Mediassa kirjoitettiin, kuinka suomalaisten sodan aikaisia julmuuksia ja raakuuksia ei ole tutkittu. Julmuudet, kuten "suomalaisten tekemät vankien ampumiset". Ampumisia on kyllä tutkittu ja käsitelty useammassakin teoksessa, esimerkiksi Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa (WSOY 2008). Nytkin minulla on lukemistossa Arvo Myllymäen Kurileiri, jossa myös sotavankien kohtelua käsitellään.
Määrittelynä "julmuus" on historiatukimuksen kannalta kovin vaikea. Se on hyvin latautunut sana ja ennen kaikkea sidoksissa tähän hetkeen, jota me elämme, ja vielä sen lisäksi kuhunkin yksilöön erikseen moraalisella ja eettisellä tasolla.
Ja miten nämä suhtautuisivat sodan ajan todellisuuteen ja siihen aikaan, jota silloin elettiin? Siitä tulisi nähdäkseni menneisyyden tutkimista nykypäivän käsittein, anakronismia siis. Ja jos tutkimustehtävänä on löytää julmuuksia sodan aikaisesta toiminnasta, voi olla varma, että niitä kyllä löytyy.
Mutta kunnollisella käsitteellistämisellä ja kriittisellä otteella näitä asioita voi ja pitää tutkia. Mutta se asettaa kovat vaatimuksen lähtökohtiin, premisseihin, metodologiseen ymmärrykseen ja käsitteelistämiseen - sanalla sanoen tutkijaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti