Arkistovääntöä

Arkistotyö on jännää. Joskus löytyy jotain ja välillä ei mitään. Mutta tämähän kaikki riippuu tasan siitä, että mitä etsii ja mistä!

Minulla on aika tarkat suodattimet siihen, että mitä etsin ja mistä arkistosta. Tavoitteena on edelleen työvelvollisuuslain säätämiseen johtaneet paperit, muistiot, luonnokset jne., ajalta ennen kuin työvelvollisuuslaki tuotiin valtioneuvostoon ja edelleen eduskuntaan. Jotain olen jo sentään löytynyt. Tämä on sinänsä hieman kaksipuolinen asia: 1. tiedän, että papereita on tehty, 2. tutkittu paperimäärä kasvaa ja tutkimaton vähenee, missä paperit ovat?

Eihän arkistosta nyt paperit lopu! Mutta puolustusministeriön sotatalousosaston papereita ei ajalta 1937-39 ole aivan tuhottomasti niiltä osin, jotka koskevat aihepiirini kanssa toimineita organisaation osia. Ongelmaksi muodostuu puolustusmininsteriön arkiston järjestely, joka voisi olla todella paljon järkevämpi. Syy tähän on se, että puolustusministeriön matskut iskettiin sota-arkistoon, eikä valtionarkistoon niin kuin muut ministeriöt tekivät.

Viimeksi kävi niin, että tilaamani yksikköä ei ollutkaan olemassa - vaikka aarteen luettelossa se oli aivan selkokielellä. Katso vaikka itse, kirjoita Aarteen "Haku arkistotunnuksella" kohtaan T ja 19377 ja katso luettelon ensimmäinen kohta. Ei kuulemma ollutkaan olemassa.

No, mutta tällä kertaa löytyi arkistopaperien joukosta yksi lehti vuodelta 1938 ja sitähän piti jäädä katselemaan. Ja vielä tarkemmin, katselemaan vanhoja ilmoituksia, joista laitan tähän loppuun muutaman kuvan. Eipä sen kummallisempaa tällä kertaa!

Jonolinnoitukset syvyydessä

Viimeisimmässä postauksessani kirjoitin T. Saukkosen artikkelista Ajatuksia linnoittamisesta, joka löytyy Tiede ja Ase –julkaisun 9. numerosta ja on vuosimallia 1951. Käsittelin tästä hieman sitä, miten Saukkonen kuvaili linnoittamisen historiaa artikkelissaan. Artikkeli kuitenkin oli kaksitasoinen, ensimmäinen taso kuvasi historiaa ja toinen taso loi kuvaa siitä, miten linnoittaminen oli Saukkosen mielestä järjestettävä vuonna 1951 ”nyt”.

”Ja vaikka linnoittamisen merkitys tavallisesti onkin ollut huomattavasti suurempi kuin tapahtumien ulkonaisista puitteista pystytään näkemään – linnoittamisen suurin ansiohan saattaa olla juuri siinä, mikä ei tapahdu –, oikeuttaa toisen maailmansodan aikana ja vielä sen jälkeenkin erityisesti hyökkäyksen hyväksi tapahtunut kehitys asettamaan kysymyksen: onko kahden viimeisen maailmansodan meille perinnöksi jättämä linnoittamismuoto, yhtenäinen linnoitettu puolustusasema, se, jolta tulee jatkaa, vai olisiko nimenomaan meidän kannaltamme ja suomalaisia olosuhteita vastaten otettava askel eteenpäin?”[1]

Seuraavaksi Saukkonen lähtee erittelemään kysymystä, ja ottaa mielenkiintoisesti lähtökohdaksi rannikon puolustamisen. Joskin ”Maarintamien suhteen samat periaatteet ovat sovellettavissa.”[2]

 

Toisen maailmansodan kokemusten perusteella hyökkääjä eteni vahvasti panssarivoimillaan avoimessa maastossa ja teiden suunnassa. Murtoon pyrkivät hyökkäykset vaativat sellaisen maaston, missä nopea liike on mahdollista. Ja kun oli vauhtia ja voimaa, murto seurasi kovin usein. Tästä Saukkonen ottaa kaksi kantaa: ensiksi, metsässä mahdollisuudet ovat paremmat; toiseksi, 

”tuntuisi luonnolliselta, että keskitetyn voimakkaan hyökkäyksen vastapainoksi keskitetään myös puolustusta tukevat ja tehostavat linnoitusrakenteet hyökkääjälle edullisiin suuntiin”.[3]

Linnoitteet tuli ryhmittää leveyden sijasta syvyyteen ja siirtyä linnoitetuista puolustusasemista ”jonolinnoituksiin”.  Tarpeellisen syvyyden saamiseksi, jonolinnoitusten välimaasto tuli jättää ilman kantalinnoitteita, sen sijaan kenttälinnoiteet tulisivat luonnollisesti kysymykseen.  Annetaan tähän loppuvaiheeseen vielä sana takaisin yleisesikuntaeverstiluutnantti Saukkoselle, aiheena jonolinnoituksen edut.

