linnoitusrakenteet hyökkääjälle edullisiin suuntiin”.[3]

Linnoitteet tuli ryhmittää leveyden sijasta syvyyteen ja siirtyä linnoitetuista puolustusasemista ”jonolinnoituksiin”.  Tarpeellisen syvyyden saamiseksi, jonolinnoitusten välimaasto tuli jättää ilman kantalinnoitteita, sen sijaan kenttälinnoiteet tulisivat luonnollisesti kysymykseen.  Annetaan tähän loppuvaiheeseen vielä sana takaisin yleisesikuntaeverstiluutnantti Saukkoselle, aiheena jonolinnoituksen edut.

”Jonolinnoituksista saavutetaan seuraavat edut: Heikkokin puolustaja, joka aluksi ehkä joutuu siirtymään viivytykseen, saa niistä jatkuvasti tukea ja voi suorittaa taistelunsa riittävän sitkeästi. Yllättäviä repeämiä ei kovinkaan helposti pääse syntymään. Kun moottoroidun hyökkääjän toiminnalta riistetään sen nopeus, jää aikaa vastatoimenpiteisiin. Torjuvaan puolustukseen voidaan siirtyä pääsuunnilla silloin kun se katsotaan edulliseksi. Puolustusasema syntyy halutulle kohdalle joukkojen toimesta. Pikalinnoitettu puolustusasema metsässä vastannee hyvin kantalinnoitettuakin asemaa vetävien väylien suunnassa. Toiminta voi olla riittävän joustavaa ja ’hukkatyön’ vaara vähenee.”[4]

Näin siis esitti näkemyksiään ye-everstiluutnantti vuonna 1951. Puolustus piti linnoitteiden osalta järjestää teiden suuntaan, metsässä oltiin oletettavasti tasavoimaisempia, ellei jopa parempia.

"Joukkojen suorittamaa linnoitustyötä: Espanjalaisten ratsastajien valmistusta." SA-kuva. Oma huom. kuvatekstissä pieni erhe, kyseessä on toki espanjalainen ratsu.

Kuka oli tämä Saukkonen ja edustiko hän laajempaakin katsontakantaa vuonna 1951? Tätä en tiedä, mutta voisi olla mielenkiintoista ottaa selvää. Täytyy myös sanoa, että aistin tässä Saukkosen jonolinnoitus-ideassa jotain samaa, kuin maavoimien uudistetussa taistelutavassa 2015 (josta en kyllä paljoakaan vielä tiedä).

---

[1] Saukkonen, T: Ajatuksia linnoittamisesta. Tiede ja Ase, N:o 9. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1951, s. 46.

[2] s. 47.

[3] s. 50.

[4] s. 51.