Johtolankoja

Päivitetty 16.10.2011 - lähdeviitteet lisätty.

Tarkoituksenani on gradussani soveltaa Carlo Ginzburgin artikkelissa Johtolankoja esittelemää johtolankaparadigmaa. Ginzburgin mukaan johtolankoihin perustuva paradigma kehittyi kaikessa hiljaisuudessa jo 1800-luvun lopulla. Ja vaikka monet ovat mallia käyttäneet, ei siitä silti ole koskaan esitetty ”suoranaista teoriaa”. Esittelen lyhyesti ja pintapuolisesti johtolankaparadigman perusteita Ginzburgia mukaillen.

Ginzburg lähtee liikkeelle Giovanni Morellista ja hänen metodistaan vanhojen taulujen tekijöiden nimeämiseksi. Morelli näki ongelmaksi sen, että vanhojen taulujen tekijöiden nimeäminen oli epäselvää. Myös väärennösten kohdalla oli tärkeää saada totuus ilmi, onko mestari itse maalannut taulun? Ratkaisun hän esitti löytyvän seuraavasti. Pienet yksityiskohdat, joihin ei yleensä kiinnitetä sen enempää huomiota, paljastavat. Helpoiten tunnistettavia yksityiskohtia oli myös helpoin jäljitellä. Pienten yksityiskohtien, johtolankojen avulla saattoi asiantuntija tunnistaa merkit.[1]

Mielenkiintoinen esimerkki on Arthur Conan Doyle ja erityisesti hänen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes, jonka johtolankojen tulkinta ja yhdisteleminen toisiinsa oli vertaansa vailla. Olkoonkin, että kyse on fiktiivisestä hahmosta, on johtolankaparadigmassa havaittavissa selkeästi salapoliisitoiminnan piirteitä. Ginzburg löytää selviä yhteyksiä Morellin ja Conan Doylen ajattelumallien välillä, eräässä tarinassa Sherlock Holmes jopa soveltaa Morellin metodia.[2]

Kolmantena esimerkkinä Ginzburg mainitsee Sigmud Freudin ja erään hänen tutkielman, jossa on suorat viittaukset Morelliin ja hänen metodiinsa. Ginzburg esittää, että Morellin vaikutus nuoreen Freudiin ja psykoanalyysin kehittämiseen löytyi siitä seikasta, että: ”Morelli esitteli tulkintamallin, joka perustui erottaviin tekijöihin, marginaalisiin, paljastavina pidettäviin ominaisuuksiin.”[3] Yhteistä kaikille kolmelle oli koulutus lääketieteellisestä semiotiikasta, jota seikka Ginzburg pitää oleellisena. Oleellisin yhteneväisyys kuitenkin löytyy siitä, että jokaisen kolmen edellä mainitun, Morellin, Freudin ja Sherlock Holmesin, metodeissa ”äärimmäisen pienet yksityiskohdat ovat avain syvempään todellisuuteen.”[4]

Perusteita johtolankaparadigmalle Ginzburgin mukaan löytyy myös siitä, että ihminen on ollut metsästäjä. Metsästäjä on oppinut pienimmistäkin vihjeistä tulkitsemaan tapahtuneita ja ennakoimaan, mihin suuntaan kannattaa suunnata. On syntynyt kyky, jonka avulla metsästäjät voivat näennäisesti merkityksettömien johtolankojen pohjalta muodostaa erittäin moniulotteinen kokonaisuus.[5] Oleellista artikkelissa lienee se, että Ginzburg tahtoo osoittaa johtolankaparadigman vaikuttaneen jo pitkään. Artikkelissaan Ginzburg ei kuitenkaan tarkastele muita mikrohistorian aspekteja.

Johtolankana minulla on isoisäni muistelmateos. Poikkeuksellinen kokonaisuus, joka kertoo yhden miehen tarinan. Johtolangan näen tässä tapauksessa myös monitasoisena. Ensimmäinen taso kuljettaa vuosien 1940–44 läpi ja sitä johtolankaa seuraten voi rakentaa kuvaa liikkeistä ja komennuksista. Yleisemmällä tasolla rakennettu kuva sodan aikaisista toimista auttaa myös laajentamaan historiakuvaa siitä, minkälainen sota oli mahdollinen.

Syvemmälle tasolle kaivautuen ja laajemman johtolangan osittaminen entistä pienimmäksi, mutta kuitenkin toisiinsa kiinteissä yhteyksissä oleviin osiin, mahdollistaa erittäin tarkalla luvulla myös uusien äärimmäisen pienien yksityiskohtien havaitsemisen. Näitä pieniä johtolankoja seuraamalla uskon löytäväni esimerkkejä tutkimuksen kannalta kiinnostavista seikoista, esimerkiksi rationalisoinnista ja organisoinnista. Näiden johtolankojen eritteleminen tarkasti tässä vaiheessa on äärimmäisen haastavaa, sillä lukutarkkuus ei ole vielä syventynyt vaadittavalle tasolle. Yhden mahdollisen johtolangan voin kuitenkin esitellä, vaikka en vielä tiedä aionko työssäni koskettaa sosiaalisten suhteiden aihetta.

Minä sen sijaan olin vain luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, jota monet aktiiviupseerit halveksivat. Minulla oli oikeus käyttää siviilipukua, ja kun tiesin joutuvani komentajan puhutteluun, puin päälleni siviilivaatteet.[6]

Joka tapauksessa johtolankaparadigmassa kiehtoo sen asettamat vaatimukset tutkijalle (sekä rinnastaminen Sherlock Holmesiin). Lähdeaineistosta täytyy pystyä määrittelemään, mitkä ovat niitä pieniä yksityiskohtia, joita voi sanoa johtolangoiksi, ja joita kannattaa lähteä seuraamaan. Uskon myös johtolankaparadigman soveltavan käytön sopivan aineistooni.

---

[1] Ginzburg, 37–38.

[2] Ginzburg, 39–40.

[3] Ginzburg, 41–44.

[4] Ginzburg, 44.

[5] Ginzburg, 45–46.

[6] Mäkinen, 207