”Jonolinnoituksista saavutetaan seuraavat edut: Heikkokin puolustaja, joka aluksi ehkä joutuu siirtymään viivytykseen, saa niistä jatkuvasti tukea ja voi suorittaa taistelunsa riittävän sitkeästi. Yllättäviä repeämiä ei kovinkaan helposti pääse syntymään. Kun moottoroidun hyökkääjän toiminnalta riistetään sen nopeus, jää aikaa vastatoimenpiteisiin. Torjuvaan puolustukseen voidaan siirtyä pääsuunnilla silloin kun se katsotaan edulliseksi. Puolustusasema syntyy halutulle kohdalle joukkojen toimesta. Pikalinnoitettu puolustusasema metsässä vastannee hyvin kantalinnoitettuakin asemaa vetävien väylien suunnassa. Toiminta voi olla riittävän joustavaa ja ’hukkatyön’ vaara vähenee.”[4]

Näin siis esitti näkemyksiään ye-everstiluutnantti vuonna 1951. Puolustus piti linnoitteiden osalta järjestää teiden suuntaan, metsässä oltiin oletettavasti tasavoimaisempia, ellei jopa parempia.

"Joukkojen suorittamaa linnoitustyötä: Espanjalaisten ratsastajien valmistusta." SA-kuva. Oma huom. kuvatekstissä pieni erhe, kyseessä on toki espanjalainen ratsu.

Kuka oli tämä Saukkonen ja edustiko hän laajempaakin katsontakantaa vuonna 1951? Tätä en tiedä, mutta voisi olla mielenkiintoista ottaa selvää. Täytyy myös sanoa, että aistin tässä Saukkosen jonolinnoitus-ideassa jotain samaa, kuin maavoimien uudistetussa taistelutavassa 2015 (josta en kyllä paljoakaan vielä tiedä).

---

[1] Saukkonen, T: Ajatuksia linnoittamisesta. Tiede ja Ase, N:o 9. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1951, s. 46.

[2] s. 47.

[3] s. 50.

[4] s. 51.

Linnoittamisesta v. 1951

Vuoden 1951 Tiede ja Ase (N:o 9) -julkaisussa on mielenkiintoinen artikkeli Ajatuksia linnoittamisesta, jonka kirjoittajaksi on merkitty yleisesikuntaeverstiluutnantti T. Saukkonen. Tässä artikkelissaan Saukkonen kartoittaa lyhyesti linnoittamisen historiaa: mistä on tultu ja mihin on toisessa maailmansodassa linnoittamisen osalta päädyttiin, mutta myös sitä, miten Suomen pitäisi tulevaisuudessa linnoittaa. Käsittelen tässä blogitekstissä vain Saukkosen artikkelin historia-osuutta.


Saukkonen aloittaa määrittelemällä linnoittamisen seuraavasti:


”Linnoittaminen on keino, johon turvaten heikompi kautta aikojen on pyrkinyt tasoittamaan voimasuhteita niin miesmäärän kuin aseistukseenkin nähden ja samalla säästymään kohtuuttoman suurilta tappioilta. Vahvakin on linnoittamisen avulla hankkinut itselleen suojan yllätyksiltä sekä vapauttanut mahdollisimman suuren osan voimaansa – kenties hyökkäyksellisiin tarkoituksiin.” (s. 44)


Liikkeelle lähdetään ritarien linnoista ja vastaavista, mutta en niistä nyt tässä enempää kirjoita. Selvänä käännekohtana linnoittamisessa tulee ensimmäinen maailmansota, joka toi yhtenäiset puolustusasemat. Nämä olivat kenttälinnoitettuja mutta sotakokemusten perusteella sotien välisenä aikana rakennettiin "huomattavan suuritöisiä kantalinnoitettuja puolustusasemia". Maininnan saavat vähemmän yllättäen Maginot ja Länsivalli. Maginot-linjasta ja sen jälkimaineesta Saukkonen kirjoittaa;

"Tosiasiahan lienee kuitenkin, että esimerkiksi Maginot-linjaa ei lopultakaan murrettu, vaan kierrettiin". (s. 45)

Saukkosen mukaan toinen maailmansota ei tuonut "periaattellisesti mitään uutta" linnoittamiseen. Hieman epäselväksi tosin jää, mitä periaatteellisella tässä tarkoitetaan. Se on sen sijaan selvää, että hyökkäykseen oli panostettu.

”Hyökkäys säilyi ylivoimaisena sodan loppuun saakka, ja vahvatkin asemat murrettiin. Suhteelliseen kapealla kaistalla suoritetun murron seurauksena jouduttiin muilla, usein hyvin leveilläkin kaistoilla jokseenkin taistelutta luopumaan linnoitetuista puolustusasemista ilman, että niistä ainakaan näennäisesti olisi ollut sanottavaa hyötyä." (s. 45)

Tästä päästään kirjoituksen historiaosuuden ytimeen. Suuret määrät linnoittamiseen käytettyjä resursseja meni mitä ilmeisimmin hukkaan ja toiminnan mielekkyyttä kyseenalaistettiin. Saukkonen kirjoittaa linnoittamisen puolustukseksi:

"linnoittamisen suurin ansiohan saattaa olla juuri siinä, mikä ei tapahdu". (s. 46)