Työvoimasta jatkosodan linnoitustöissä

Jatkosodan alkaessa perustettiin peräti 43 linnoitusrakennuspataljoonaa, yhtä monta kuin oli suunniteltukin. Määrävahvuuksiin ei tosin ylletty. Keskimäärin pataljoonaa kohden oli listoilla noin 400 henkilöä heinäkuun toisella puoliskolla 1941. Liikekannallepanosuunnitelmien mukaan linnoitusrakennuspataljoonan määrävahduuden piti olla 765, mutta lkp:n alkaessa se muutettiin luvuksi 531 (esikunta, 2 rakennuskomppaniaa, varastokomppania).

Elokuun alussa Linnoitusosastolla koottiin listalle kaikkien linnoitusrakennusjoukkojen vahvuudet ja tulokseksi saatiin 17 140 henkilöä. Voisi todeta, että aika paljon. Itse asiassa se oli enemmän kuin mitä yhden sodan ajan divisioonan määrävahvuudeksi oli määrätty. 

Työvoima oli jatkuva ongelma. Ammattitaitoista väkeä ei riittänyt joka paikkaan ja sen lisäksi oli muodostunut suoranainen kolmiodraama. Työvoimaksi kelpaavaa suomalaista miestä tarvittiin kolmella suunnalla: armeijassa sotilaana, armeijassa työvoimana, kotirintamalla työvoimana. Sodanpäämäärät olivat tunnetusti etusijalla. Naiset ottivat kantaakseen suuren työmäärän kotirintamalla. Linnoitusrakennusjoukot joutuivat haastavaan osaan kaksinkertaisesti luovuttavana osapuolena.

Välirauhan aikana luotiin linnoitustyöorganisaatio ja työtä tehneet työryhmät, jotka toimivat runkona jatkosodan linnoitusrakennuspataljoonille. Työvoima oli kuitenkin vapailta markkinoilta ja valtaosin se koostui reserviläisistä. Mitähän siitä sitten seurasi jatkosodan liikekannallepanon yhteydessä? Linnoitusrakennusjoukot saivat varata vain kaikista tärkeimmät reserviläiset, kovimman luokan ammattilaiset.

Heinäkuun 27. päivä 1941 ilmoitettiin, että reserviläisten määrä linnoitusrakennusjoukoissa sai olla noin 8-10 %. Jo elokuun 20. päivänä vt linnoitustöiden johtaja eversto Otto Bonsdorff antoi määräyksen, jonka mukaan 1.9. mennessä piti olla kaikista linnoitusosaston alaisissa joukoissa palvelleista reserviläisistä siirrettävä kenttäarmeijaan noin 50 %.

Myöhemmin syksyllä tuli käsky, jonka mukaan oli siirrettävä työvelvollisia kotirintamalle. Tämä itsessään aiheutti mielenkiintoiselta näyttävän tilanteen, jossa kotirintaman vaatimukseen työvoiman saannista vastattiin, mutta samalla tahdottiin pitää linnoitusjoukkojen työteho mahdollisimman korkealla. Näin ollen päätettiin muun muassa, että ensisijaisesti ”heikot, työkyvyttömät ja vanhat kotiutetaan”.[1]
 

Ja ongelmat työvoiman suhteen eivät tietenkään tähän loppuneet, mutta ehkä enemmän joku toinen kerta. Tässä oli tarkoitukseni hieman nostaa ylös arkistolähteisiin perustuvia lukuja työvoimasta sotavoimissa. Tahdon edelleen korostaa sitä, että a. aihe vaatii tutkimusta, ja b. minä aion sellaista tehdä.

---

[1] Muistio neuvottelusta eversti O. Bonsdorffin huoneessa, 3.11.1941, Lin1/1m/3/T12529