Sain joululahjaksi Teemu Keskisarjan Viipuri 1918:n (Siltala 2013), joka oli toki heti luettava. Odotusarvot olivat tietenkin korkealla, kun kyseessä oli TietoFinlandia ehdokkaaksi asetettu kirja. Tämä ei tosin ollut ainoa syy, vaan pystyin tiedostamaan niitä useampia. Ensin mainittakoon puhdas uteliaisuus. Toiseksi voisi sanoa sen, että en edelleenkään tiedä/tunne vuoden 1918 tapahtumia niin hyvin kuin tahtoisin.
Kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin, on tietenkin henkilökohtainen syy. Nimittäin isoäitini synnyinkaupunki on kyseessä! Hän tosin syntyi 1921, joten suoraa kokemusta ei sisällissodasta ollut. Mutta suuren perheen isä, äiti ja vanhemmat sisarukset olivat kokijoina. Syytä on olettaa jonkinlaista epäsuoraa vaikutusta.
Keskisarjan Viipuri kattaa koko sisällissodan ja tietä kohti Viipuria kuljetaan sodan alusta alkaen. Amatööreistä koostunut punakaarti otti Viipurin hallintaansa melko nopeasti. Valkoisia poistui kaupungista ja jotkut painuivat niin sanotusti maan alle. Mutta mitähän mahtoivat isoäitini perhe tehdä? Rehellinen vastaus, ei mitään tietoa. Tämä on asia, josta ei puhuttu. Vai kysyiköhän edes kukaan, en tiedä.
Keskisarjan kuvaus Viipurista saa melkein toivomaan, että olisivat olleet kaupungista poistuneiden joukossa. Kyseessä ei ole kaunis osa Suomen historiaa vaan verinen ja surkea. Keskisarja kirjoittaa niin, että kokemukset välittyvät lukijalle. Paikoin kielenkäyttö on kyllä jopa turhan lennokasta.
Pari asiaa jäivät pyörimään päähäni erityisesti. Miten punakaarti pystyi toimimaan rintamademokratiansa puitteissa? Jos käskyt eivät oikein napanneet, niin valittiin uusi pomo. Toiseksi, jälleen kerran ihmettelen sisällissodan punaista ja valkoista terroria, teloituksia ja murhia. Tapahtuneista ei ole edes vielä sataa vuotta.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti